1. Luku - Pimeyden ylivalta

”Ja kun hän tuli lähemmäksi ja näki kaupungin, itki hän sitä.”

”Jospa tietäisit sinäkin tänä päivänä, mikä rauhaasi sopii! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi salattu. Sillä sinulle tulevat ne päivät, jolloin sinun vihollisesi sinut vallilla saartavat ja piirittävät sinut ja ahdistavat sinua joka puolelta; ja he kukistavat sinut maan tasalle ja surmaavat lapsesi, jotka sinussa ovat, eivätkä jätä sinuun kiveä kiven päälle, Sentähden ettet etsikkoaikaasi tuntenut.” Luuk. 19: 42 - 44. öljymäen harjalta Jeesus katseli Jerusalemia. Hänen eteensä oli avautunut kaunis ja rauhaisa näky. Oli pääsiäisen aika, ja kaikista maista Jaakobin lapset olivat kerääntyneet sinne viettämään suurta kansallista juhlaa. Puu- ja viinitarhojen sekä pyhiinvaeltajain telttojen peittämien vihreiden rinteiden keskeltä kohosivat pengerretyt kukkulat sekä Israelin pääkaupungin komeat palatsit ja jykevät linnoitukset. Siionin tytär näytti sanovan ylpeänä: ”Minä istun kuningattarena, enkä ole surua näkevä” pitäen itseään yhtä rakastettavana ja taivaan suosiossa olevana kuin vuosisatoja aikaisemmin, kuninkaallisen laulajan laulaessa: ”Kauniina kohoaa, kaiken maan ilona ... Siionin vuori, suuren kuninkaan kaupunki.” Ps. 48: 3. Temppelin suurenmoiset rakennukset näkyivät selvästi Öljymäelle. Laskevan auringon säteet valaisivat sen lumivalkeita marmorimuureja ja välkehtivät sen kultaisessa portissa ja tornien huipuissa. ”Täydellinen kauneudessa” oli tämä Juudan kansan ylpeys. Kuka Israelin lapsi saattoi katsella tuota näkyä tuntematta ihailun ja ilon väreitä sielussaan! Mutta aivan toiset ajatukset täyttivät Jeesuksen mielen. ”Ja kun hän tuli lähemmäksi ja näki kaupun gin, itki hän sitä.” Luuk. 19: 41. Keskellä yleisen riemun säestämää voitokasta saapumistaan, palmunoksien huojuessa, iloisten hoosiannahuutojen kaikuessa kukkuloilla ja tuhansien äänten julistaessa hänet kuninkaaksi, maailman Lunastaja oli äkkiä joutunut käsittämättömän surun valtaan. Hän, Jumalan Poika, Israelin luvattu Messias, joka voimallaan oli voittanut kuoleman ja kutsunut sen vangit haudan pimeydestä, oli puhjennut kyyneliin, ei tavallisen murheen painosta, vaan ankaran, hillittömän hädän pakottamana.

Hän ei itkenyt itsensä tähden, vaikka tiesikin hyvin, mihin hänen askeleensa johtaisivat. Hänen edessään oli Getsemane, lähestyvän kuolemantuskan näyttämö. Näkyvissä oli myös lammasportti, jonka kautta vuosisatojen aikana uhriteuraat oli kuljetettu, ja jonka kautta hänetkin pian kuljetettaisiin ”niinkuin karitsa, joka teuraaksi viedään”. Jes. 53: 7. Kaukana ei ollut myöskään Golgata, ristiinnaulitsemisen paikka. Polulle, jota Jeesus pian astuisi, tulisi lankeamaan kauhistuttava pimeys, hänen antaessaan sielunsa uhriksi synnin tähden. Näiden näkyjen tarkastelu ei kuitenkaan ollut syynä siihen varjoon, mikä lankesi Jeesuksen ylle tuona ilon hetkenä. Mikään oman yli-inhimillisen tuskansa aavistelu ei synkentänyt hänen epäitsekästä henkeään. Hän itki Jerusalemin tuhansia tuomittuja - itki niiden sokeutta ja paatumusta, joita hän oli tullut siunaamaan ja pelastamaan.

Isän rakkaus

Jeesus näki selvästi, miten valittu kansa oli yli tuhatvuotisen historiansa aikana saanut osallistua Jumalan erityisestä suosiosta ja suojaavasta huolenpidosta. Tuolla oli Moorian vuori, jossa lupauksen poika vastustelematta antoi sitoa itsensä alttarille - esikuvana Jumalan Pojan uhrista. Siellä uskovien isälle vahvistettiin siunauksen liitto, suurenmoinen lupaus tulevasta Messiaasta. 1 Moos. 22: 9, 16 - 18. Tuolla Ornanin puimatantereelta taivasta kohti nousevan uhritulen liekit olivat saaneet hävittävän enkelin panemaan miekkansa tuppeen (1 Aikak. 21) - sopivana vertauskuvana Vapahtajan uhrista ja välitystyöstä syyllisten hyväksi. Jumala oli kunnioittanut Jerusalemia enemmän kuin mitään toista paikkaa maan päällä. Herra oli ”valinnut Siionin”, hän oli ”halunnut sen asunnoksensa”. Ps. 132:13. Täällä pyhät profeetat olivat aikojen kuluessa julistaneet varoituksen sanomiaan. Täällä papit olivat heiluttaneet suitsutusastioitaan, ja suitsutus- savu oli rukousten saattamana noussut Jumalan eteen. Täällä oli päivittäin vuodatettu uhrilampaiden verta, joka viittasi tulevaan Jumalan Karitsaan.

Täällä Herra oli ilmaissut läsnäolonsa armoistuimen yläpuolella olevassa kirkkauden pilvessä. Tuolla oli paikka, mihin salaperäisten, maan ja taivaan yhdistävien tikapuiden alapää oli laskettu (1. Moos. 28: 12; Joh. 1: 51), tikapuiden, joita pitkin Jumalan enkelit kulkivat ylös ja alas, ja jotka aukaisivat maailmalle tien kaikkeinpyhimpään. Jos Israel olisi kansana pysynyt uskollisena taivaalle, olisi Jerusalem säilynyt iäti Jumalan valittuna kaupunkina. Jer. 17: 21 - 25. Mutta tuon suositun kansan historia kertoo luopumuksesta ja kapinoinnista. Se oli torjunut taivaan armon, käyttänyt väärin etuoikeuksiaan ja laiminlyönyt tilaisuutensa.

Huolimatta siitä, että israelilaiset ”pilkkasivat Jumalan sanansaattajia ja halveksivat hänen sanaansa ja häpäisivät hänen profeettojansa” (2 Aikak. 36: 16), Herra oli silti osoittanut heille olevansa ”laupias ja armahtavainen Jumala, pitkämielinen ja suuri armossa ja uskollisuudessa”. 2 Moos. 34: 6. Huolimatta heidän toistuvista luopumuksistaan, hänen armonsa oli jatkanut vetoomuksiaan. Osoittaen hellempää rakkautta kuin isä tuntee poikaansa kohtaan, ”Herra, heidän isiensä Jumala, lähetti, varhaisesta alkaen, vähän väliä heille varoituksia sanansaattajainsa kautta, sillä hän sääli kansaansa ja asumustansa”. 2. Aikak. 36: 15. Kun varoituksista, pyynnöistä ja nuhteista ei ollut apua, hän lähetti heille taivaan parhaimman lahjan, ei, hän tyhjensi koko taivaan tuossa yhdessä Lahjassa.

