10. Luku - Hurmahenget voitetaan

”Luther puolusti pelottomasti evankeliumiaan eri suunnilta tulevia hyökkäyksiä vastaan.”

Lutherin salaperäinen katoaminen herätti hämmästystä kaikkialla Saksassa. Häntä kyseltiin kaikkialla. Mitä kummallisimpia huhuja oli liikkeellä, ja monet luulivat, että hänet oli murhattu. Vallitsi suuri suru, ei ainoastaan hänen julkisten ystäviensä piirissä, vaan tuhansien sellaistenkin keskuudessa, jotka eivät olleet julkisesti asettuneet uskonpuhdistuksen puolelle. Monet sitoutuivat juhlallisella valalla kostamaan hänen kuolemansa.

Katoliset johtajat näkivät kauhukseen, miten suureksi vastenmielisyys heitä kohtaan oli kasvanut. Vaikka he alussa iloitsivat Lutherin oletetusta kuolemasta, he pian halusivat kätkeytyä kansan vihalta. Hänen vihollisilleen eivät hänen rohkeimmat tekonsa heidän keskellään olleet tuottaneet niin paljon harmia kuin hänen katoamisensa. Ne, jotka vihassaan olivat yrittäneet toimittaa rohkean uskonpuhdistajan pois elävien joukosta, joutuivat pelon valtaan, kun hänestä oli tullut avuton vanki. ”Meidän ainoa pelastuksemme on siinä”, sanoi eräs heistä, ”että sytytämme soihdut ja etsimme Lutheria yli koko maailman, antaaksemme hänet takaisin sille kansalle, joka häntä vaatii”. Keisarin käsky näytti raukeavan voimattomana. Paavin lähettiläät valtasi suuttumus, kun he näkivät, että siihen kiinnitettiin paljon vähemmän huomiota kuin Lutherin kohtaloon.

Tieto siitä, että hän oli turvassa, joskin vankina, tyynnytti kansan pelon, samalla kun se yhä lisäsi intoa hänen hyväkseen. Hänen kirjoi tuksiaan luettiin innokkaammin kuin koskaan ennen. Lisääntyvin joukoin ihmiset ryhtyivät tukemaan sellaisen sankarillisen miehen asiaa, joka niin pelottavissa olosuhteissa oli puolustanut Jumalan sanaa. Uskonpuhdistuksen voima kasvoi jatkuvasti. Lutherin kylvämä siemen nousi kaikkialla oraalle. Hänen poissaolonsa teki uskonpuhdistustyössä sen, mitä läsnäolo ei olisi voinut tehdä. Toiset tässä työssä olevat tunsivat suurempaa edesvastuuta, kun heidän suuri johtajansa oli otettu pois. Uudella innolla ja luottamuksella he riensivät tekemään kaiken voitavansa, ettei niin oivallisesti aloitettu työ jäisi kesken.

Mutta saatana ei ollut joutilaana. Hän yritti nyt samaa, mitä hän on yrittänyt jokaisessa uskonpuhdistusliikkeessä - pettää ja turmella kansaa, houkuttelemalla sitä hyväksymään väärän liikkeen oikean uskonpuhdistuksen tilalle. Samoinkuin kristillisessä seurakunnassa ensimmäisellä vuosisadalla esiintyi vääriä kristuksia, samoin nousi vääriä profeettoja kuudennellatoista vuosisadalla.

Jotkut miehet, joihin uskonnollisessa maailmassa esiintynyt kiihtymys oli syvästi vaikuttanut, kuvittelivat saaneensa taivaasta erikoisia ilmoituksia ja väittivät Jumalan lähettäneen heidät viemään päätökseen sen uskonpuhdistuksen, jonka he sanoivat Lutherin toiminnan kautta päässeen vasta vähäiseen alkuun. Todellisuudessa he olivat turmelemassa hänen suorittamaansa työtä. He hylkäsivät uskonpuhdistuksen todellisen perustuksen, sen suuren periaatteen, että Jumalan sana on uskon ja elämän ainoa ja riittävä ohje; ja tämän pettämättömän ohjeen tilalle he asettivat omien tunteittensa ja vaikutelmiensa määräämän muuttuvaisen ja epäluotettavan ohjeen. Kun erehdyksen ja valheen suuri paljastaja tällä tavalla syrjäytettiin, avattiin tie saatanalle ihmisten mielien hallitsemiseen parhaaksi katsomallaan tavalla.

