12. Luku - Soihdunkantajia Ranskassa

”Ranskassa oli päivä alkanut sarastaa jo ennen kuin Lutherista oli kuultu mitään uskonpuhdistajana.”

Speierin vastalausetta ja Augsburgin tunnustusta, jotka olivat uskonpuhdistuksen voiton merkkejä Saksassa, seurasivat taistelun ja pimeyden vuodet. Kannattajien erimielisyyden heikentämä ja mahtavien vihollisten ahdistama protestanttisuus näytti olevan tuomittu täydelliseen häviöön. Tuhannet vahvistivat todistuksensa verellään. Puhkesi sisällissota. Uskonpuhdistuksen asian kavalsi eräs sen johtajista. Jaloimmat uskonpuhdistusta kannattavista ruhtinaista joutuivat keisarin käsiin, ja heitä raahattiin vankeina kaupungista toiseen. Mutta näennäisen voittonsa hetkenä keisari kärsi tappion. Hän näki, miten saalis temmattiin hänen käsistään, ja hänen oli lopulta pakko suvaita niitä oppeja, joiden hävittämisen hän oli ottanut elämänsä kunniatehtäväksi. Hän oli pannut alttiiksi valtakuntansa, aarteensa ja elämänsäkin pyrkiessään hävittämään harhaoppisuuden. Nyt hän näki sotajoukkojensa häviävän sodassa, aarreaittojensa tyhjenevän ja kapinan uhkaavan hänen monia valtakuntiaan, samalla kun se usko, jota hän turhaan oli koettanut tukahduttaa, levisi joka taholle. Kaarle V oli taistellut Kaikkivaltiasta vastaan. Jumala oli sanonut: ”Tulkoon valkeus”, mutta keisari oli koettanut säilyttää pimeyden koskemattomana. Hänen aikomuksensa epäonnistuivat; ja ennenaikaisesti vanhentuneena, pitkän taistelun uuvuttamana, hän luopui valtaistuimestaan ja meni luostariin.

Samoinkuin Saksassa tuli Sveitsissäkin uskonpuhdistukselle pimeitä päiviä. Useiden kantonien ottaessa vastaan puhdistetun opin, toiset rip puivat sokeasti ja itsepintaisesti kiinni Rooman uskontunnustuksessa ja vainosivat niitä, jotka halusivat vastaanottaa totuuden. Tämä johti lopulta sisällissotaan. Zwingli ja useat hänen kannattajansa kaatuivat Kappelin verisessä taistelussa. Näiden kauheiden onnettomuuksien masentamana kuoli Oekolampadius pian tämän jälkeen. Rooma riemuitsi ja näytti monin paikoin saavan takaisin kaiken menettämänsä. Mutta Hän, jonka aivoitukset ovat iankaikkiset, ei hyljännyt kansaansa eikä asiaansa. Hänen kätensä oli tuova pelastuksen. Muissa maissa oli Hänen vaikutuksestaan noussut esille työntekijöitä viemään uudistustyötä eteenpäin.

Ranskassa oli päivä alkanut sarastaa jo ennen kuin Lutherista oli mitään kuultu uskonpuhdistajana. Ensimmäisiä niistä, jotka näkivät valon, oli iäkäs, korkeasti oppinut Lefevre. Hän oli Pariisin yliopiston professori sekä harras ja innokas katolilainen. Tutkiessaan muinaisajan kirjallisuutta hän kiinnitti huomionsa Raamattuun ja otti sen tutkimisen oppilaidensa työohjelmaan.

Lefevre oli pyhimysten innokas ihailija, ja hän oli alkanut kirjoittaa pyhimysten ja marttyyrien historiaa kirkon pyhimystarujen pohjalla. Tämä yritys vaati paljon työtä, ja hän oli siinä jo melkoisesti edistynyt, kun hän tuli ajatelleeksi, että hän kenties saisi hyvää apua Raamatusta, ja alkoi tutkia sitä tässä mielessä. Sieltä hän löysikin kertomuksia pyhistä henkilöistä, mutta ei sellaisia kuin oli roomalaisessa pyhimyskalente- rissa. Jumalallinen valovirta tunkeutui hänen sieluunsa. Hämmästyksen ja inhon valtaamana hän jätti valitsemansa työn ja antautui Jumalan sanan tutkimiseen. Sieltä hän löysi kallisarvoisia totuuksia ja alkoi pian opettaa niitä muillekin.

