11. Luku - Ruhtinaiden vastalause

”Protestanttisuus asettaa omantunnonvapauden maallisen vallan yläpuolelle.”

Jaloimpia todistuksia, mitä milloinkaan on annettu uskonpuhdistuksen hyväksi, oli se vastalause, jonka Saksan kristityt ruhtinaat esittivät Speierin valtiopäivillä vuonna 1529. Näiden Jumalan miesten rohkeus, usko ja lujuus hankkivat tuleville ajoille ajatuksen- ja omantunnonvapauden. Heidän vastalauseensa antoi uudistetulle kirkolle nimen ”protestanttinen”, ja siinä esitetyt periaatteet muodostavat ”protestanttisuuden perusolemuksen”. Uskonpuhdistukselle oli tullut pimeä ja uhkaavalta näyttävä päivä. Huolimatta Wormsin julistuksesta, joka riisti Lutherilta lain suojan ja kielsi opettamasta tai vastaanottamasta hänen oppejaan, oli Saksassa näihin asti vallinnut uskonnollinen suvaitsevaisuus. Jumalan kaitselmus oli pidättänyt totuutta vastustavia voimia. Kaarle V oli aikonut tukahduttaa uskonpuhdistuksen, mutta aina kun hän oli kohottanut kätensä iskun antamista varten, hänen oli ollut pakko käyttää sitä iskun torjumiseen. Useita kertoja näytti välitön tuho olevan niiden osana, jotka uskalsivat ruveta vastustamaan Roomaa, mutta ratkaisevana hetkenä ilmaantuivat Turkin armeijat itärajalle, tai Ranskan kuningas aloitti sodan, tai paavi itse alkoi ahdistaa keisaria, jonka kasvava valta herätti hänessä levottomuutta. Täten uskonpuhdistus pääsi vahvistumaan ja laajenemaan kansakuntien taistelujen ja melskeiden keskellä.

Viimein kuitenkin paavia kannattavat hallitsijat tukahduttivat keskinäiset riitansa, voidakseen yhdessä toimia uskonpuhdistajia vastaan.

Speierin valtiopäivät olivat vuonna 1526 myöntäneet kaikille Saksan valtioille täyden vapauden uskontoa koskevissa asioissa yleiseen kirkolliskokoukseen asti. Mutta tuskin myönnytyksen perusteina olleet vaarat olivat väistyneet, kun keisari kutsui koolle toiset valtiopäivät Speieriin vuonna 1529 kerettiläisyyden murskaamista varten. Oli koetettava, mikäli mahdollista, rauhallisin keinoin saada ruhtinaat yhteisesti vastustamaan uskonpuhdistusta; mutta jos se ei onnistuisi, oli Kaarle valmis tarttumaan miekkaan.

Paavin kannattajat riemuitsivat. He kokoontuivat Speieriin suurin joukoin ja osoittivat julkisesti vihamielisyyttään uskonpuhdistajia ja kaikkia heidän suosijoitaan kohtaan. Melanchthon sanoi: ”Me olemme maailman kammona ja hylkynä, mutta Kristus on katsova köyhän kansansa puoleen ja suojeleva sitä.” Valtiopäiville saapuneita evankelisia ruhtinaita kiellettiin antamasta saarnata evankeliumia edes omissa asunnoissaan. Mutta Speierin kansa janosi Jumalan sanaa, ja kiellosta huolimatta saapui kansaa tuhatmäärin niihin jumalanpalveluksiin, joita pidettiin Saksin vaaliruhtinaan kappelissa.

Tämä joudutti ratkaisua. Keisarin sanoma antoi valtiopäivien tiedoksi, että koska se päätös, joka myönsi omantunnon vapauden, oli saanut aikaan suurta hämmennystä, vaati keisari sen purkamista. Tämä mielivaltainen toimenpide herätti evankelisissa kristityissä suuttumusta ja levottomuutta. Eräs sanoi: ”Kristus on joutunut uudelleen Kaifaan ja Pilatuksen käsiin.” Katolilaiset tulivat entistä kiihkeämmiksi. Eräs kiivas paavin puolustaja sanoi: ”Turkkilaiset ovat parempia kuin luterilaiset, sillä turkkilaiset ottavat vaarin paastopäivistä, mutta luterilaiset halveksivat niitä. Jos meidän olisi valittava Pyhän Raamatun ja kirkon vanhojen erehdysten välillä, me hylkäisimme edellisen.” Melanchthon sanoi: ”Faber heittää joka päivä täydessä kokoussalissa meitä evankeliumin puolustajia kohti jonkin uuden kiven.”