Itse Jumalan Poika lähetettiin puhuttelemaan katumatonta kaupunkia. Juuri Kristus oli tuonut Israelin kuin hyvän viinipuun pois Egyptistä. Ps. 80: 8. Hänen kätensä oli karkoittanut pakanat sen tieltä. Hän oli istuttanut sen hedelmälliselle kukkulalle. Hän oli ympäröinyt sen suojaavalla huolenpidollaan. Hän oli lähettänyt palvelijansa hoitamaan sitä. ”Mitä olisi viinitarhalleni vielä ollut tehtävä”, hän huudahtaa, ”jota en olisi sille tehnyt?” Jes. 5: 4. Vaikka se olikin vastoin odotuksia tuottanut rypäleiden sijasta villimarjoja, kuitenkin hän, yhä toivoen sen osoittautuvan hedelmälliseksi, saapui henkilökohtaisesti viinitarhaansa, voidakseen sen mahdollisesti pelastaa tuholta. Hän muokkasi sen maata, leikkasi ja hoiti sitä. Hän ponnisteli väsymättä pelastaakseen oman istutuksensa.

Kolmen vuoden ajan valon ja kirkkauden Herra oli liikkunut kansansa keskuudessa. Hän ”vaelsi ympäri ja teki hyvää ja paransi kaikki perkeleen valtaan joutuneet”, sitoen särjettyjä sydämiä, päästäen vangittuja vapauteen, avaten sokeain silmät ja kuurojen korvat, parantaen rampoja, puhdistaen pitaalisia, herättäen kuolleita ja julistaen köyhille evankeliumia. Apt. 10: 38; Luuk. 4: 18; Matt. 11:5, Kaikille ihmisryhmille kuului hänen rakastettava kutsunsa: ”Tulkaa minun tyköni kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon.” Matt. 11: 28.

Vaikka hänelle palkittiin hyvä pahalla ja rakkaus vihalla (Ps. 109: 5), hän oli päättävästi toteuttanut rakkaudenpalvelustaan. Hän ei milloinkaan torjunut luotaan niitä, jotka etsivät hänen armoaan. Kodittomana vaeltajana, päivittäisenä osanaan puute ja pilkka, hän eli palvellakseen ihmisiä ja lievittääkseen heidän hätäänsä, pyytäen heitä vastaanottamaan elämän lahjan. Armon aallot, jotka löivät takaisin noista kovista sydämistä, vyöryivät yhä voimakkaampina kertoen säälivästä, sanomattomasta rakkaudesta. Mutta Israel oli hyljännyt parhaan Ystävänsä ja ainoan Auttajansa. Hänen rakkautensa vetoomukset oli hyljätty, hänen neuvonsa torjuttu, hänen varoituksiaan pilkattu.

Toivon ja anteeksiannon hetki oli nopeasti kulumassa loppuun ja Jumalan vihan malja, jonka vuodattamista oli niin kauan lykätty, oli täyttymäisillään. Luopumuksen ja kapinoinnin pitkänä aikakautena kerääntynyt pilvi oli jo pelottavan synkkä ja puhkeamaisillaan syyllisen kansan ylle. Mutta häntä, joka yksin olisi voinut pelastaa heidät tuolta uhkaavalta kohtalolta, he olivat ylenkatsoneet, moittineet, hyljänneet, ja pian he tulisivat hänet ristiinnaulitsemaan. Kristuksen riippuessa Golgatan ristillä Israelin päivä Jumalan siunaamana ja suosimana kansana olisi päättyvä. Yhden ainoankin sielun kadottaminen olisi onnettomuus, jota mitkään maailman rikkaudet tai aarteet eivät voisi korvata, mutta Kristuksen katsellessa Jerusalemia hän näki edessään kokonaisen kaupungin, kokonaisen kansakunnan tuomion - tuon kaupungin ja tuon kansan, joka kerran oli ollut Jumalan valitsema ja hänen omaisuuttaan.

Profeetat olivat itkeneet Israelin luopumusta ja sen syntien tuottamaa hirvittävää hävitystä. Jeremia toivoi, että hänen silmänsä olisivat kyynellähde, jotta hän voisi itkeä päivät ja yöt tyttären, hänen kansansa, kaatuneita ja Herran laumaa, joka oli viety vankeuteen. Jer. 9: 1; 13: 17. Miten syvää surua tunsikaan sitten hän, jonka profeetallinen katse näki, ei vain vuosia, vaan kokonaisia aikakausia! Hän näki surmanenkelin kohottavan miekkansa kohti kaupunkia, joka niin kauan oli ollut Jahven asuinpaikkana, öljymäeltä, samalta paikalta, jonka Tiitus joukkoineen myöhemmin miehitti, hän katseli yli laakson pyhiä temppelialueita pylväikköineen, ja kyynelten sumentamin silmin hän näki kauheassa tulevaisuudenkuvassa kaupungin muurit vihollisjoukkojen ympäröiminä. Hän kuuli sotajoukkojen askelten äänet, niiden järjestäytyessä taisteluun. Hän kuuli äitien ja lasten ääniä, heidän huutaessaan leipää piiritetyssä kaupungissa. Hän näki sen pyhien, kauniiden rakennusten, sen palatsien ja tornien joutuneen liekkien valtaan, ja siellä, missä ne kerran olivat seisoneet, hän näki vain savuavia raunioita.

Hajotettuina kaikkialle

Katsellessaan ajassa eteenpäin hän näki liiton kansan hajotettuna kaikkiin maihin, kuin hylyt autioilla rannoilla. Tuossa ajallisessa rangaistuksessa, joka oli kohtaamaisillaan sen lapsia, hän näki vasta ensimmäisiä pisaroita siitä vihan maljasta, joka sen on viimeisenä tuomion päivänä tyhjennettävä pohjaan saakka. Jumalallinen säälivä, hellä rakkaus ilmaisi itseään noissa valittavissa sanoissa: ”Jerusalem, Jerusalem, sinä joka tapat profeetat ja kivität ne, jotka ovat sinun tykösi lähetetyt, kuinka usein minä olenkaan tahtonut koota sinun lapsesi, niinkuin kana kokoaa poikansa siipiensä alle! Mutta te ette ole tahtoneet.” Oi, kunpa olisit, sinä suurinta suosiota nauttinut kansa, tuntenut etsikkoaikasi ja tiennyt mitä rauhaasi kuuluu! Olen pidätellyt oikeuden enkeliä, olen kutsunut sinua parannukseen, mutta turhaan. Et ole torjunut ja hyljännyt luotasi vain palvelijoita, lähettiläitä ja profeettoja, vaan olet hyljännyt Israelin Pyhän, Lunastajasi. Jos sinut hävitetään, olet siihen itse syypää. ”Te ette tahdo tulla minun tyköni, että saisitte elämän.” Matt. 23: 37; Joh. 5: 40.