Evankeliumi leviää

Vuonna 1512, ennen kuin Luther tai Zwingli oli alkanut uskonpuh- distustyön, Lefevre kirjoitti: ”Jumala antaa sen vanhurskauden, joka yksinomaan armosta vanhurskauttaa iankaikkiseen elämään.” Katsellessaan lunastuksen salaisuuksia hän huudahti: ”Oi sitä sanomattoman suurta vaihtoa - viaton tuomitaan ja rikollinen vapautetaan, siunaus kirotaan ja kirottu siunataan, elämä kuolee ja kuollut saa elämän, kunnia peittyy häpeällä ja häpeällinen verhotaan kunnialla.”

Samalla kun hän opetti, että pelastuksen kunnia kuuluu yksinään Jumalalle, hän myös selitti, että ihmisen velvollisuus on olla kuuliainen.

”Jos olet Kristuksen kirkon jäsen”, hän sanoi, ”olet hänen ruumiinsa jäsen; ja jos kuulut hänen ruumiiseensa, olet täynnä jumalallista luontoa... Oi, jospa ihmiset voisivat käsittää tämän etuoikeuden! Kuinka puhdasta, siveää ja pyhää olisikaan silloin heidän elämänsä, ja kuinka mitättömänä he pitäisivätkään kaikkea tämän maailman kunniaa verrattuna tähän sisäiseen, luonnollisilta silmiltä salattuun kunniaan.”

Lefevren oppilaiden joukossa oli muutamia, jotka innostuneina kuuntelivat hänen sanojaan ja jatkoivat totuuden julistamista kauan sen jälkeen, kun heidän opettajansa ääni vaikeni. Näiden joukossa oli William Farel. Hurskaiden vanhempien poikana ja kasvatettuna sokeasti uskomaan kirkon opetukset, hän olisi voinut apostoli Paavalin tavoin sanoa itsestään: ”Minä olen meidän uskontomme ankarimman lahkon mukaan elänyt fariseuksena.” Apt. 26: 5. Uskollisena katolisena hän olisi halunnut perinpohjin hävittää kaikki, jotka uskalsivat vastustaa kirkkoa. ”Minä purin hammasta niinkuin raivostunut susi, kun kuulin jonkun puhuvan paavia vastaan”, hän sanoi myöhemmin viitatessaan tähän elämänsä kauteen. Hän oli ollut väsymätön pyhimysten palvoja. Lefevren kanssa hän oli käynyt Pariisin kaikissa kirkoissa, rukoillut niiden alttarien ääressä ja koristanut lahjoilla pyhäinjäännöslippaita. Mutta nämä työt eivät voineet antaa rauhaa hänen sielulleen. Hänen mieltään vaivasi synnintunto, jota mitkään hänen katumusharjoituksensa eivät voineet poistaa. Aivankuin taivaasta tulleena äänenä hän kuunteli uskonpuhdistajan sanoja: ”Me pelastumme armon kautta. Syytön on tuomittu, ja syyllinen pääsee vapaaksi. Kristuksen risti yksinään avaa taivaan portit ja sulkee helvetin portit.”

Farel otti totuuden iloiten vastaan. Paavalin kokemusta muistuttavan kääntymyksen kautta hän siirtyi perinnäistapojen orjuudesta Jumalan lasten vapauteen. Omien sanojensa mukaan hän muuttui ”saaliin- himoisesta, julmasta sudesta rauhalliseksi, lempeäksi karitsaksi”. Hän oli ”kokonaan luopunut paavista ja antanut sydämensä Jeesukselle Kristukselle”.