Uskonnollinen suvaitsevaisuus oli lailla vahvistettu, ja evankeliset valtiot olivat päättäneet vastustaa oikeuksiensa loukkausta. Luther, joka vielä oli Wormsin julistuksen määräämän kirouksen alaisena, ei saanut olla läsnä Speierissa; mutta hänen tilallaan olivat hänen työtoverinsa ja ne ruhtinaat, jotka Jumala oli kutsunut puolustamaan totuutta tässä vaikeassa tilanteessa. Saksin jalo Fredrik, Lutherin entinen suojelija, oli kuollut; mutta hänen veljensä ja seuraajansa, herttua Juhana, oli iloiten ottanut vastaan uskonpuhdistuksen, ja samalla kun hän oli rauhan ystävä, hän osoitti suurta rohkeutta ja tarmoa kaikissa uskon etuja koskevissa asioissa.

Ratkaiseva haaste

Papit vaativat, että niiden valtioiden, jotka olivat vastaanottaneet uskonpuhdistuksen, oli ehdottomasti alistuttava Rooman tuomiovallan alle. Uskonpuhdistajat puolestaan vaativat heille ennen annetun vapauden säilyttämistä. He eivät voineet suostua siihen, että Rooma jälleen ottaisi valvontaansa ne valtiot, jotka niin suurella ilolla olivat vastaanottaneet Jumalan sanan.

Sopimukseen pääsemiseksi ehdotettiin viimein, että siellä missä uskonpuhdistusta ei vielä ollut toimeenpantu, pidettäisiin tiukasti kiinni Wormsin julistuksesta, ja että ”niissä valtioissa, joissa kansa oli siitä poikennut ja joissa ei voinut vaatia sen noudattamista ilman kapinanvaaraa, ei kuitenkaan saisi panna toimeen mitään uusia muutoksia, ei saisi kosketella kiistanalaisia kysymyksiä, ei saisi estää messun viettämistä eikä tulisi sallia kenenkään katolilaisen vastaanottaa Lutherin oppia”. Valtiopäivät hyväksyivät tämän ehdotuksen paavia kannattavien pappien ja prelaattien suureksi mielihyväksi.

Tämän päätöksen mukaan ”uskonpuhdistusta ei saisi laajentaa sinne, missä se vielä oli tuntematon, eikä vahvistaa siellä, missä se oli jo vaikuttamassa”. Sananvapaus kiellettäisiin. Kääntymisiä ei sallittaisi. Näihin rajoituksiin ja kieltoihin vaadittiin uskonpuhdistuksen ystäviä viipymättä alistumaan. Maailman toiveet näyttivät olevan raukeamassa tyhjiin. ”Katolisen pappisvallan entiselleen saattaminen toisi varmasti takaisin entiset väärinkäytökset”; ja helposti voi löytää tilaisuuden ”sellaisen työn lopettamiseksi, jota hurmahenkisyys ja eripuraisuus olivat jo niin ankarasti järkyttäneet”.

Kun evankelinen puolue kokoontui neuvottelemaan, katsoivat läsnäolijat toisiinsa sanattomina ja tyrmistyneinä. Toinen toisensa jälkeen kysyi: ”Mitä on tehtävä?” Maailmalle tärkeät asiat olivat kysymyksessä. ”Onko uskonpuhdistuksen johtajien alistuttava ja tyydyttävä päätökseen. Kuinka helposti olisivatkaan uskonpuhdistajat voineet tässä todella pelottavassa tilanteessa tulla vääriin johtopäätöksiin! Kuinka monta pätevältä näyttävää alistumisen syytä he olisivat voineetkaan löytää! Vakuutet- tiinhan luterilaisille ruhtinaille vapaa uskonnon harjoittaminen. Samanlaista suosiota osoitettiin kaikille heidän alamaisilleen, jotka olivat vastaanottaneet puhdistetun opin ennen valtiopäivien tekemää päätöstä. Eikö heidän pitäisi tyytyä tähän? Kuinka monta vaaraa vältettäisiinkään alistumisen kautta! Mihinkä aavistamattomiin vaikeuksiin ja taisteluihin voisikaan vastustus heidät syöstä! Kuka tietää, mitä tilaisuuksia tulevaisuus tuo mukanaan? Valitkaamme rauha; tarttukaamme kiinni siihen öljypuun oksaan, jota Rooma meille ojentaa, ja parantakaamme Saksan haavat. Tällaisilla perusteluilla olisivat uskonpuhdistajat voineet puolustaa sen tien valitsemista, joka olisi lyhyessä ajassa vienyt heidän asiansa häviöön.