Yksi näistä profeetoista väitti enkeli Gabrielin opettaneen häntä. Eräs häneen liittynyt ylioppilas jätti opiskelunsa, väittäen että Jumala itse oli tehnyt hänet kykeneväksi selittämään hänen sanaansa. Henkilöt, jotka olivat luonnostaan taipuvaisia kiihkomielisyyteen, liittyivät heihin. Näiden haaveilijain toiminta sai aikaan paljon hälyä. Lutherin saarnat olivat herättäneet kansan kaikkialla tajuamaan uskonpuhdistuksen välttämättömyyden, ja nyt näiden uusien profeettain uskottelut johtivat muutamia rehellisiä henkilöitä harhaan.

Liikkeen johtajat matkustivat Wittenbergiin ja esittivät vetoomuksensa Melanchthonille ja hänen työtovereilleen. He sanoivat: ”Jumala on lähettänyt meidät kansaa opettamaan. Me olemme läheisesti seurustelleet Kristuksen kanssa, me tunnemme tulevia asioita, toisin sanoen: me olemme apostoleja ja profeettoja sekä vetoamme tohtori Lutheriin.”

Hurmahenget liikehtivät

Uskonpuhdistajat olivat hämmästyneitä ja neuvottomia. Tämä oli ainesta, jollaista he eivät koskaan ennen olleet tavanneet, eivätkä he tietäneet, miten oli meneteltävä. Melanchthon sanoi: ”Näissä miehissä on erikoinen henki; mutta mikä henki? - Meidän on varottava sammuttamasta Jumalan Henkeä, ja toiselta puolen on katsottava, ettei saatanan henki saa johtaa meitä harhaan.”

Tämän uuden opin hedelmät näkyivät pian. Ihmiset tulivat välinpitämättömiksi Raamatun suhteen tai hylkäsivät sen kokonaan. Koulut joutuivat epäjärjestykseen. Ylioppilaat halveksivat kaikkia rajoituksia, jättivät opintonsa ja poistuivat yliopistosta. Ne henkilöt, jotka luulivat kykenevänsä elvyttämään ja ohjaamaan uskonpuhdistustyötä, pystyivät vain saattamaan sen häviön partaalle. Katolilaiset voittivat takaisin itseluottamuksensa ja huudahtivat voitonriemuisina: ”Vielä yksi ponnistus, ja silloin kaikki on meidän.”

Kun Luther Wartburgissa kuuli, mitä oli tapahtunut, hän sanoi syvästi huolestuneena: ”Minä olen kaiken aikaa odottanut, että saatana lähettää meille tämän vitsauksen.” Hän ymmärsi noiden valhe- profeettojen todellisen luonteen ja näki totuuden asiaa uhkaavan vaaran. Paavin ja keisarin vastustus ei ollut tuottanut hänelle niin paljon huolta ja tuskaa kuin hänellä nyt oli. Uskonpuhdistuksen pahimmat viholliset olivat nousseet sen ystäviksi tunnustautuvien joukosta. Niitä totuuksia, jotka olivat antaneet hänelle niin paljon iloa ja lohdutusta, käytettiin herättämään riitaa ja synnyttämään hämmennystä seurakunnassa.