Kristus näki Jerusalemissa vertauskuvan maailmasta, joka kapinointinsa ja epäuskonsa paaduttamana kiiruhtaa kohtaamaan Jumalan rangaistustuomioita. Langenneen suvun hätä painoi hänen sieluaan ja pakotti hänen huuliltaan tuon katkeran huudon. Inhimillisessä kurjuudessa, verenvuodatuksessa ja kyynelissä hän näki synnin jäljet, ja hänen sydämensä täytti ääretön sääli maan ahdistettuja ja kärsiviä kohtaan. Hän ikävöi saada pelastaa heidät kaikki. Mutta hänenkään kätensä ei sallittu pysähdyttää inhimillisen kärsimyksen tulvavirtaa. Vain harvat tahtoivat etsiä ainoaa avunlähdettään. Hän oli halukas antamaan sielunsa kuolemaan, tuodakseen pelastuksen heidän ulottuvilleen, mutta vain harvat tahtoivat tulla hänen luokseen saadakseen elämän.

Vapahtaja itkee

Taivaan Majesteetti itkee! Iankaikkisen Jumalan Poika hengessään ahdistettuna, tuskan painamana! Näky täyttää koko taivaan hämmästyksellä. Tuo näky paljastaa meille synnin äärimmäisen synnillisyyden. Se osoittaa miten vaikeata Äärettömälle Voimallekin on pelastaa syyllinen Jumalan lain rikkomisen aiheuttamista seurauksista. Katsoessaan ajassa eteenpäin viimeiseen sukupolveen Jeesus näki maailman sotkeutuneen samankaltaiseen petokseen, mikä aiheutti Jerusalemin hävityksen. Juutalaisten suuri synti oli Kristuksen hylkääminen; kristikunnan suuri synti tulisi olemaan Jumalan lain hylkääminen, lain, joka on hänen hallituksensa perustus taivaassa ja maan päällä. Jahven käskyjä hyljeksittäisiin, ja ne selitettäisiin tarpeettomiksi. Miljoonat synnin sitomat saatanan vangit, joita odottaa toinen kuolema, kieltäytyvät kuuntelemasta totuuden sanoja omana etsikkopäivänään. Hirvittävää sokeutta! Käsittämätöntä lumousta!

Kaksi päivää ennen pääsiäistä, lähdettyään viimeisen kerran temppelistä, jossa oli lausunut tuomion sanoja juutalaisten hallitusmiesten ulkokultaisuudesta, Jeesus meni jälleen opetuslastensa kanssa öljy- mäelle ja istui heidän kanssaan sen ruohikkoiselle rinteelle, josta oli näköala yli kaupungin. Vielä kerran hän katseli sen muureja, torneja ja palatseja. Vielä kerran hän katseli häikäisevän loistavaa temppeliä, pyhän vuoren ihastuttavaa kruunua.

Suurenmoinen temppeli

Tuhat vuotta aikaisemmin psalmista oli ylistänyt Jumalan Israelia kohtaan osoittamaa suosiota, kun hän oli valinnut asunnokseen Israelin pyhäkön: ”Saalemissa on hänen majansa ja hänen asumuksensa Siionissa.” Hän ”valitsi Juudan sukukunnan, Siionin vuoren, jota hän rakastaa. Ja hän rakensi pyhäkkönsä korkeuksien tasalle”. Ps. 76: 3; 78: 68, 69. Ensimmäinen temppeli oli rakennettu Israelin historian kukoistavimpana aikakautena. Kuningas Daavid oli koonnut tarkoitusta varten suuria aarrevarastoja, ja jumalallinen innoitus oli ohjannut rakennussuunnitelman tekijöitä. 1 Aik. 28:12, 19. Salomo, viisain Israelin kuninkaista, oli vienyt työn päätökseen. Siitä temppelistä tuli suurenmoisin rakennus, mitä maailma oli milloinkaan nähnyt. Kuitenkin Herra oli ilmoittanut profeetta Haggain kautta toisesta temppelistä: ”Tämän temppelin myöhempi kunnia on oleva suurempi kuin aikaisempi.” ”Ja minä liikutan kaikki kansat, ja kaikkien kansojen Toivo on tuleva, ja minä täytän tämän temppelin kunnialla, sanoo Herra Sebaot” (engl. käännös). Haggai 2: 9, 7.

Nebukadnessarin hävitettyä temppelin se jälleenrakennettiin noin viisisataa vuotta ennen Kristuksen syntymää. Työn suoritti kansa, joka oli palannut ihmisiän kestäneestä vankeudesta hävitettyyn ja autioituneeseen maahan. Rakentajien joukossa oli iäkkäitä miehiä, jotka olivat nähneet Salomon temppelin kunnian, ja uuden rakennuksen perustusta laskettaessa he itkivät sen vähäpätöisyyttä entiseen verrattuna. Profeetta kuvaa sattuvasti heidän tunteitaan: ”Kuka teidän joukossanne on jäljelle jäänyt, joka on nähnyt tämän temppelin sen entisessä kunniassa? Ja miltä näyttää se teistä nyt? Eikö se ole tyhjän veroinen teidän silmissänne?” Haggai 2: 3; Esra 3: 12. Sitten annettiin tuo lupaus, jonka mukaan tämän myöhemmän temppelin kunnia tulisi olemaan suurempi kuin edellisen.

Mutta toinen temppeli ei vetänyt vertoja ensimmäisen loistolle, eivätkä sitä pyhittäneet nuo Jumalan läsnäolon näkyvät merkit, jotka olivat liittyneet ensimmäiseen temppeliin. Mikään yliluonnollisen voiman ilmaus ei osoittanut sen pyhyyttä. Kirkkauden pilven ei nähty täyttävän vastapystytettyä pyhäkköä. Taivaasta ei langennut tulta kuluttamaan sen alttarilla olevaa uhria. Kaikkein pyhimmässä, kahden kerubin keskellä, ei enää näkynyt Herran kirkkautta. Siellä ei ollut myöskään arkkia, armoistuinta eikä liiton tauluja. Taivaasta ei kuulunut ääntä, joka olisi ilmoittanut kyselevälle papille Jahven tahdon.

Vuosisatojen kuluessa juutalaiset olivat turhaan yrittäneet selittää, miten Jumalan Haggain kautta antama lupaus olisi täyttyvä. Heidän ylpeytensä ja epäuskonsa sokaisivat heidän mielensä käsittämästä profeetan sanojen oikeata merkitystä. Toista temppeliä ei kunnioitettu Herran kirkkauden pilvellä, vaan hänen elävällä läsnäolollaan, jossa jumaluuden koko täyteys asui ruumiillisesti - hänen, joka oli itse Jumala lihaan tulleena. ”Kaikkien kansojen Toivo” oli todella tullut temppeliinsä, kun Nasaretin Mies opetti ja paransi sen pyhillä alueilla. Kristuksen läsnäolo - ja se yksin - kohotti toisen temppelin kunnian ensimmäistä suuremmaksi. Mutta Israel oli työntänyt luotaan taivaan tarjoaman Lahjan. Tuon nöyrän Opettajan mukana, joka sinä päivänä oli astunut ulos sen kultaisesta portista, temppelin kunnia oli kaikonnut iäksi. Vapahtajan sanat olivat jo täyttyneet: ”Teidän huoneenne on jäävä hyljätyksi”. Matt. 23: 38.