Onneksi he ottivat huomioon sen periaatteen, jolle tämä järjestely perustui ja toimivat uskossa. Mikä oli se periaate? Se oli Rooman oikeus pakottaa omaatuntoa ja kieltää vapaa tutkimus. Mutta eivätkö he itse ja heidän protestanttiset alamaisensa saisi nauttia uskonnonvapautta? Kyllä, erikoisesti sovittuna suosionosoituksena, mutta ei oikeutena. Sopimuksen ulkopuolella vallitsi arvovallan periaate; omatunto syrjäytettiin. Rooma oli erehtymätön tuomari, jota täytyi totella. Tuon järjestelyn hyväksyminen olisi todellisuudessa myöntymistä siihen, että uskonnonvapaus oli rajoitettava uskonpuhdistuksen läpitunkemaan Saksiin. Koko muussa kristikunnassa olisivat vapaa tutkiminen ja puhdistetun uskon tunnustaminen rikoksia, joista rangaistaisiin vankeudella ja polttoroviolla. Voivatko he myöntyä rajoittamaan uskonnonvapautta määrättyyn paikkaan? Sallisivatko he julistaa, että uskonpuhdistus oli saanut viimeisen käännynnäisensä ja vallannut viimeisen alueensa ja että missä tahansa Rooma tällä hetkellä hallitsisi, siellä sen valta pysyisi ikuisesti? Voisivatko uskonpuhdistajat väittää olevansa syyttömät niiden satojen ja tuhansien vereen, joiden tämän järjestelyn johdosta täytyisi antaa henkensä paavia kannattavissa maissa? Tämä oli evankeliumin asian ja kristikunnan vapauden kavaltamista ratkaisevana hetkenä.” Mieluummin he ”uhraisivat kaiken, myös valtionsa, kruununsa ja henkensä”.

”Hyljätkäämme tämä päätös”, sanoivat ruhtinaat; ”omantunnon asioissa ei enemmistöllä ole valtaa”. Edustajat selittivät: ”Meidän on kiittäminen vuonna 1526 tehtyä päätöstä siitä rauhasta, joka valtakunnassa nyt vallitsee; sen kumoaminen johtaisi erimielisyyksiin ja levottomuuksiin kaikkialla Saksassa. Valtiopäivillä ei ole oikeutta tehdä enempää kuin säilyttää uskonnonvapaus kirkolliskokoukseen asti.” Valtion velvollisuutena on suojella omantunnonvapautta, ja tähän rajoittuu sen valta uskonnon asioissa. Jokainen maallinen hallitus, joka yrittää määrätä tai pakottaa noudattamaan uskonnon piiriin kuuluvia sääntöjä, hylkää tärkeän periaatteen, jonka puolesta evankeliset kristityt ovat niin jalosti taistelleet.

Paavilaiset päättivät nujertaa sen, mitä he kutsuivat ”röyhkeäksi uppiniskaisuudeksi”. He aloittivat yrittämällä aikaansaada hajaannusta uskonpuhdistajien kannattajien keskuudessa ja pelottelemalla kaikkia, jotka eivät olleet julkisesti selittäneet olevansa sen puoltajia. Viimein kutsuttiin vapaiden kaupunkien edustajat valtiopäivien eteen ja heitä pyydettiin ilmoittamaan, hyväksyivätkö he ehdotuksessa mainitut ehdot. He pyysivät lykkäystä, mutta turhaan. Kun heidät asetettiin koetukselle, asettui lähes puolet heistä uskonpuhdistajain puolelle. Ne, jotka täten kieltäytyivät uhraamasta omantunnonvapautta ja henkilökohtaisen ratkaisun oikeutta, ymmärsivät hyvin, että he tulevaisuudessa joutuisivat kantansa tähden arvostelun, tuomion ja vainon alaisiksi. Eräs valtuutetuista sanoi: ”Meidän täytyy joko kieltää Jumalan sana tai - tulla poltetuiksi.”

Ruhtinaat nousevat

Kuningas Ferdinand, joka oli keisarin edustaja valtiopäivillä, huomasi valtiopäivien päätöksen aiheuttavan vakavaa hajaannusta, jollei ruhtinaita saataisi sitä hyväksymään ja kannattamaan. Sen tähden hän koetti suostutella heitä, hyvin tietäen, että voimakeinojen käyttäminen sellaisia miehiä vastaan tekisi vain heidän vastustuksensa entistä tiukemmaksi. Hän pyysi hartaasti ruhtinaita hyväksymään päätöksen, vakuuttaen, että keisari olisi siitä heille hyvin kiitollinen. Mutta nämä uskolliset miehet tunnustivat maallisten hallitsijain valtaa korkeamman vallan, ja he vastasivat rauhallisesti: ”Me olemme keisarille kuuliaisia kaikessa, mikä edistää rauhaa ja Jumalan kunniaa.”