Uudistustyössä oli Lutheria johtanut Jumalan Henki, ja hänet oli viety kauemmaksi kuin hän itse oli aikonut mennä. Hän ei ollut pyrkinyt sellaisiin kannanottoihin, joita hän joutui suorittamaan, eikä tekemään niin perinpohjaisia muutoksia, kuin tapahtui. Hän oli ollut vain välikappale Kaikkivaltiaan kädessä. Kuitenkin hän oli usein ollut levoton työnsä seurausten suhteen. Kerran hän oli sanonut: ”Jos minä tietäisin oppini vahingoittavan jotakin ihmistä, yhtä ainoaa ihmistä, kuinka alhaista ja tuntematonta hyvänsä - mutta sitä se ei voi tehdä, sillä se on itse evankeliumi - minä tahtoisin kymmenen kertaa mieluummin kuolla kuin olla peruuttamatta sitä.”

Nyt itse Wittenberg, uskonpuhdistuksen keskus, oli nopeasti joutu massa hurmahenkisyyden ja laittomuuden valtaan. Tämä kauhea tila ei johtunut Lutherin opetuksista; mutta kaikkialla Saksassa hänen vihollisensa panivat sen hänen syykseen. Toisinaan hän kysyi syvässä sieluntuskassa, ”voisiko suuri uskonpuhdistustyö päättyä sellaisella tavalla”. Hän taisteli Jumalan kanssa rukouksessa ja sai jälleen sydämeensä rauhan. ”Työ ei ole minun vaan sinun”, hän sanoi, ”ethän salli taikauskon tai hurmahenkisyyden sitä turmella”. Mutta ajatus pysyä kauemmin syrjässä taistelusta niin ratkaisevana aikana kävi sietämättömäksi. Hän päätti palata Wittenbergiin.

Viivyttelemättä hän lähti vaaralliselle matkalleen. Hänet oli julistettu valtionkiroukseen. Hänen vihamiehillään oli vapaus ottaa hänet hengiltä. Ystäviä oli kielletty auttamasta häntä ja ottamasta häntä suojiinsa. Valtakunnan hallitus oli päättänyt ryhtyä mitä ankarimpiin toimenpiteisiin hänen kannattajiaan vastaan. Mutta hän näki, että evankeliumin asia oli vaarassa, ja Herran nimessä hän lähti rohkeasti taistelemaan totuuden puolesta.

Vaaliruhtinaalle kirjoittamassaan kirjeessä, jossa hän ilmoitti aikovansa lähteä Wartburgista, Luther sanoi: ”Tietäköön Teidän Ylhäisyytenne, että minä menen Wittenbergiin paljon korkeamman suojassa kuin hallitsijain ja vaaliruhtinaiden. En aio pyytää Teidän Ylhäisyytenne apua, ja sen sijaan että kaipaisin Teidän suojelustanne, minä pikemmin voisin suojella Teitä. Jos tietäisin, että Teidän Ylhäisyytenne voisi tai tahtoisi suojella minua, en haluaisi ollenkaan mennä Wittenbergiin. Tätä asiaa ei miekka voi edistää. Jumalan täytyy yksinään tehdä kaikki, ilman ihmisen apua tai myötävaikutusta. Se, jolla on suurin usko. voi parhaiten suojella.”

Toisessa kirjeessä, jonka Luther kirjoitti matkalla ollessaan, hän lisäsi: ”Minä olen valmis ottamaan vastaan Teidän Ylhäisyytenne epäsuosion ja koko maailman vihan. Eivätkö wittenbergiläiset ole minun lampaitani? Eikö Jumala ole uskonut heitä minulle? Eikö minun heidän paimenenaan tule panna itseäni alttiiksi kuolemalle heidän tähtensä, jos niin tarvitaan. Lisäksi minä pelkään, että Saksassa syttyy suuri kapina, jolla Jumala rankaisee meidän kansaamme.”

Sanan voima

Luther ryhtyi työhönsä suuresti varoen ja nöyrästi, mutta kuitenkin päättäväisesti ja lujin ottein. ”Sanalla meidän pitää kukistaa ja hävittää se, mikä on rakennettu väkivallalla”, hän sanoi. ”Minä en tahdo käyttää pakkoa taikauskoisia enkä uskottomia vastaan... Ei ketään tule pakottaa. Vapaus kuuluu uskon perusolemukseen.”