Opetuslapset valtasi kauhu ja hämmästys kun kuulivat Jeesuksen ennustavan temppelin tuhoa, ja he halusivat ymmärtää paremmin hänen sanojensa merkityksen. Yli neljänkymmenen vuoden ajan oli varoja, työtä ja arkkitehtonisia kykyjä käytetty säästelemättä sen loiston lisäämiseen. Herodes Suuri oli tuhlannut siihen sekä Rooman rikkauksia että Juudan aarteita, ja vieläpä tuo maailman hallitsija oli rikastuttanut sitä omilla lahjoillaan. Temppelirakennuksen eräissä osissa oli käytetty miltei satumaisen suuria, valkeasta marmorista veistettyjä jykeviä loh kareita, jotka oli kuljetettu Roomasta tätä tarkoitusta varten. Niihin opetuslapset olivat kiinnittäneet Mestarinsa huomion, sanoessaan: ”Katso, millaiset kivet ja millaiset rakennukset!” Mark. 13: 1.

Jeesus vastasi näillä juhlallisilla ja hätkähdyttävillä sanoilla: ”Totisesti minä sanon teille: tähän ei ole jäävä kiveä kiven päälle, maahan jaottamatta.” Matt. 24: 2.

Opetuslasten mielissä Jerusalemin hävitys liittyi Kristuksen tulemiseen ajallisessa kunniassa, jolloin hän istuisi yleismaailmallisen valtakunnan valtaistuimelle, rankaisisi paatuneita juutalaisia ja katkaisisi Rooman ikeen kansansa yltä. Herra oli sanonut heille tulevansa toisen kerran. Niinpä mainittaessa Jerusalemia kohtaavista tuomioista, heidän mieleensä tuli tuo tulemus, ja ollessaan kokoontuneina Vapahtajan ympärille öljymäellä, he kysyivät: ”Milloin se tapahtuu, ja mikä on sinun tulemuksesi ja maailman lopun merkki?” Jae 3.

Tulevaisuus oli opetuslapsilta armollisesti peitetty. Jos he olisivat tuona hetkenä täysin tajunneet nuo kaksi kauhistavaa tosiasiaa - Lunastajan kärsimyksen ja kuoleman sekä heidän kaupunkinsa ja temppelinsä hävityksen - he olisivat kauhusta lamautuneet. Kristus esitti heille pääpiirteet huomattavimmista tapahtumista, jotka esiintyisivät ennen ajan loppua. Hänen sanojaan ei silloin täysin ymmärretty, mutta niiden merkitys selviäisi sitä mukaa kuin hänen kansansa tarvitsisi niihin sisältyviä opetuksia. Hänen lausumansa ennustus oli merkitykseltään kaksinainen: samalla kun se viittasi Jerusalemin hävitykseen, se kuvaili myös viimeisen suuren päivän kauhuja.

Jeesus kertoi kuunteleville opetuslapsilleen tuomioista, jotka tulisivat lankeamaan luopuneen Israelin ylle, ja varsinkin siitä kostavasta rangaistuksesta, joka olisi seurauksena Messiaan hylkäämisestä ja ristiinnaulitsemisesta. Selvät merkit edeltäisivät tuota hirmuista hetkeä. Se saapuisi kiiruhtaen, aivan äkisti. Ja Vapahtaja varoitti seuraajiaan: ”Kun te siis näette hävityksen kauhistuksen, josta on puhuttu profeetta Danielin kautta, seisovan pyhässä paikassa - joka tämän lukee, se tarkatkoon - silloin ne, jotka Juudeassa ovat, paetkoot vuorille.” Matt. 24: 15, 16; Luuk. 21: 20, 21. Kun epäjumalia palvelevien roomalaisten liput liehuisivat pyhällä maalla, joka ulottui jonkin matkaa kaupungin muurien ulkopuolelle, silloin oli Kristuksen seuraajien paettava turvaan. Kun varoitusmerkki näkyisi, pakoon aikovien ei tulisi viivytellä. Kaikkialla Juudean maassa samoin kuin itse Jerusalemissakin olisi pakomerkkiä heti toteltava. Sen, joka sattuu olemaan katolla, ei tullut mennä taloonsa kalleimpiakaan aarteitaan pelastamaan. Niiden jotka työskentelivät pelloilla tai viinitarhoissa, ei tullut kuluttaa aikaa päivän helteen vuoksi riisumansa päällysvaipan noutamiseen. Heidän ei tullut hukata hetkeäkään, mikäli tahtoivat pelastua yleiseltä hävitykseltä.

Jerusalemia ei oltu Herodeksen aikana pelkästään suuresti kaunistettu, vaan torneja, muureja ja linnoituksia rakentamalla oli kaupungin edullisesta sijainnista johtuvaa luontaista turvallisuutta lisätty siinä määrin, että kaupunkia pidettiin valloittamattomana. Henkilöä, joka tuona aikana olisi julkisesti ennustanut sen hävitystä, olisi - kuten Nooankin aikana - nimitetty mielettömäksi rauhanhäiritsijäksi. Mutta Kristus oli sanonut: ”Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät koskaan katoa.” Matt. 24: 35. Jerusalemia kohdannut viha oli sen syntien seurausta, ja sen itsepintainen epäusko vahvisti tuomion.

Herra oli julistanut profeetta Miikan kautta: ”Kuulkaa tämä, Jaakobin heimon päämiehet ja Israelin heimon ruhtinaat, te, jotka halveksitte oikeutta ja vääristätte kaiken suoran, rakennatte Siionia veritöillä ja Jerusalemia vääryydellä. Sen päämiehet jakavat oikeutta lahjuksia vastaan, sen papit opettavat maksusta, ja sen profeetat ennustelevat rahasta. Mutta Herraan he turvautuvat, sanoen: Eikö Herra ole meidän keskellämme? Ei tule meille onnettomuutta.” Miika 3: 9 - 11.

Nämä sanat kuvasivat tarkoin Jerusalemin asukkaiden turmeltuneisuutta ja itsevanhurskautta. Väittäessään noudattavansa tarkasti Jumalan lain käskyjä, he rikkoivat kaikki sen periaatteet. He vihasivat Kristusta, koska hänen puhtautensa ja pyhyytensä paljasti heidän syntisyytensä, ja he syyttivät häntä kaikista niistä onnettomuuksista, jotka olivat heidän omien syntiensä seurauksia. Vaikka tiesivätkin hänet synnittömäksi, he olivat selittäneet hänen kuolemansa välttämättömäksi kansan turvallisuuden tähden. ”Jos annamme hänen näin olla”, sanoivat juutalaiset johtomiehet, ”niin kaikki uskovat häneen, ja roomalaiset tulevat ja ottavat meiltä sekä maan että kansan”. Joh. 11: 48. Jos Kristus uhrattaisiin, heistä tulisi vielä kerran voimakas, yhtenäinen kansa. Näin he päättelivät yhtyen ylimmäisen pappinsa mielipiteeseen, jonka mukaan on parempi, että yksi ihminen kuolee, kuin että koko kansa hukkuu.

Näin Juudan johtomiehet olivat rakentaneet ”Siionia veritöillä ja Jerusalemia vääryydellä”. Miika 3: 10. Ja kuitenkin heidän itsevanhurskautensa oli niin suuri, että vaikka he olivat tappaneet Vapahtajansa, koska tämä nuhteli heidän syntejään, he kuitenkin pitivät itseään Jumalan suosiossa olevana kansana ja odottivat Herran pelastavan heidät heidän vihollisistaan. ”Siitä syystä”, jatkaa profeetta, ”teidän tähtenne, Siion kynnetään pelloksi, Jerusalem tulee kiviraunioksi ja temppelivuori metsäkukkulaksi”. Jae 12.