Lefevren jatkaessa totuuden valon levittämistä ylioppilaiden keskuuteen, Farel lähti julistamaan totuutta julkisesti. Hän oli nyt Kristuksen asiassa yhtä innokas kuin oli ennen ollut paavin asiassa. Eräs kirkon arvohenkilöistä, Meauxin piispa, liittyi heihin pian tämän jälkeen. Muitakin opettajia, joilla oli suuri arvo taitavuutensa ja oppinsa tähden, osallistui evankeliumin julistamiseen, ja se sai kannattajia kaikkien yhteiskuntaluokkien keskuudesta, käsityöläisten ja talonpoikien kodeista aina kuninkaan linnaan saakka. Silloisen hallitsijan Frans I: n sisar otti vastaan puhdistetun opin. Kuningas itse ja äiti-kuningatar näyttivät johonkin aikaan suopeilta sitä kohtaan, ja uskonpuhdistajat odottivat suurin toivein sitä aikaa, jolloin Ranska olisi voitettu evankeliumille.

Mutta heidän toiveensa eivät täyttyneet. Kristuksen opetuslapsia odottivat koettelemukset ja vainot. Tämä oli kuitenkin armollisesti kätketty heidän silmiltään. Ensin tuli rauhallinen aika, jolloin he voivat vahvistua kohtaamaan myrskyä; ja uskonpuhdistus edistyi nopeasti. Meauxin piispa työskenteli innokkaasti omassa hiippakunnassaan, opettaen sekä pappeja että kansaa. Oppimattomat ja siveettömät papit erotettiin, ja heidän sijaansa asetettiin mahdollisuuksien mukaan oppineita ja hurskaita miehiä. Piispa toivoi hartaasti, että hänen alamaisensa voisivat itsenäisesti tutkia Jumalan sanaa, ja pian tämä toivo toteutuikin. Lefevre ryhtyi kääntämään Uutta testamenttia; ja samaan aikaan, kun Lutherin saksalainen Raamattu ilmestyi Wittenbergin painosta, julkaistiin ranskankielinen Uusi testamentti Meauxissa. Säästämättä työtä tai kustannuksia piispa levitti sitä seurakuntiinsa, ja pian Meauxin asukkaat omistivat Pyhän Raamatun.

Kuten janosta nääntyvät matkustajat iloiten rientävät virvoittavalle vesilähteelle, niin nämä sielut ottivat vastaan taivaan sanoman. Työmiehet pelloilla ja käsityöläiset työpajoissaan saivat jokapäiväisessä työssään uutta rohkeutta keskustelemalla Raamatun kalliista totuuksista. Iltojaan he eivät enää viettäneet viinikellareissa, vaan kokoontuivat toistensa koteihin lukemaan Jumalan sanaa, rukoilemaan ja kiittämään. Suuri muutos näkyi pian näissä yhdyskunnissa. Vaikka asukkaat kuuluivat alhaisimpaan luokkaan, ollen oppimattomia raskaan työn raatajia, näkyi Jumalan armon uudistava ja kohottava voima heidän elämässään. Nöyryydellään, rohkeudellaan ja pyhyydellään he todistivat siitä, mitä evankeliumi saa aikaan niissä, jotka ottavat sen vilpittömästi vastaan.

Meauxissa sytytetty valo säteili kauas. Kääntyneiden luku kasvoi joka päivä. Kuningas, joka halveksi munkkien ahdasmielistä kiihkoilua, hillitsi jonkin aikaa papiston raivoa; mutta paavilliset johtajat pääsivät lopulta voitolle. Pystytettiin rovio. Meauxin piispa, jonka täytyi valita joko rovio tai peruutus, valitsi helpomman tien; mutta johtajan lankeemuksesta huolimatta lauma pysyi uskollisena. Useat todistivat totuudesta liekkien keskellä. Polttoroviolla osoittamansa rohkeuden ja uskollisuuden kautta nämä nöyrät kristityt puhuivat tuhansille, jotka rauhallisina aikoina eivät koskaan olisi kuulleet heidän todistustaan.