Pian tiedettiin kaikkialla Wittenbergissä, että Luther oli tullut takaisin ja että hänen oli määrä saarnata. Kansaa tuli joka taholta, niin että kaikki eivät mahtuneet kirkkoon. Noustuaan saarnatuoliin hän opetti, kehotti ja nuhteli, suurella viisaudella ja sävyisyydellä. Puhuessaan muutamien väkivaltaisista toimenpiteistä messun poistamisasiassa hän sanoi:

”Messu on paha asia; Jumala on sitä vastaan. Se pitäisi poistaa; ja minä toivoisin, että kaikkialla maailmassa sen tilalle asetettaisiin evankeliumin ateria. Mutta älköön ketään temmattako siitä pois väkivaltaisesti. Meidän on jätettävä asia Jumalan käsiin. Hänen sanansa täytyy toimia, eikä meidän. Minkä tähden niin, te kysytte. Sen tähden, että ihmisten sydämet eivät ole minun kädessäni niinkuin savi valajan kädessä. Meillä on oikeus puhua, mutta meillä ei ole oikeutta panna sanaa täytäntöön. Saarnatkaamme; loppu kuuluu Jumalalle. Jos minä käyttäisin pakkoa, niin mitä saisin sillä aikaan? Teeskentelyä, muodollisuutta, matkimista, ihmistapoja, ulkokultaisuutta... Mutta ei olisi vilpittömyyttä, ei uskoa eikä rakkautta. Mistä taas nämä kolme puuttuvat, sieltä puuttuu kaikki, enkä minä antaisi päärynän kantaakaan sellaisesta tuloksesta... Jumala saa sanallaan enemmän aikaan kuin te ja minä ja koko maailma yhteisvoimin. Jumala valtaa sydämen; ja kun sydän on saatu, on kaikki voitettu...

Minä tahdon saarnata, keskustella ja kirjoittaa; mutta en tahdo pakottaa ketään, sillä usko on vapaaehtoinen asia. Katsokaa, miten minä olen menetellyt. Minä nousin vastustamaan paavia, aneita ja paavin kannattajia, mutta ilman väkivaltaa ja metelöimistä. Minä esitin Jumalan sanaa; minä saamasin ja kirjoitin - muuta en tehnyt. Mutta minun nukkuessani... sana, jota olin julistanut, tuotti paavin vallalle sellaisen tappion, ettei mikään ruhtinas tai keisari ole tehnyt sille niin suurta vahinkoa. Kuitenkaan minä en tehnyt mitään; sana teki yksinään kaiken. Jos minä olisin turvautunut asevoimaan, olisi kenties koko Saksa joutunut kokemaan verenvuodatuksen kauhuja. Mutta mihin tulokseen se olisi johtanut? Sekä sielun että ruumiin turmioon ja tuhoon. Sen tähden minä pysyin rauhassa ja jätin sanan yksinään kulkemaan yli koko maailman.”

Yhden viikon aikana Luther saarnasi joka päivä hartaille kuulija- joukoille. Jumalan sana mursi kiihkomielisyyden lumouksen. Evankeliumin voima toi harhaan joutuneen kansan takaisin totuuden tielle.

Luther ei halunnut kohdata niitä intoilijoita, joiden toiminta oli saanut aikaan niin paljon pahaa. Hän tiesi heidän olevan arvostelu- kyvyttömiä, intohimojensa vallassa olevia henkilöitä, jotka, väittäessään olevansa taivaan erikoisesti valistamia, eivät sietäisi vähintäkään vastustusta, eivätkä edes ystävällisintä nuhdetta tai neuvoa. Luullen omistavansa korkeimman arvovallan, he vaativat jokaista empimättä hyväksymään heidän käsityksensä. Mutta kun he pyysivät saada keskustella hänen kanssaan, hän suostui kohtaamaan heidät; ja niin menestyksellisesti hän paljasti heidän kantansa petollisuuden, että pettäjät heti paikalla lähtivät pois Wittenbergistä.