Lopuksi kuningas ilmoitti valtiopäivien edessä vaaliruhtinaalle ja hänen ystävilleen, että valtiopäivien päätös ”aiottiin kirjoittaa keisarillisen asetuksen muotoon” ja että ”heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin alistua enemmistön päätökseen”. Tämän sanottuaan hän lähti pois kokouksesta, antamatta uskonpuhdistajille tilaisuutta harkitsemiseen tai vastauksen antamiseen. ”Turhaan he lähettivät lähetystön pyytämään kuningasta palaamaan.” Kaikkiin esityksiin hän vastasi lyhyesti: ”Asia on järjestyksessä; alistuminen vain on jäljellä.”

Keisarin puolue oli vakuuttunut siitä, että kristityt ruhtinaat pitivät lujasti kiinni Pyhästä Raamatusta, asettaen sen ihmisten oppien ja vaatimusten yläpuolelle; ja he tiesivät, että missä hyvänsä tämä periaate hyväksyttiin, siellä myös paavius oli joutuva häviölle. Mutta, kuten tuhannet heidän jälkeensä, he katsoivat vain ”näkyväisiä” ja kuvittelivat, että keisarin ja paavin puolue on vahva, mutta uskonpuhdistajain puolue heikko. Jos uskonpuhdistajat olisivat olleet yksinomaan ihmisten avun varassa, he olisivat olleet niin heikkoja kuin paavin kannattajat otaksuivat heidän olevan. Mutta vaikka heitä oli vähän ja he taistelivat Roomaa vastaan, heillä oli riittävästi voimaa. He vetosivat ”valtiopäivien päätöksestä Jumalan sanaan ja keisari Kaarlesta Jeesukseen Kristukseen, kuningasten Kuninkaaseen ja herrain Herraan.”

Koska Ferdinand ei ollut ottanut huomioon ruhtinaiden vilpitöntä vakaumusta, nämä päättivät olla välittämättä hänen poissaolostaan ja viipymättä esittää vastalauseensa kansalliselle neuvostolle. Laadittiin ja esitettiin valtiopäiville seuraava juhlallinen selitys:

”Täten vakuutamme Jumalan, ainoan Luojamme, Ylläpitäjämme, Lunastajamme ja Vapahtajamme edessä, hänen joka kerran on tuomitseva meidät, sekä kaikkien ihmisten ja luotujen edessä, että me, itsemme ja kansamme puolesta, emme hyväksy emmekä noudata ehdotetun säädöksen mitään kohtaa, mikä on Jumalaa, hänen pyhää sanaansa, meidän hyvää omaatuntoamme ja sielujemme pelastusta vastaan.

Jos me hyväksyisimme tämän säädöksen, me väittäisimme, että kaikkivaltiaan Jumalan kutsuessa ihmistä tuntemaan hänet, ihminen ei voi vastaanottaa Jumalan tuntemusta. Ei ole muuta varmaa oppia kuin se, mikä on yhtäpitävä Jumalan sanan kanssa... Herra kieltää opettamasta mitään muuta oppia... Raamatun tekstejä on selitettävä sen toisten ja selvempien tekstien avulla;.. tämä pyhä kirja on kaikissa kristitylle välttämättömissä asioissa helppo ymmärtää ja pystyy hajottamaan pimeyden. Me olemme päättäneet Jumalan armon avulla edelleenkin saarnata hänen sanaansa puhtaana ja ehdottomana, sellaisena kuin se on Vanhan ja Uuden testamentin raamatullisissa kirjoissa, lisäämättä siihen mitään sen kanssa ristiriidassa olevaa. Tämä sana on ainoa totuus; se on kaiken opin ja elämän varma ohje eikä se voi koskaan erehtyä tai pettää. Se, joka rakentaa tälle perustukselle, pysyy lujana kaikkia helvetin valtoja vastaan, kun taas sen kanssa ristiriidassa olevat ihmisten kuvittelut luhistuvat Jumalan kasvojen edessä.

Tästä syystä me hylkäämme päällemme asetetun ikeen. Samalla me toivomme, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa kohtelee meitä kuten kristitty ruhtinas, joka rakastaa Jumalaa yli kaiken; ja me vakuutamme olevamme valmiit osoittamaan hänelle samoinkuin teillekin, armolliset herrat, kaikkea sitä uskollisuutta ja kuuliaisuutta, mikä on meidän kohtuullinen ja lainmukainen velvollisuutemme.”

Tämä teki valtiopäiviin syvän vaikutuksen. Useimmat hämmästyivät ja säikähtivät vastalauseen esittäjien rohkeudesta. Tulevaisuus näytti heistä myrskyiseltä ja epävarmalta. Hajaannus, taistelu ja verenvuodatus näyttivät välttämättömiltä. Mutta uskonpuhdistajat pysyivät rohkeina ja lujina, sillä he olivat vakuuttuneita asiansa oikeudesta ja luottivat Kaikkivaltiaan käsivarteen.