Kansan rappio

Lähes neljäkymmentä vuotta siitä, kun Kristus itse oli julistanut Jerusalemin tuomion, Herra viivytti kansan ja kaupungin saaman tuomion täytäntöönpanoa. Ihmeellinen oli Jumalan pitkämielisyys evankeliuminsa hylkääjiä ja Poikansa surmaajia kohtaan. Vertaus hedelmättömästä puusta kuvasi Jumalan menettelyä Juudan kansaa kohtaan. Käsky oli jo kuulunut: ”Hakkaa se pois; mitä varten se vielä maata laihduttaa?” (Luuk. 13: 7), mutta jumalallinen armo oli säästänyt sitä vielä vähän kauemmin. Juutalaisten keskuudessa oli vielä monia, jotka eivät tunteneet Kristuksen luonnetta ja hänen työtään. Ja lapsilla ei ollut samoja tilaisuuksia tai samaa valoa, minkä heidän vanhempansa olivat hyljänneet. Apostolien ja heidän työtoveriensa saarnan kautta Jumala antaisi valon loistaa heillekin. Heidän annettaisiin nähdä ennustusten täyttymys ei vain Kristuksen syntymässä ja elämässä, vaan myös hänen kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan. Lapsia ei tuomittu heidän vanhempiensa syntien perusteella, mutta kun he, tietoisina vanhempiensa saamasta valosta, hylkäsivät myös heille itselleen suodun lisävalon, he osallistuivat vanhempiensa synteihin ja täyttivät synti- mittansa.

Jumalan osoittama pitkämielisyys Jerusalemia kohtaan vain lujitti juutalaisia heidän itsepintaisessa paatumuksessaan. Jeesuksen opetuslapsia kohtaan osoittamalla vihalla ja julmuudella he hylkäsivät viimeisenkin armon tarjouksen. Silloin Jumala siirsi pois suojeluksensa heidän yltään ja lakkasi pidättämästä saatanaa ja hänen enkeleitään. Kansa jätettiin valitsemansa johtajan käsiin. Israelin lapset olivat hyljänneet Kristuksen armon, joka olisi auttanut heitä voittamaan pahat taipumuksensa, jotka nyt voittivat heidät. Saatana kiihotti sielun alhaisimpia ja raivoisimpia intohimoja. Ihmiset menettivät kaiken harkintakykynsä; heidän toimintaansa ei ohjannut järki, vaan hetkelliset mielijohteet ja sokea raivo. He muuttuivat saatanallisiksi julmuudessaan. Epäluulot, kateus, viha, riita, salajuonet ja murhat muodostivat oleellisen osan sekä perheitten että koko kansan elämässä niin alhaisten kuin ylhäistenkin keskuudessa. Turvattomuus vallitsi kaikkialla. Ystävät ja sukulaiset pettivät toisiaan. Vanhemmat surmasivat lapsiaan ja lapset vanhem piaan. Kansan hallitsijoilla ei ollut voimaa hallita itseään. Valloilleen päästetyt intohimot tekivät heistä tyranneja. Juutalaiset olivat tuominneet viattoman Jumalan Pojan väärien todistusten perusteella. Nyt heidän oma elämänsä oli muuttunut epävarmaksi väärien syytösten tähden. Teoillaan he olivat jo kauan pyytäneet: ”Viekää pois silmistämme Israelin Pyhä.” Jes. 30: 11. Nyt heidän toiveensa oli toteutunut. Jumalan pelko ei enää häirinnyt heidän rauhaansa. Saatana oli kansakunnan johtaja, ja sen korkeimmat hallinnolliset ja uskonnolliset vallanpitäjät olivat hänen alaisiaan.

Toisiaan vastustavien puolueiden johtajat liittyivät toisinaan yhteen ryöstääkseen ja kiusatakseen onnettomia uhrejaan, hyökätäkseen kohta taas toistensa kimppuun surmaten säälimättä. Temppelin pyhä aluekaan ei voinut hillitä heidän hirvittävää julmuuttaan. Rukoilijoita lyötiin kuoliaaksi alttarin edessä, ja pyhäkkö saastutettiin surmattujen ruumiilla. Tämän helvetillisen työn suorittajat selittivät kuitenkin sokeassa ja pilkkaavassa röyhkeydessään, että ei ollut mitään pelkoa Jerusalemin hävityksestä, koska se oli Jumalan oma kaupunki. Lujittaakseen vielä enemmän omaa valtaansa he lahjoivat vääriä profeettoja julistamaan - roomalaisten legioonien jo piirittäessä temppeliä - että kansan oli odotettava pelastusta Jumalalta. Viimeiseen asti kansanjoukot pitivät kiinni uskosta, että Korkein tulisi astumaan väliin ja tuottamaan vihollisille tappion. Mutta Israel oli torjunut luotaan jumalallisen suojeluksen eikä sillä nyt ollut mitään suojaa. Onneton Jerusalem! Sisäisten eripuraisuuksien rikkiraatelema kaupunki, jonka kadut olivat värjäytyneet punaisiksi toisiaan surmaavien asukkaiden verestä, samanaikaisesti kun vihollisarmeijat mursivat maahan sen linnoituksia ja surmasivat sen sotamiehiä.

Ennustukset täyttyvät

Kaikki Jerusalemin hävitystä koskevat Kristuksen lausumat ennustukset täyttyivät viimeistä kirjainta myöten. Juutalaiset saivat kokea tosiksi hänen varoittavat sanansa: ”Millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan.” Matt. 7: 2.

Tuomiota ja hävitystä ennustavia merkkejä ja ihmeitä ilmaantui. Keskellä yötä näkyi temppelin ja alttarin yläpuolella yliluonnollinen valo. Auringon laskiessa näkyi pilvissä kuvattuina taisteluun ryhmittyviä sotavaunuja ja sotamiehiä. Salaperäiset äänet herättivät kauhua pyhäkössä yöllä palvelustaan suorittavien pappien keskuudessa. Maa vavahteli ja lukemattomien äänten kuultiin huutavan: ”Paetkaamme täältä.” Suuri itäportti, joka oli niin raskas, että kaksikymmentä miestä kykeni vaivoin sen sulkemaan ja jonka paksut rautaiset salpatangot oli kiinnitetty syvälle jykevään katukivetykseen, avautui keskiyöllä näkymättömän voiman vaikutuksesta.

Seitsemän vuoden ajan eräs mies kulki edestakaisin Jerusalemin katuja ennustaen kaupunkia kohtaavista kauhuista. Päivät ja yöt hän lauloi hirmuista lauluaan: ”Huuto kuuluu idästä, huuto kuuluu lännestä, huuto kuuluu neljältä ilmansuunnalta, huuto Jerusalemia vastaan ja temppeliä vastaan, huuto ylkää ja morsianta vastaan, huuto koko kansaa vastaan!” Tämä outo kulkija vangittiin ja häntä kidutettiin, mutta valituksen ääntäkään ei päässyt hänen huuliltaan. Pilkkaan ja pahoinpitelyyn hän vastasi vain: ”Voi, voi Jerusalemia! Voi, voi niitä, jotka siellä asuvat!” Hänen varoitusäänensä ei lakannut kuulumasta ennenkuin hän sai surmansa ennustamansa piirityksen aikana.