Sana hyljätään

Hurmahenkisyys oli ehkäisty vähäksi aikaa; mutta muutamia vuosia myöhemmin se puhkesi rajumpana ja pelottavammin seurauksin. Tämän liikkeen johtajista Luther sanoi: ”Pyhä Raamattu oli heille vain kuollut kirjain, ja he kaikki alkoivat kirkua: Henki! Henki! Mutta minä en missään tapauksessa seuraa heitä sinne, mihin henki heidät johtaa. Varjelkoon laupias Jumala minua sellaisesta kirkosta, jossa on pelkkiä pyhimyksiä. Minä haluan olla nöyrien, heikkojen ja sairaiden joukossa, ihmisten, jotka tietävät ja tuntevat syntinsä sekä sydämensä pohjasta huokaavat ja huutavat jatkuvasti Jumalan puoleen, saadakseen häneltä lohtua ja apua.”

Tuomas Miinzerillä, toimeliaimmalla intoilijoista, oli hyvät luonnonlahjat, jotka oikein käytettyinä olisivat auttaneet häntä tekemään hyvää; mutta hän ei ollut oppinut tosi uskonnon peruskäsitteitä. ”Hänet oli vallannut halu uudistaa maailma, mutta hän unohti, niinkuin kaikki muutkin haaveilijat, että uudistuksen tulee alkaa uudistajasta itsestään.” Hän tavoitteli hyvää asemaa ja vaikutusvaltaa, eikä tahtonut olla kenestäkään jäljessä, ei Lutheristakaan. Hän selitti, että uskonpuhdistajat, asettaessaan paavin arvovallan tilalle Raamatun arvovallan, perustivat vain toisen paavikunnan. Hän väitti Jumalan antaneen hänen tehtäväkseen oikean uskonpuhdistuksen toimeenpanemisen. ”Kellä on tämä henki”, Miinzer sanoi, ”hänellä on oikea usko, vaikka hän ei näkisi Raamattua koko elämänsä aikana”.

Nämä hurmahenkiset opettajat antautuivat hetkellisten vaikutusten johdettaviksi, pitäen jokaista ajatusta ja mielijohdetta Jumalan äänenä. Tämä vei heidät äärimmäisyyksiin. Jotkut polttivat Raamattunsa, huudahtaen: ”Kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi.” Miinzerin opetus vetosi ihmisissä olevaan ihmeellisten asiain kaipuuseen, samalla kun se imarteli ihmisen ylpeyttä, korottamalla ihmisajatukset Jumalan sanan yläpuolelle. Tuhannet ottivat vastaan hänen oppinsa. Pian hän hylkäsi kaiken järjestyksen julkisessa jumalanpalveluksessa ja selitti, että ruhtinaita toteltaessa koetettiin palvella sekä Jumalaa että Belialia.

Kansa, joka jo oli alkanut vapautua paavikunnan ikeestä, tuli kärsimättömäksi myöskin maallisen esivallan asettamien rajoitusten tähden. Munzerin kumoukselliset opit, joiden hän väitti olevan jumalallista alkuperää, johtivat ihmisiä riistäytymään irti kaikesta valvonnasta ja päästämään ennakkoluulonsa ja intohimonsa valloilleen. Seurauksena olivat mitä pelottavimmat kapina- ja taistelunäytelmät, veren kastellessa Saksan taistelukentät.

Se sielun tuska, jota Luther niin kauan ennen oli kokenut Erfurtissa, painoi häntä nyt kaksinkertaisella voimalla, kun hän näki hurmahenkisyyden seuraukset luettavan uskonpuhdistuksen syyksi. Paavia kannattavat ruhtinaat selittivät kapinan Lutherin oppien luonnolliseksi hedelmäksi; ja monet uskoivat tämän väitteen. Vaikka tämä syytös oli täysin aiheeton, se tuotti uskonpuhdistajalle suurta tuskaa. Kun totuuden asiaa häväistiin sillä tavalla, että se asetettiin samaan luokkaan halpamaisim- man hurmahenkisyyden kanssa, näytti se olevan enemmän kuin hän voi kestää. Toiselta puolen kapinan johtajat vihasivat Lutheria, koska hän ei ainoastaan ollut vastustanut heidän oppejaan ja heidän väitettään jumalallisen innoituksen omistamisesta, vaan lisäksi julistanut heidät yhteiskuntaa vastustaviksi kapinoitsijoiksi. Kostaakseen hänelle he julistivat hänet halveksittavaksi teeskentelijäksi. Hän näytti joutuneen sekä ruhtinaiden että kansan vihoihin.