Tämän kuuluisan vastalauseen johtavat periaatteet muodostavat protestanttisuuden perusolemuksen. Vastalausehan kohdistuu kahteen väärinkäyttöön uskon asioissa: toinen on maallisen vallan sekaantuminen niihin, toinen kirkon rajaton valta. Protestanttisuus asettaa omantunnonvapauden maallisen vallan yläpuolelle. Edellisessä kohdassa se kieltää maalliselta vallalta oikeuden puuttua uskonnollisiin asioihin ja sanoo profeettojen ja apostolien tavoin: ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.” Kaarle V: n kruunun edessä se korottaa Jeesuksen Kristuksen kruunua. Meneepä se vieläkin pitemmälle: se esittää periaatteen, jonka mukaan kaikki ihmisten opit on alistettava Jumalan sanan alle. Vastalauseen esittäjät olivat lisäksi varmistaneet itselleen oikeuden vapaasti ilmaista vakaumuksensa. He eivät saisi vain uskoa ja totella, vaan myöskin opettaa, mitä Jumalan sana neuvoo; ja he kielsivät papiston ja esivallan oikeuden estää tätä työtä. Speierin vastalause oli juhlallinen todistus uskonnollista suvaitsemattomuutta vastaan ja vakuutus kaikkien ihmisten oikeudesta palvella Jumalaa omantuntonsa määräysten mukaan.

Protestanttisuuden ydin

Selitys oli annettu. Se oli painettu tuhansien muistiin ja kirjoitettu taivaan kirjoihin, joista ihmisyritys ei voinut sitä poistaa. Koko evankelinen Saksa hyväksyi vastalauseen uskonsa ilmauksena. Kaikkialla ihmiset näkivät tässä selityksessä lupauksen uudesta ja paremmasta ajasta. Eräs ruhtinaista sanoi Speierin protestanteille: ”Säilyttäköön Kaikkivaltias, joka on antanut teille armoa tunnustaa voimallisesti, vapaasti ja pelottomasti, teidät tässä kristillisessä lujuudessa iankaikkisuuden päivään asti.”

Jos uskonpuhdistus, saavutettuaan jonkin verran menestystä, olisi mukautunut olosuhteiden mukaan, päästäkseen maailman suosioon, se olisi ollut uskoton Jumalalle ja itselleen ja olisi siten varmistanut oman häviönsä. Näiden jalojen uskonpuhdistajien kokemus antaa opetuksen kaikille tuleville ajoille. Tapa, jolla saatana toimii Jumalaa ja hänen sanaansa vastaan, ei ole muuttunut. Raamatun asettamista elämän ohjeeksi hän vastustaa nyt yhtä paljon kuin kuudennellatoistakin vuosisadalla. Meidän aikanamme on paljon poikettu sen opeista ja kehotuksista, ja on tarpeen palata protestanttien suureen periaatteeseen: Raamattu ja ainoastaan Raamattu uskon ja elämän ohjeeksi. Saatana koettaa yhä kaikilla käytettävissään olevilla keinoilla hävittää uskonnonvapauden. Se antikristillinen valta, jonka protestantit Speierissa hylkäsivät, koettaa nyt uudistunein voimin saattaa entiselleen menettämänsä valta- aseman. Sama järkkymätön uskollisuus Jumalan sanalle, jota osoitettiin tuossa uskonpuhdistuksen ratkaisevassa vaiheessa, on uskonpuhdistuksen ainoa toivo meidänkin aikanamme.

Näkyi merkkejä protestantteja uhkaavasta vaarasta, mutta oli myös merkkejä siitä, että Jumala oli ojentanut kätensä suojelemaan uskollisia. Näihin aikoihin ”Melanchthon vei kiireesti ystävänsä, Simon Grynaeuk- sen Speierin katuja pitkin Reinin rantaan ja kehotti häntä menemään virran yli. Kun Grynaeus ihmetteli sellaista kiirettä, kertoi Melanchthon, että eräs vakavan ja juhlallisen näköinen, tuntematon, vanha mies oli ilmestynyt hänen eteensä ja sanonut, että Ferdinand oli sinä hetkenä lähettänyt oikeudenpalvelijat vangitsemaan Simon Grynaeuksen. Päivällä Grynaeus oli loukkaantunut Faberin, erään johtavan katolisen tohtorin saamasta ja saaman päätyttyä nuhdellut häntä ’joidenkin inhoit-tavien harhaoppien’ puolustamisesta. Faber oli kätkenyt vihansa, mutta mennyt välittömästi kuninkaan luo, jonka hän oli saanut antamaan käskyn vangita tuo kiusallinen Heidelbergin professori. Melanchthon piti varmana, että Jumala oli pelastanut hänen ystävänsä lähettämällä yhden pyhistä enkeleistään varoittamaan häntä.