Kristityt pakenevat

Yksikään kristitty ei tuhoutunut Jerusalemin hävityksen aikana. Kristus oli varoittanut opetuslapsiaan, ja kaikki jotka uskoivat hänen sanojaan odottivat luvattua merkkiä. ”Kun te näette Jerusalemin sotajoukkojen ympäröimänä”, oli Jeesus sanonut, ”silloin tietäkää, että sen hävitys on lähellä. Silloin ne, jotka Juudeassa ovat, paetkoot vuorille, ja jotka ovat kaupungissa, lähtekööt sieltä pois”. Luuk. 21: 20, 21. Piiritettyään Cestiuksen johdolla kaupungin, roomalaiset odottamatta lopettivat piirityksen, vaikka olosuhteet näyttivät sopivilta välittömän hyökkäyksen suorittamiselle. Havaitessaan menestyksellisen puolustautumisen toivottomaksi piiritetyt olivat juuri antautumaisillaan, kun roomalainen kenraali veti joukkonsa pois ilman mitään näkyvää syytä. Mutta Jumalan armollinen kaitsemus johti tapahtumien kulkua hänen oman kansansa parhaaksi. Kristityt olivat saaneet odottamansa luvatun merkin, ja nyt oli annettu tilaisuus kaikille totella Vapahtajan varoitusta. Olosuhteet olivat sellaiset, etteivät juutalaiset eivätkä roomalaiset voineet estää kristittyjen pakoa. Cestiuksen perääntyessä juutalaiset syöksyivät Jerusalemista hänen pakenevan armeijansa perään, ja tällöin kristityillä oli tilaisuus lähteä kaupungista. Tuolloin ei myöskään maaseudulla ollut vihollisjoukkoja, jotka olisivat saattaneet keskeyttää heidän pakomatkansa. Piirityksen alkaessa juutalaiset olivat kokoontuneina Jerusalemiin viettämään lehtimajanjuhlaa, ja siten kristityt voivat kaikkialla maassa paeta esteittä. He pakenivat viivyttelemättä turvapaikkaan, Pella-nimiseen kaupunkiin, joka sijaitsi Perean maakunnassa, Jordanin toisella puolella.

Cestiusta ja hänen armeijaansa takaa-ajavat juutalaiset joukot hyökkäsivät sen jälkijoukkoja vastaan sellaisella raivolla, että nämä olivat vähällä kärsiä täydellisen tappion. Roomalaiset pääsivät peräytymään vain suurin ponnistuksin. Juutalaiset eivät kärsineet juuri minkäänlaisia menetyksiä ja he palasivat riemusaatossa saaliineen Jerusalemiin. Tämä näennäinen menestys tuotti heille kuitenkin vain onnettomuutta. Se innoitti heitä vastustamaan roomalaisia sellaisella itsepintaisuudella, mikä johti tuomitun kaupungin sanomattomaan kurjuuteen.

Hirvittävät onnettomuudet kohtasivat Jerusalemia Tiituksen toimeenpanemassa uudessa piirityksessä. Kaupunki saarrettiin pääsiäisen aikaan, jolloin miljoonat juutalaiset olivat kokoontuneina sen muurien sisäpuolelle. Kaupungin elintarvikevarastot, jotka huolellisesti hoidettuina olisivat turvanneet asukkaiden ravinnonsaannin useiksi vuosiksi, oli juuri aikaisemmin riitelevien puolueiden kateuden ja kostonhimon seurauksena hävitetty, ja nyt odottivat kaupungin asukkaita kaikki nälänhädän kauhut. Mitta vehnää maksoi yhden talentin. Nälän tuskat olivat niin tuimat, että monet pureskelivat nahkavöitään sekä kenkiensä ja kilpiensä päällysnahkaa. Monet asukkaista hiipivät salaa öisin kaupungin muurien ulkopuolelle keräämään villikasveja, vaikka monet olivatkin joutuneet kiinni ja tulleet kiduttamalla tapetuiksi. Ja usein niiltä, jotka olivat onnistuneet turvallisesti palaamaan, ryöstettiin heidän suuren vaaran uhalla keräämänsä syötävä. Vallanpitäjät käyttivät mitä epäinhimillisimpiä kidutuksia pakottaakseen hädänalaista kansaa luovuttamaan viimeisetkin vähäiset ruokavarat, joita sillä saattoi olla kätköissään. Ja näitä julmuuksia harjoittivat usein henkilöt, joilla itsellään oli kylliksi ravintoa, mutta jotka tahtoivat vain kerätä varastoa tulevaisuuden varalle.

Tuhannet kuolivat nälkään ja ruttoon. Luonnollisen rakkauden siteet näyttivät katkenneen. Miehet ryöstivät vaimoiltaan ja vaimot miehiltään. Lasten saatettiin nähdä sieppaavan ruokapalan iäkkäiden vanhempiensa suusta. Profeetan kysymys ”Unhottaako vaimo rintalapsensa?” sai vastauksensa tuon tuomitun kaupungin muurien sisällä. ”Armeliaat vaimot keittivät omin käsin lapsiansa: ne tulivat heille ruuaksi tyttären, minun kansani, sortuessa.” Jes. 49: 15; Välit. 4: 10. Silloin täyttyi 1400 vuotta aikaisemmin lausuttu ennustus: ”Hempeästi ja hekumallisesti elänyt nainen sinun keskuudessasi, joka hekumassaan ja hempeydessään ei edes yrittänyt laskea jalkaansa maahan, katselee silloin karsaasti miestä, joka hänen sylissänsä on ja poikaansa ja tytärtänsä eikä suo heille jälkeläisiä, jotka tulevat hänen kohdustansa, eikä lapsia, joita hän synnyttää, sillä kaiken muun puutteessa syö hän ne salaa itse siinä hädässä ja ahdistuksessa, johon vihollisesi saattaa sinut sinun porteissasi.” 5 Moos. 28: 56, 57.

Täydellinen hävitys

Roomalaiset johtajat yrittivät saattaa juutalaiset kauhun valtaan ja siten johtaa heidät antautumaan. Vankeja, jotka kiinni joutuessaan olivat tehneet vastarintaa, ruoskittiin, kidutettiin ja ristiinnaulittiin kaupungin muurien edessä. Joka päivä tapettiin tällä tavalla satoja, ja kauhutyöt jatkuivat niin kauan kunnes Josafatin laakson ja Golgatan tienoot olivat niin täynnä ristejä, että niiden lomitse pääsi tuskin liikkumaan. Niin hirvittävällä tavalla täyttyi Pilatuksen tuomioistuimen edessä lausuttu kirous: ”Tulkoon hänen verensä meidän päällemme ja meidän lastemme päälle.” Matt. 27: 25.