Katolilaiset riemuitsivat odottaessaan uskonpuhdistuksen pian luhistuvan, ja he moittivat Lutheria niistäkin erehdyksistä, joita hän mitä vakavimmin oli koettanut korjata. Kiihkoilijain puolueen, joka valheellisesti väitti saaneensa osakseen aivan väärää kohtelua, onnistui herättää myötätuntoa suuressa osassa kansaa, ja heitä ruvettiin pitämään marttyyreina, kuten usein tapahtuu vääryyden puolustajille. Siten niitä, jotka kaikin voimin vastustivat uskonpuhdistusta, säälittiin ja ylistettiin sorron ja julmuuden uhreina. Tämä oli saatanan työtä. Siihen yllytti sama kapinahenki, joka ensin ilmeni taivaassa.

Pimeys hyökkää

Saatana koettaa aina pettää ihmisiä ja johtaa heitä nimittämään syntiä vanhurskaudeksi ja vanhurskautta synniksi. Miten hyvin hän onkaan menestynyt työssään! Kuinka usein Jumalan uskolliset palvelijat saavatkaan osakseen moitetta ja syytöksiä sen tähden, että he pelottomasti puolustavat totuutta. Ihmisiä, jotka ovat vain saatanan välikappaleita, ylistetään ja imarrellaan, vieläpä pidetään marttyyreinakin, samalla kun niitä, joita tulisi kunnioittaa ja tukea, hyljeksitään ja epäillään.

Tekopyhyys pettää vieläkin ihmisiä. Sen eri muodoissa ilmenee sama henki kuin Lutherinkin päivinä, kääntäen ihmisten mielet pois Raamatusta ja johtaen heidät seuraamaan omia tunteitaan ja mielijohteitaan ennemmin kuin olemaan kuuliaisia Jumalan laille. Tämä on saatanan menestyksellisimpiä suunnitelmia puhtauden ja totuuden saattamiseksi huonoon huutoon.

Luther puolusti pelottomasti evankeliumiaan eri suunnilta tulevia hyökkäyksiä vastaan. Jumalan sana osoittautui voimakkaaksi aseeksi jokaisessa taistelussa. Tällä sanalla hän taisteli paavin anastamaa arvovaltaa ja skolastikkojen järkeisopillista filosofiaa vastaan samalla kun hän pysyi kallionlujana sitä hurmahenkisyyttä vastaan, joka yritti liittyä uskonpuhdistukseen.

Jokainen näistä vastustajista syrjäytti omalla tavallaan Raamatun ja korotti inhimillisen viisauden uskonnollisen totuuden ja tiedon lähteeksi. Järkeisoppi jumaloi järkeä ja tekee siitä uskonnon koettimen. Katolilaisuus, joka väittää, että hänen ylhäisyydellään paavilla on katkeamattomassa jonossa apostoleilta periytynyt ja kautta aikojen muuttumattomana säilynyt innoitus, antaa otollisen tilaisuuden kätkeä kaikenlaista hillittömyyttä ja turmelusta apostolisen valtakirjan pyhyyden alle. Se innoitus, jonka Munzer ja hänen kumppaninsa väittivät omistavansa, ei ollut alkuisin korkeammasta lähteestä kuin mielikuvituksen houreista, ja sen vaikutus oli tuhoisa kaikelle arvovallalle, sekä jumalalliselle että inhimilliselle. Oikea kristillisyys tunnustaa Jumalan sanan innoitetun totuuden suureksi aarteistoksi ja kaiken innoituksen koetinkiveksi.