Hievahtamatta paikaltaan Melanchthon viipyi rannalla, kunnes Reinin vesi erotti Grynaeuksen hänen vainoojistaan. Nähdessään ystävänsä vastakkaisella rannalla hän huusi: ’Viimeinkin hänet on temmattu niiden kidasta, jotka janoavat hänen viatonta vertaan.’ Palattuaan kotiinsa Melanchthon sai kuulla, että oikeudenpalvelijat olivat Grynaeusta etsiessään perusteellisesti tarkastaneet koko talon.”

Augsburgin tunnustus

Uskonpuhdistus oli saava osakseen enemmän huomiota maan mahtavien puolelta. Kuningas Ferdinand oli kieltäytynyt kuulemasta evankelisia ruhtinaita, mutta he saivat tilaisuuden esittää asiansa keisarin sekä koolle kutsuttujen kirkon ja valtion arvohenkilöiden edessä. Tasoittaakseen valtakuntaa häiritseviä erimielisyyksiä Kaarle V kutsui Speierin vastalauseen jälkeen heti Seuraavana vuonna valtiopäivät koolle Augsburgiin, ilmoittaen aikovansa henkilökohtaisesti johtaa niitä. Sinne kutsuttiin myöskin protestanttien johtajat.

Suuret vaarat uhkasivat uskonpuhdistusta, mutta sen puolustajat jättivät nytkin asiansa Jumalan käteen, luvaten olla evankeliumille uskollisia. Saksin vaaliruhtinasta kehottivat hänen neuvonantajansa pysymään poissa valtiopäiviltä. He sanoivat keisarin vaativan ruhtinaita olemaan läsnä, vetääkseen heidät paulaan. ”Eikö aseteta kaikkea alttiiksi vaaralle, jos sulkeudutaan kaupungin muurien sisälle mahtavan vihollisen kanssa?” he kysyivät. Mutta toiset selittivät uljaasti: ”Pysykööt ruhtinaat vain rohkeina, ja Jumalan asia on pelastettu.” ”Jumala on uskollinen; hän ei hylkää meitä”, sanoi Luther. Vaaliruhtinas seurueineen lähti Augsburgiin. Kaikki tunsivat häntä uhkaavat vaarat, ja useat matkustivat alakuloisina ja huolestuneina. Mutta Luther, joka saattoi heitä Koburgiin asti, vahvisti heidän horjuvaa uskoaan laulamalla tällä matkalla kirjoittamansa virren: ”Jumala ompi linnamme”. Innoittavien sävelten kaikuessa moni tuskallinen aavistus haihtui ja moni raskautettu sydän keventyi.

Uskonpuhdistusta puolustavat ruhtinaat olivat päättäneet antaa valtiopäiville selityksen mielipiteistään järjestelmällisessä muodossa ja Raamatun todistuksilla varustettuna. Tämän selityksen laatiminen oli annettu Lutherin, Melanchthonin ja heidän apulaistensa tehtäväksi. Protestantit olivat hyväksyneet selityksen uskonsa oikeana kuvauksena ja he kokoontuivat kirjoittamaan nimensä tähän tärkeään asiakirjaan. Se oli juhlallinen ja koetteleva hetki. Uskonpuhdistajat pitivät tärkeänä, ettei heidän asiaansa sekoitettaisi poliittisiin kysymyksiin. Heidän mielestään uskonpuhdistus ei saanut käyttää muuta vaikutusvaltaa, kuin sitä, mikä johtuu Jumalan sanasta. Kun kristityt ruhtinaat astuivat esille alle- kirjoittaakseen tunnustuksen, Melanchthon tuli väliin, sanoen: ”Näiden asiain esittäminen kuuluu teologeille ja papeille; varatkaamme maan mahtavien arvovalta muille asioille.” ”Jumala varjelkoon teitä sulkemasta minua pois”, vastasi Saksin vaaliruhtinas Juhana. ”Minä olen päättänyt tehdä sen, mikä on oikein, olematta levoton kruununi suhteen. Minä toivon saavani tunnustaa Herraa. Minun vaaliruhtinashattuni ja kärpännahkaviittani eivät ole minulle niin kallisarvoisia kuin Jeesuksen Kristuksen risti.” Tämän sanottuaan hän kirjoitti nimensä tunnustuksen alle. Eräs toinen ruhtinas sanoi kynään tarttuessaan: ”Minä olen valmis luopumaan omaisuudestani ja elämästäni, jos Herrani Jeesuksen Kristuksen kunnia sitä vaatii. Mieluummin luovun alamaisistani ja valtioistani, mieluummin jätän isieni maan sauva kädessä, kuin omaksun jonkin muun opin kuin sen, joka on tässä tunnustuksessa.” Sellainen usko ja rohkeus oli näillä Jumalan miehillä.