Alhaiset ja köyhät eivät olleet ainoat, jotka keskellä kärsimystä ja pilkkaa uskalsivat todistaa Kristuksesta. Linnan ja palatsin komeissa saleissa oli kuninkaallista sukua olevia henkilöitä, joille totuus oli rikkautta ja korkeaa asemaa, vieläpä elämääkin kalliimpi. Kuninkaallinen haarniska kätki jalomman ja uskollisemman hengen kuin piispan kauhtana ja hiippa. Louis de Berquin oli ylhäistä sukua. Samalla kun hän oli urhoollinen ja hovitapoihin tottunut ritari, hän oli myös harras tutkija, kohtelias ja siveellisesti moitteeton. ”Hän oli”, eräs kirjailija sanoo, ”paavillisten säädösten innokas noudattaja sekä messujen ja saarnojen harras kuuntelija... ja kaikkien hänen hyveittensä kruununa oli erityinen kammo Lutherin oppia kohtaan”. Mutta kun hän monien muiden tavoin joutui kaitselmuksen ohjaamana lukemaan Raamattua, hän hämmästyksekseen löysi sieltä ”Rooman oppien asemesta Lutherin opit”. Siitä lähtien hän pyhitti itsensä kokonaan evankeliumin asialle.

Koska hän oli Ranskan oppinein aatelismies, nerokas, kaunopuheinen, lannistumaton rohkeudessaan, sankarillinen innossaan ja vaikutusvaltainen hovissa - sillä hän oli kuninkaan suosikki - luulivat monet, että kohtalo oli määrännyt hänet Ranskan uskonpuhdistajaksi. Beza sanoi: ”Berquinista olisi tullut toinen Luther, jos hän olisi löytänyt Frans I: ssä toisen vaaliruhtinaan.” ”Hän on vaarallisempi kuin Luther”, sanoivat paavilaiset. Ranskan katolilaiset pelkäsivät todella häntä enemmän. He heittivät hänet harhaoppisena vankilaan, mutta kuningas vapautti hänet. Taistelu jatkui monta vuotta. Frans, joka horjui Rooman ja uskonpuhdistuksen välillä, toisinaan suvaitsi, toisinaan taas piti kurissa munkkien palavaa intoa. Katolisen kirkon viranomaiset heittivät Berqui- nin kolme kertaa vankilaan, mutta hallitsija, joka ihaili hänen lahjakkuuttaan ja jaloa luonnettaan, vapautti aina hänet, kieltäytyen jättämästä häntä papiston vihan uhriksi.

Berquinia varoitettiin useita kertoja vaarasta, joka uhkasi häntä Ranskassa, ja häntä kehotettiin noudattamaan niiden esimerkkiä, jotka olivat päässeet turvaan menemällä vapaaehtoisesti maanpakoon. Arka ja liehittelevä Erasmus, jolla kaikessa oppineisuudessaan ei ollut sitä siveellistä suuruutta, joka saa pitämään elämää ja kunniaa vähempiarvoisina kuin totuutta, kirjoitti Berquinille: ”Pyydä päästä lähettilääksi johonkin vieraaseen maahan; lähde matkalle Saksaan. Sinä tunnet Bedan ja hänen kaltaisensa - hän on tuhatpäinen hirviö, joka kylvää myrkkyä kaikkialle. Sinulla on epälukuinen joukko vihollisia. Vaikka asiasi olisi parempi kuin Jeesuksen Kristuksen, he eivät anna sinun olla rauhassa, ennen kuin ovat riistäneet sinulta hengen. Älä luota liian paljon kuninkaan suojelukseen. Missään tapauksessa älä aiheuta minulle ikävyyksiä teologisen tiedekunnan kanssa.”

Vaarat lisääntyvät

Vaarat lisääntyivät, mutta Berquinin into tuli vain palavammaksi. Sen sijaan että olisi noudattanut Erasmuksen varovaista ja itsekästä neuvoa, hän päätti ryhtyä entistä rohkeampiin toimenpiteisiin. Hän ei aikonut vain puolustaa totuutta, vaan myös hyökätä erehdystä vastaan. Syytöksen harhaoppisuudesta, jonka katolilaiset kohdistivat häneen, hän aikoi kohdistaa heihin itseensä. Toimeliaimpia ja katkerimpia hänen vastustajistaan olivat oppineet tohtorit ja munkit Pariisin suuren yliopiston teologisessa osastossa, joka oli korkeimpia kirkollisia auktoriteetteja sekä tässä kaupungissa että koko valtakunnassa. Näiden tohtorien kirjoituksista Berquin esitti kaksitoista lausuntoa, joita hän julkisesti väitti ”Raamatun vastaisiksi ja harhaoppisiksi”, sekä pyysi kuningasta toimimaan riita-asiassa tuomarina.