Palattuaan Wartburgista Luther suoritti loppuun Uuden testamentin kääntämisen ja pian sen jälkeen annettiin evankeliumi Saksan kansalle sen omalla kielellä. Tämän käännöksen ottivat kaikki totuutta rakastavat suurella ilolla vastaan. Mutta ne, jotka pitivät perimätietoa ja ihmisten käskyjä parempina, hylkäsivät sen halveksien.

Papit tulivat levottomiksi ajatellessaan, että oppimaton kansa kykeni nyt keskustelemaan heidän kanssaan Jumalan sanan opetuksista ja että heidän oma tietämättömyytensä paljastuisi. Heidän lihallisen todistelunsa aseet olivat voimattomat Hengen miekkaa vastaan. Rooma koetti arvo valtansa kaikella voimalla estää Raamatun leviämistä. Mutta käskyt, pan naanjulistukset ja kidutukset olivat tehottomia. Mitä enemmän Raamattua moitittiin ja vastustettiin, sitä innokkaammin kansa halusi tietää, mitä se todella opetti. Kaikki lukutaitoiset halusivat itse tutkia Jumalan sanaa. He kuljettivat sitä mukanaan ja lukivat sitä yhä uudelleen eivätkä olleet tyytyväisiä, ennenkuin muistivat siitä suuria osia. Kun Luther näki, miten suosiollisesti Uusi testamentti otettiin vastaan, hän alkoi välittömästi kääntää Vanhaa testamenttia ja julkaisi sen osissa, aina sitä mukaa kuin käännös valmistui.

Lutherin kirjoitukset olivat haluttuja sekä kaupungeissa että maaseudulla. ”Mitä Luther ystävineen julkaisi, sen toiset levittivät. Munkit, jotka olivat vakuuttuneita luostarivelvoitusten laittomuudesta ja halusivat vaihtaa toimettoman elämänsä toimeliaaseen, mutta eivät tietämättömyytensä tähden voineet itse saarnata Jumalan sanaa, kiertelivät maakunnissa, käyden kylissä ja taloissa myymässä Lutherin ja hänen ystäviensä kirjoja. Pian näitä rohkeita kirjallisuuden levittäjiä oli kaikkialla Saksassa.”

Raamattu voittaa

Rikkaat ja köyhät, oppineet ja oppimattomat tutkistelivat näitä kirjoituksia suurella harrastuksella. Iltaisin kyläkoulujen opettajat lukivat niitä ääneen pienille ryhmille, jotka olivat kokoontuneet takkavalkean ympärille. Joka tilaisuudessa tulivat muutamat henkilöt totuudesta vakuuttuneiksi, ottivat sanan iloiten vastaan ja kertoivat vuorostaan hyvän sanoman muille.

Tällöin toteutuivat Raamatun sanat: ”Kun sinun sanasi avautuvat, niin ne valaisevat ja antavat yksinkertaiselle ymmärrystä.” Ps. 119: 130. Raamatun lukeminen sai aikaan suuren muutoksen useiden sydämissä ja ajatuksissa. Paavin hallitus oli asettanut alamaisilleen rautaikeen, joka piti heitä tietämättömyydessä ja alennustilassa. Muotojen taikauskoisessa noudattamisessa oli oltu tarkkoja; mutta kaikessa jumalanpalveluksessa oli sydämellä ja ymmärryksellä ollut vain vähäpätöinen osa. Lutherin saarnat, jotka esittivät Jumalan sanan selviä totuuksia, ja itse sana, joka oli annettu kansan käsiin, herättivät ihmisten uinuvat voimat. Ne eivät ainoastaan vaikuttaneet puhdistavasti ja jalostavasti luonteeseen, vaan antoivat myös ymmärrykselle uutta voimaa.