Voiton päivä

Tuli aika, jolloin oli astuttava keisarin eteen. Istuen valtaistuimellaan vaaliruhtinaiden ja ruhtinaiden ympäröimänä Kaarle V antoi protestanttisille uskonpuhdistajille tilaisuuden esittää asiansa. Heidän uskontunnustuksensa luettiin. Tuossa arvokkaassa kokouksessa esitettiin selvästi evankeliumin totuudet ja osoitettiin paavillisen kirkon erehdykset. Syystä on tätä päivää sanottu ”uskonpuhdistuksen suurimmaksi päiväksi ja yhdeksi kunniakkaimmista kristikunnan ja koko ihmiskunnan historiassa”.

Vain muutamia vuosia oli kulunut siitä, kun Wittenbergin munkki seisoi yksinään Wormsissa kansallisen neuvoston edessä. Nyt olivat hänen tilallaan valtakunnan ylhäisimmät ja mahtavimmat ruhtinaat. Lutheria oli kielletty saapumasta Augsburgiin, mutta hän oli saapuvilla sanojensa ja rukoustensa kautta. Hän kirjoitti: ”Minä olen sanomattoman iloinen, kun olen saanut elää tähän hetkeen asti, jolloin niin mainehikkaat tunnustajat korottavat Kristusta niin kunniakkaassa kokouksessa.” Näin toteutuivat Raamatun sanat: ”Minä puhun sinun todis- tuksistasi kuningasten edessä.” Ps. 119: 46.

Kun Paavali pantiin evankeliumin tähden vankeuteen, tuli evankeliumi tämän kautta viedyksi keisarin kaupungin ruhtinaille ja ylimyksille. Samoin tässä tilaisuudessa se, minkä saarnaamisen saarnatuolista keisari oli kieltänyt, tuli julistetuksi palatsissa. Mitä monet olivat pitäneet sopimattomana palvelijäinkin kuunneltavaksi, sitä kuuntelivat ihmetellen valtakunnan valtiaat ja herrat. Kuninkaat ja arvohenkilöt olivat kuulijoina, kruunatut ruhtinaat olivat saarnajina, ja saarnan sisältönä oli Jumalan kuninkaallinen totuus. ”Apostolien ajan jälkeen ei ole ollut suurempaa työtä eikä valtavampaa tunnustusta”, sanoo eräs kirjailija. ”Kaikki, mitä luterilaiset ovat sanoneet, on totta; me emme voi sitä kieltää”, selitti eräs paavilainen piispa. ”Voitteko Te selvillä järkisyillä osoittaa vaaliruhtinaan ja hänen liittolaistensa tunnustuksen vääräksi?” kysyi eräs toinen piispa tohtori Eckiltä. ”En apostolien enkä profeettain kirjoituksilla, mutta kyllä kirkkoisien ja kirkolliskokousten lausunnoilla”, oli vastaus. ”Minä ymmärrän”, sanoi kysyjä. ”Luterilaiset ovat siis Raamatussa ja me sen ulkopuolella.”

Joitakin Saksan ruhtinaista voitettiin uskonpuhdistuksen puolelle. Keisari itse selitti, että protestanttien uskonkappaleet olivat pelkkää totuutta. Tunnustus käännettiin useille kielille ja levitettiin yli koko Euroopan. Sen ajan jälkeen ovat miljoonat ottaneet sen vastaan uskonsa esityksenä.

Jumalan uskolliset palvelijat eivät tehneet työtä yksinään. Kun ”hallitukset, vallat ja pahuuden henkiolennot taivaan avaruuksissa” olivat liittoutuneet heitä vastaan, ei Herra hyljännyt kansaansa. Jos heidän silmänsä olisivat auenneet, he olisivat nähneet yhtä selviä todistuksia Jumalan sotajoukon läsnäolosta ja avusta, kuin muinoin erään profeetan suotiin nähdä. Kun Elisan palvelija kiinnitti herransa huomion ympärillä oleviin vihollisjoukkoihin, jotka tekivät pakoon pääsyn mahdottomaksi, profeetta rukoili: ”Herra, avaa hänen silmänsä, että hän näkisi.” 2 Kun. 6: 17. Ja katso: vuori oli täynnä tulisia hevosia ja tulisia vaunuja; taivaan sotajoukko oli asettunut suojelemaan Jumalan miestä. Samalla tavalla taivaan enkelit suojelivat myös uskonpuhdistustyön suorittajia.