Kuningas, joka mielellään antoi vastapuolien osoittaa voimansa ja älykkyytensä sekä oli iloinen saadessaan nöyryyttää ylpeitä munkkeja, kehotti katolilaisia puolustamaan asiaansa Raamatulla. Nämä tiesivät hyvin, ettei heillä ollut tästä aseesta sanottavaa hyötyä. Vankila, kidutus ja polttorovio olivat niitä aseita, joita he paremmin osasivat käyttää. Nyt osat olivat vaihtuneet, ja he huomasivat olevansa putoamaisillaan siihen kuoppaan, johon he olivat halunneet syöstä Berquinin. Hämmästyneinä he alkoivat etsiä pelastumistietä.

”Samaan aikaan oli joku silponut eräässä kadunkulmassa olevaa neitsyt Marian kuvaa.” Kaupungissa oli paljon hälinää. Tapahtumapaikalle kokoontui paljon ihmisiä, jotka toivat ilmi surunsa ja suuttumuksensa. Kuningaskin oli syvästi liikuttunut. Tätä tilannetta munkit saattoivat käyttää hyödykseen, ja nopeasti he sen tekivätkin. ”Tämä on Berquinin oppien hedelmää”, he huusivat. ”Kaikki on kaatumaisillaan - uskonto, lait, vieläpä valtaistuinkin - tämän luterilaisen kapinan vaikutuksesta.”

Berquin vangittiin jälleen. Kuningas matkusti Pariisista ja munkit saivat siten vapaasti toimia niinkuin halusivat. Uskonpuhdistajaa kuulusteltiin, hänet tuomittiin kuolemaan, ja tuomio pantiin täytäntöön samana päivänä, jona se oli julistettu, niin ettei Frans enää tällä kertaa päässyt häntä pelastamaan. Keskipäivällä Berquin vietiin teloituspaikalle. Tavattoman suuri kansanjoukko kokoontui katsomaan tapahtumaa, ja oli useita, jotka hämmästyneinä ja pahaa aavistaen totesivat, että uhri oli valittu Ranskan parhaimmasta ja hienoimmasta aatelisperheestä. Hämmästys, suuttumus, iva ja katkera viha synkensi levottoman joukon kasvot; mutta yksillä kasvoilla ei ollut mitään varjoa. Marttyyrin ajatukset olivat kaukana ympärillä olevasta melusta; hän tunsi vain Herransa läsnäolon.

Aatelismies vaiennetaan

Berguin ei kiinnittänyt huomiota niihin kurjiin rattaisiin, joilla hän ajoi, ei myöskään vainoojainsa vihaisiin katseihin eikä kauheaan kuolemaansa, jota kohti hän kulki. Hän, joka elää ja oli kuollut ja elää aina ja iankaikkisesti ja jolla on kuoleman ja tuonelan avaimet, oli hänen vieressään. Berquinin kasvot säteilivät taivaallista kirkkautta ja rauhaa. Hän oli pukeutunut kallisarvoiseen pukuun. Hänen yllään oli ”sametti- takki, kullalla kirjailtu silkki-ihokas ja kultakoristeiset housut”. Hän oli menossa todistamaan uskostaan kuningasten Kuninkaan ja koko maailmankaikkeuden edessä, eikä mikään surun merkki saanut todistaa hänen iloaan vastaan.