Kaikensäätyisten henkilöiden nähtiin Raamattu kädessä puolustavan uskonpuhdistuksen oppeja. Paavin kannattajat, jotka olivat jättäneet Raamatun tutkimisen papeille ja munkeille, vaativat nyt näitä tulemaan esille ja kumoamaan uudet opit. Mutta kun papit ja munkit eivät tunteneet pyhiä kirjoituksia eivätkä Jumalan voimaa, tuottivat uskonpuhdistuksen kannattajat, joita he olivat sanoneet oppimattomiksi ja harhaoppisiksi, heille täydellisen tappion. Eräs katolinen kirjailija sanoi: ”Onnettomuudeksi Luther on kieltänyt kannattajiaan perustamasta uskoaan mihinkään muuhun kuin Raamattuun.” Suurin joukoin ihmiset kokoontuivat kuulemaan totuutta, jota vähän oppia saaneet miehet puolustivat, väitellessään siitä oppineiden ja kaunopuheisten teologien kanssa. Näiden korkea-arvoisten miesten häpeällinen tietämättömyys tuli ilmeiseksi, kun heidän todisteluaan verrattiin Jumalan sanan selviin todistuksiin. Työmiehet, sotilaat, naiset, vieläpä lapsetkin olivat paremmin selvillä Raamatun opeista kuin papit ja oppineet tohtorit.

Evankeliumin ystävien ja paavillisen taikauskon puolustajien välinen suuri ero oli oppineiden piirissä yhtä ilmeinen kuin rahvaankin keskuudessa. ”Päinvastoin kuin pappisvallan vanhat esitaistelijat, jotka olivat laiminlyöneet kielten ja kirjallisuuden tutkimisen - jalomieliset nuorukaiset antautuivat tutkimustyöhön, syventyen Raamattuun ja perehtyen muinaisajan mestariteoksiin. Tarmokkuutensa, ylevämielisyytensä ja pelottomuutensa avulla nämä nuoret miehet hankkivat lyhyessä ajassa sellaiset tiedot, ettei pitkään aikaan kukaan voinut heille vetää vertoja... Niinpä, kun nämä uskonpuhdistuksen nuorekkaat puolustajat kohtasivat jossakin seurassa Rooman tohtoreita, he kävivät heidän kimppuunsa sellaisella rauhallisella varmuudella, että nämä tietämättömät miehet joutuivat ymmälle, hämmentyivät ja saivat häpeän, jonka he kaikkien mielestä ansaitsivat.”

Kun katolinen papisto näki kuulijakuntansa vähenevän, se pyysi apua viranomaisilta ja koetti kaikilla mahdollisilla keinoilla saada kuulijansa takaisin. Mutta kansa oli saanut uudesta opista tyydytystä sydämensä tarpeisiin ja se kääntyi pois niistä, jotka niin kauan olivat ravinneet sitä taikauskoisten menojen ja ihmisten perimätietojen arvottomilla akanoilla.

Kun totuuden opettajia ruvettiin vainoamaan, he noudattivat Kristuksen kehotusta: ”Kun teitä vainotaan yhdessä kaupungissa, paetkaa toiseen.” Matt. 10: 23. Valo levisi kaikkialle. Pakolaiset löysivät aina jostakin heille vieraanvaraisesti avatun oven ja siellä asuen he saarnasivat Kristusta, joskus kirkossa tai, jos se heiltä kiellettiin, yksityisten asunnoissa tai paljaan taivaan alla. Jokainen paikka, mihin he saivat kuulijoita, oli pyhä temppeli. Tällaisen tarmokkaan ja vakuuttavan julistuksen avulla totuus levisi vastustamattomalla voimalla.

Turhaan pyydettiin kirkon ja valtion viranomaisia kukistamaan kerettiläisyyttä. Turhaan turvauduttiin vankeuteen, kidutukseen, tuleen ja miekkaan. Tuhannet uskovaiset sinetöivät uskonsa verellään, ja kuitenkin työ edistyi. Vaino oli vain apuna totuuden levittämisessä; ja hurma- henkisyys, mitä saatana yritti siihen yhdistää, selvensi saatanan työn ja Jumalan työn välillä vallitsevaa eroa.