Tiitus olisi ollut halukas lopettamaan tämän hirvittävän näytelmän ja siten säästämään Jerusalemin täydelliseltä hävitykseltä. Katsellessaan laaksossa viruvia ruumisläjiä hänet valtasi kauhu. Hurmaantuneena hän katseli Öljymäen huipulta suurenmoista temppeliä, ja hän antoi käskyn, ettei yhtäkään sen kivistä saanut vahingoittaa. Ennenkuin hän yritti valloittaa tätä linnoitusta, hän vetosi hartaasti juutalaisiin johtomiehiin, etteivät nämä pakottaisi häntä saastuttamaan verellä pyhää paikkaa. Jos he suostuisivat tulemaan ulos ja taistelemaan jollakin muulla paikalla, ei yksikään roomalainen loukkaisi temppelin pyhyyttä. Itse Joosefuskin kehotti heitä kaunopuheisessa vetoomuksessaan antautumaan, pelastaakseen itsensä, kaupunkinsa ja jumalanpalveluspaikkansa. Mutta hänen sanoihinsa vastattiin katkerilla kirouksilla. He heittivät viimeistä inhimillistä välittäjäänsä kohti keihäitä. Juutalaiset olivat hyljänneet Jumalan Pojan hartaat pyynnöt, ja nyt esitetyt nuhteet ja anomukset saattoivat heidät entistä päättäväisempään vastarintaan viimeiseen saakka. Tiituksen ponnistukset temppelin pelastamiseksi olivat turhia. Eräs, joka oli häntä suurempi, oli julistanut, ettei kiveä ollut jäävä kiven päälle.

Juutalaisten johtajien sokea itsepäisyys ja piiritetyssä kaupungissa suoritetut inhottavat rikokset herättivät kauhua ja suuttumusta roomalaisten keskuudessa, ja lopulta Tiitus päätti vallata temppelin äkkirynnäköllä.

Hän määräsi kuitenkin, että se olisi, mikäli mahdollista säästettävä hävitykseltä. Mutta hänen määräystään ei noudatettu. Tiituksen vetäydyttyä yöksi telttaansa juutalaiset hyökkäsivät temppelistä käsin sen ulkopuolella olevia sotilaita vastaan. Taistelun tiimellyksessä eräs sotilas heitti hehkuvan kekäleen pylväskäytävässä olevasta aukosta sisälle, ja heti temppeliä ympäröivät setripuulla päällystetyt kammiot olivat ilmitulessa. Tiitus kiiruhti kenraaliensa ja legioonapäällikköjensä seuraamana paikalle ja komensi sotamiehensä sammuttamaan liekkejä. Mutta hänen sanoistaan ei välitetty. Raivoissaan sotamiehet heittelivät palavia kekäleitä temppelin kammioihin surmaten sen jälkeen miekoillaan joukoittain sieltä turvaa etsineitä juutalaisia. Veri vuosi virtanaan alas temppelin portaita. Tuhansittain juutalaisia sai surmansa. Yli taistelun pauhun kuultiin huutoja: ”Ikabod” - kunnia on kadonnut.

”Tiitus havaitsi, että sotamiesten raivoa oli mahdotonta hillitä. Upseeriensa seurassa hän ryhtyi tarkastelemaan pyhän rakennuksen sisustusta. Sen loisto sai heidät hämmästymään, ja koska liekit eivät olleet vielä ehtineet tunkeutua sisälle pyhäkköön, hän teki viimeisen yrityksen sen pelastamiseksi. Juosten ulos hän kehotti uudelleen sotamiehiään hillitsemään tulen valtaa. Sadanpäämies Liberalis turvautui virka- sauvaansa saadakseen alaisensa tottelemaan, mutta juutalaisia kohtaan tunnettu katkera vihamielisyys, taistelun synnyttämä kiihko ja sammumaton ryöstövimma pakottivat keisarillisenkin arvovallan väistymään. Sotilaat näkivät kaiken ympärillään loistavan kullasta, josta liekkien villi loimu heijastui häikäisevänä katselijain silmiin. He kuvittelivat, että pyhäkköön oli varastoitu määrättömiä aarteita. Eräs sotilas tunki huomaamatta palavan soihdun oven saranoiden väliin, ja hetkessä koko rakennus oli liekkien vallassa. Läpitunkematon savu ja tuli pakotti upseerit perääntymään, ja ylväs rakennus jätettiin oman onnensa nojaan.

Se oli kauheaa katseltavaa roomalaisille - mitä sitten juutalaisille! Koko kaupunkia hallinneen kukkulan laki hehkui kuin palava tulivuori. Rakennus toisensa jälkeen luhistui hirvittävällä ryskeellä peittyen raivoisiin liekkeihin. Setrikatot muuttuivat tulimereksi, tornien kultaiset huiput hohtivat hehkuvan punaisina ja porttien torneista kohosi korkeita tuli- ja savupatsaita. Liekkien loimu valaisi läheiset kukkulat, joiden rinteillä nähtiin tummien ihmisryhmien seuraavan kauhun ja tuskan valtaamina hävityksen edistymistä. Yläkaupungin muureilla ja kukkuloilla nähtiin lukemattomia kasvoja, eräät kuoleman tuskasta kalpeina toisten huutaessa voimattomina kostoa. Sinne tänne juoksevien rooma laisten sotilaiden huudot ja liekkeihin menehtyvien kapinallisten raivokkaat valitukset sekoittuivat tulen pauhuun ja putoilevien rakennus- hirsien ryskeeseen. Vuorten kaiut vastasivat ja kukkuloilla seisovien ihmisten huudot kantautuivat kaupunkiin. Muureilta kuului parkua ja valitusta. Nälän näännyttämät miehet kokosivat viimeiset voimansa epätoivoisiin tuskanhuutoihin.

Kaupungin sisäpuolella tapahtuva verilöyly oli vielä hirvittävämpi kuin ulkoapäin saattoi päätellä. Miehet ja naiset, vanhat ja nuoret, papit ja kapinoitsijat, sekä vastarintaa tekevät että armoa anovat - kaikki tapettiin ilman erotusta. Surmattuja oli enemmän kuin surmaajia. Sotamiesten oli kavuttava ruumisröykkiöiden yli voidakseen jatkaa hävitystyötään.” 

Temppelin hävityksen jälkeen koko kaupunki joutui pian roomalaisten käsiin. Juutalaisten johtomiehet jättivät valloittamattomat torninsa, ja Tiitus sai ne tyhjinä haltuunsa. Hän katseli niitä hämmästyneenä ja selitti, että Jumala oli antanut ne hänen käsiinsä, sillä mitkään silloiset sota-aseet - olivatpa miten voimakkaita tahansa - eivät olisi kyenneet niitä valloittamaan. Sekä temppeli että koko kaupunki revittiin perustuksiaan myöten, ja maa-alue, jolla temppeli oli sijainnut, kynnettiin pelloksi. Jer. 26: 18. Piirityksen ja sitä seuranneen teurastuksen aikana yli miljoona ihmistä sai surmansa. Jäljelle jääneet vietiin vankeuteen, myytiin orjiksi, raahattiin Roomaan juhlistamaan voittajan riemukulkuetta, heitettiin villipetojen eteen amfiteatterien areenoille tai karkoitettiin kodittomiksi vaeltajiksi eri puolille maailmaa.

Hylkäämmekö varoituksen?