Eräs niistä asioista, joita Luther horjumattomasti puolusti, oli se periaate, ettei tulisi pyytää maallisen vallan tukea uskonpuhdistukselle eikä puolustaa sitä asevoimalla. Hän iloitsi siitä, että valtakunnan ruhtinaat tunnustivat evankeliumia; mutta kun he aikoivat solmia puolustusliiton evankeliumin suojelemiseksi, hän selitti, että ”Jumalan tulee saada yksinään puolustaa evankeliumin oppia... Mitä vähemmän ihmiset sekaantuvat tähän asiaan, sitä tehokkaampi on Jumalan väliintulo. Kaikki ehdotetut poliittiset varokeinot olivat hänen mielestään merkkinä arvottomasta pelosta ja synnillisestä epäluottamuksesta”.

Kun mahtavat viholliset liittoutuivat kukistamaan puhdistettua oppia ja tuhansia miekkoja näytti olevan paljastumassa sitä vastaan, Luther kirjoitti: ”Saatana raivoaa, jumalattomat piispat laativat yhdessä salaisia suunnitelmiaan, ja meitä uhataan sodalla. Kehota kansaa urhoollisesti taistelemaan Herran valtaistuimen edessä uskon ja rukouksen asein, niin että Jumalan Henki hillitsisi vihollisiamme ja pakottaisi ne rauhoittumaan. Suurin tarpeemme ja ensimmäinen työmme on rukous. Anna kansalle tiedoksi, että se on nyt alttiina miekalle ja saatanan raivolle, ja kansa rukoilkoon.”

Kun Luther jälleen myöhemmin viittasi uskonpuhdistuksen puolelle asettuneiden ruhtinaiden suunnittelemaan liittoon, hän selitti, että ainoa ase, jota tässä taistelussa voitiin käyttää, oli ”Hengen miekka”. Hän kirjoitti Saksin vaaliruhtinaalle: ”Me emme voi omantuntomme tähden hyväksyä ehdotettua liittoa. Tahtoisimme kymmenen kertaa ennemmin kuolla kuin nähdä evankeliumimme aiheuttavan verenvuodatusta. Meidän tulee käyttäytyä teuraslampaiden tavoin. Kristuksen risti on kannettava. Älköön Teidän Ylhäisyytenne peljätkö. Me saamme rukouksillamme enemmän aikaan kuin vihollisemme kerskailuillaan. Älkää vain tahratko käsiänne veljienne verellä. Jos keisari vaatii meitä luovutettaviksi tuomioistuintensa käsiin, olemme valmiit menemään. Te ette voi puolustaa meidän uskoamme: jokaisen on uskottava omalla vastuullaan.”

Se voima, joka suuressa uskonpuhdistuksessa järkytti maailmaa, tuli salaisesta rukouspaikasta. Siellä Herran palvelijat pyhällä rauhallisuudella asettivat jalkansa hänen lupaustensa kalliolle. Augsburgin kamppailun aikana Luther ”ei antanut yhdenkään päivän mennä pyhittämättä vähintään kolme tuntia rukoukseen, ja nämä tunnit hän valitsi niiden tuntien joukosta, jotka parhaiten soveltuivat tutkimiseen”. Hänen kuultiin yksinäisessä kammiossaan vuodattavan sielunsa Jumalan eteen sanoissa, jotka olivat ”täynnä syvää kunnioitusta, pelkoa ja toivoa, niin kuin ihminen puhuu ystävälleen”. ”Minä tiedän, että sinä olet meidän Isämme ja Jumalamme”, hän sanoi, ”ja olet hajottava lastesi vainoojat, sillä sinä olet itse vaarassa meidän kanssamme. Koko tämä asia on sinun, ja vain sinun vaatimuksestasi me olemme siihen ryhtyneet. Siksi puolusta meitä, oi Isä!”

Melanchthonille, jota pelko ja ahdistus painoivat, hän kirjoitti: ”Armo ja rauha Kristuksessa - minä sanon: Kristuksessa, enkä sano: maailmassa. Amen. Minä vihaan ylitsevuotavalla vihalla niitä äärimmäisyyksiin meneviä huolia, jotka sinua kalvavat. Jos asia on väärä, niin luopukaamme siitä, jos se taas on oikea, niin miksi pitäisimme epäluotettavina hänen lupauksiaan, hänen, joka käskee meitä nukkumaan ilman pelkoa... Kristus ei petä oikeuden ja totuuden asiaa. Hän elää. Hän hallitsee. Mitä meidän silloin tarvitsee peljätä?”

Jumala kuuli palvelijainsa huudot. Hän antoi ruhtinaille ja sananjulistajille armoa ja rohkeutta puolustaa totuutta tässä maailmassa hallitsevia pimeyden voimia vastaan. Herra sanoo: ”Katso, minä lasken Siioniin valitun kiven, kalliin kulmakiven; ja joka häneen uskoo, ei ole häpeään joutuva.” 1 Piet. 2: 6. Uskonpuhdistajat olivat rakentaneet Kristukselle, ja tuonelan portit eivät voineet voittaa heitä.