Juutalaiset olivat takoneet itse omat kahleensa. He olivat itse täyttäneet kostonmaljan, joka heidän nyt oli juotava. Kansaansa kohdanneessa täydellisessä hävityksessä ja sitä seuranneen hajotuksen vaivoissa he vain niittivät sitä satoa, jota olivat omin käsin kylväneet. Profeetta sanoo: ”Se on sinun turmiosi, Israel, että olet minua vastaan, joka olen sinun apusi”, ”sillä sinä olet kompastunut rikoksiisi”. Hoosea 13: 9; 14:1. Juutalaisten kärsimykset esitetään usein johtuviksi Jumalan suoranaisesti määräämästä rangaistuksesta. Tällä tavoin suuri pettäjä pyrkii peittämään omaa työtään. Juutalaiset olivat itsepintaisesti hylkäämällä Jumaxan rakkauden ja armon pakottaneet Jumalan poistamaan suojeluksensa heidän yltään, ja saatanan sallittiin hallita heitä mielensä mukaan. Jerusalemin hävityksen yhteydessä suoritetut kauheat julmuu det ovat osoituksena siitä, miten saatana kohtelee hänen johtoonsa antautuvia.

Emme tiedä, miten suuressa kiitollisuuden velassa olemme Kristukselle siitä rauhasta ja suojeluksesta, jota saamme nauttia. Jumalan pidättävät voimat estävät ihmiskuntaa joutumasta täysin saatanan hallintaan. Tottelemattomilla ja kiittämättömillä on suuri syy kiittää Jumalaa hänen armostaan ja pitkämielisyydestään, jota hän on osoittanut pitämällä kurissa paholaisen turmiollisia voimia. Mutta ihmisten ylittäessä jumalallisen pitkämielisyyden rajat, esteet poistetaan. Jumala ei kohtele syntistä kuin pyöveli, joka odottaa saavansa panna rangaistuksen täytäntöön, vaan hän jättää armonsa hylkääjät oman onnensa nojaan, niittämään mitä ovat kylväneetkin. Jokainen vähäisenkin valon hylkääminen, jokainen varoituksen väheksyminen, jokainen synnillisten halujen tyydyttäminen, jokainen Jumalan lain rikkominen on kylvöä, joka tuottaa kerran varman sadon. Jumalan Henki, jota päättävästi vastustetaan, vetäytyy lopulta pois syntisen luota, ja jäljelle ei jää mitään voimaa pitämään kurissa sielun pahoja taipumuksia eikä mitään suojaa saatanan vihaa vastaan. Jerusalemin hävitys on pelottavan vakava varoitus kaikille niille, jotka leikittelevät jumalallisilla armontarjouksilla ja vastustavat jumalallisen rakkauden vetoomuksia. Milloinkaan ei ole annettu selvempää todistusta Jumalan vihasta syntiä kohtaan ja syyllisiä kohtaavasta varmasta rangaistuksesta.

Vapahtajan ennustus Jerusalemia kohtaavasta tuhosta tulee täyttymään toisellakin tavalla, josta tuo hirvittävä hävitys oli vain kalpea varjo. Valitun kaupungin kohtalossa voimme nähdä Jumalan armon hyljänneen ja hänen lakinsa maahan polkeneen maailman kohtalon. Kertomus siitä inhimillisestä kurjuudesta, jota maa on joutunut todistamaan pitkien, rikosten tahraamien vuosisato j ensa aikana, on synkkää luettavaa. Sydän täyttyy tuskalla ja mieli masentuu sitä mietiskellessä. Taivaan arvovallan hylkäämisen seuraukset ovat olleet hirvittävät. Mutta tulevaisuuden näkymät ovat vielä synkemmät. Mitä ovat menneen historian päivät, kapinat, taistelut ja vallankumoukset, ”kaikki taistelun pauhussa tallatut sotakengät ja verellä tahratut vaipat” (Jes. 9: 4) verrattuina sen päivän kauhuihin, jolloin Jumalan Henki lopullisesti jättää rikollisen ihmiskunnan eikä enää pidättele intohimojen ja saatanallisen raivon purkauksia! Silloin maailma saa nähdä selvemmin kuin milloinkaan ennen saatanan hallinnan seuraukset.

Mutta tuona aikana, kuten Jerusalemin hävityksen päivinäkin, Jumalan kansa tullaan vapauttamaan, kaikki jotka ovat kirjoitetut elävien lukuun. Jes. 4: 3. Kristus on ilmoittanut tulevansa toisen kerran kokoamaan uskolliset palvelijansa luokseen: ”Silloin kaikki maan sukukunnat parkuvat; ja he näkevät Ihmisen Pojan tulevan taivaan pilvien päällä suurella voimalla ja kirkkaudella. Ja hän lähettää enkelinsä suuren pasuunan pauhatessa, ja he kokoavat hänen valittunsa neljältä ilmalta, taivasten ääristä hamaan toisiin ääriin.” Matt. 24: 30, 31. Silloin ne, jotka eivät ole olleet evankeliumille kuuliaisia, tulevat tuhotuiksi hänen suunsa henkäyksellä ja hänen tulemuksensa ilmestyksellä. 2 Tess. 2: 8. Muinaisen Israelin tavoin jumalattomat tuhoavat itse itsensä, kompastuvat omaan jumalattomuuteensa. Synnissä eletyn elämän seurauksena he ovat joutuneet siinä määrin eroon Jumalasta ja heidän olemuksensa on siinä määrin turmeltunut, että hänen kirkkautensa ilmestyminen on heille kuluttavaa tulta.

Varokoot ihmiset väheksymästä Kristuksen sanojen sisältämää opetusta. Kuten Jeesus varoitti opetuslapsiaan Jerusalemin hävityksestä ja antoi heille merkin lähestyvästä tuhosta, jotta he voisivat pelastautua, samoin hän on varoittanut maailmaa lopullisen hävityksen päivästä ja antanut sille merkkejä sen lähestymisestä, jotta kaikki, jotka tahtovat, voisivat paeta tulevaa vihaa. Jeesus sanoo: ”Ja on oleva merkit auringossa ja kuussa ja tähdissä, ja ahdistus kansoilla maan päällä.” Luuk. 21:25; Matt. 24: 29; Mark 13: 24 - 26; Ilm. 6: 12 - 17. Niiden, jotka näkevät nämä hänen tulemuksensa airuet, tulisi tietää, ”että se on lähellä, oven edessä”. Matt. 24: 33. ”Valvokaa siis” kuuluvat hänen varoittavat sanansa. Mark. 13: 35. Ne, jotka ottavat varoituksesta vaarin, eivät jää pimeyteen, niin että se päivä heidät yllättäisi. Mutta niille, jotka eivät valvo, ”Herran päivä tulee niinkuin varas yöllä”. 1 Tess. 5: 2 - 5.

Maailma ei ole halukkaampi vastaanottamaan tälle ajalle kuuluvaa sanomaa kuin juutalaiset olivat Jerusalemia koskevan varoituksen suhteen. Tulipa milloin tahansa, Jumalan päivä tulee jumalattomille odottamatta. Elämän edetessä totuttua rataansa, ihmisten kiinnittäessä kaiken huomionsa huvituksiinsa, toimiinsa, kaupankäyntiin ja rahan hankkimiseen, uskonnollisten johtajien ylistäessä maailman kehitystä ja valistuneisuutta, kansojen ollessa tuudittautuneina väärään varmuuteen - silloin yllättää huolettomat jumalattomat äkkiä perikato, niinkuin varas keskiyöllä vartioimattoman asumuksen, ”eivätkä he pääse pakoon”.