Kun kulkue hitaasti eteni katujen tungoksessa, kansa ihmetteli hänen kasvojensa ja käyttäytymisensä ilmaisemaa huoletonta rauhaa ja voiton- riemua. ”Hän muistuttaa temppelissä istuvaa, joka miettii pyhiä asioita”, sanottiin. Berquin yritti puhua polttoroviolta muutamia sanoja kansalle; mutta puheen seurauksia pelkäävät munkit alkoivat huutaa, ja sotilaat alkoivat kalisuttaa aseitaan, niin että marttyyrin ääni hukkui meluun. Täten sivistyneen Pariisin korkein kirjallinen ja kirkollinen arvovalta antoi vuonna 1529 vuoden 1793 kansalle halveksittavan esimerkin kuolevan pyhien sanojen tukahduttamisesta polttoroviolla. Berquin tukehtui, ja liekit kuluttivat hänen ruumiinsa. Tieto hänen kuolemastaan tuotti surua uskonpuhdistuksen ystäville kaikkialla Ranskassa. Mutta hänen esimerkkinsä ei mennyt hukkaan. Totuuden todistajat sanoivat: ”Mekin olemme valmiit iloiten kuolemaan, kiinnittäen katseemme tulevaan elämään.”

Meauxissa puhjenneen vainon aikana riistettiin uskonpuhdistuksen opettajilta saarnalupa, ja he lähtivät muille kentille. Lefevre matkusti jonkin ajan kuluttua Saksaan. Farel palasi Itä-Ranskassa olevaan syn- tymäkaupunkiinsa levittämään valoa lapsuutensa kotiseudulle. Tiedot Meauxin tapahtumista olivat saapuneet sinne, ja totuus, jota Farel pelottomalla innolla julisti, sai kuulijoita. Viranomaiset yllytettiin pian häntä vaientamaan, ja hänet karkoitettiin kaupungista. Hän ei voinut enää toimia julkisesti, mutta hän kulki tasankojen ja kylien halki, opettaen yksityisissä asunnoissa ja syrjäisillä niityillä ja löytäen turvapaikan metsistä ja kallioiden luolista, joissa hän poikavuosinaan oli usein oleskellut. Jumala valmisti häntä suurempia koetuksia varten. ”Kärsimyksiä, vainoja ja saatanan salajuonia, joista minua varoitettiin, ei ole puuttunut”, hän sanoi. ”Ne ovat olleet paljon vaikeampia kuin omin voimin olisin voinut kantaa; mutta Jumala on isäni. Hän on antanut ja on aina antava minulle kaiken tarvitsemani voiman.”

Samoin kuin apostolien päivinä, vaino oli ”koitunutkin evankeliumin menestykseksi”. Fil. 1: 12. Pariisista ja Meauxista karkoitettuina ”ne, jotka näin olivat hajaantuneet, vaelsivat paikasta toiseen ja julistivat evankeliumin sanaa”. Apt. 8: 4. Tällä tavalla valo levisi moniin Ranskan syrjäisiin maakuntiin.

Jean calvin

Jumala valmisti yhä edelleen työntekijöitä työnsä laajentamiseen. Eräässä Pariisin koulussa oli hiljainen, ajatteleva nuorukainen, joka näytti olevan erittäin lahjakas ja teräväjärkinen. Hänen moitteeton elämänsä herätti yhtä paljon huomiota kuin hänen älykkyytensä ja harras uskonnollisuutensakin. Hänen nerokkuutensa ja uutteruutensa tekivät hänestä pian koulun ylpeyden, ja pidettiin varmana, että Jean Calvinista tulisi yksi taitavimpia ja kunnioitetuimpia kirkon puolustajia. Mutta jumalallisen valon säde läpäisi myös Calvinia ympäröivät skolastiikan ja taikauskon muurit. Hänestä oli pöyristyttävää kuulla uusista opeista, ja hänen mielestään kerettiläiset ansaitsivat sen tulen, jolle heidät annettiin. Hän joutui kuitenkin tahtomattaan katsomaan kerettiläisyyttä silmästä silmään ja koettelemaan katolisen teologian voimaa protestanttien oppia vastaan.

Pariisissa oli Calvinin serkku, joka oli liittynyt uskonpuhdistajiin. Nämä kaksi sukulaista kohtasivat usein toisensa ja keskustelivat niistä asioista, jotka häiritsivät kristikunnan rauhaa. ”Maailmassa on vain kaksi uskontokuntaa”, sanoi Olivetan, joka oli protestantti. ”Toisen muodos- tavat ihmisten keksimät uskonnot, joiden mukaan ihminen voi pelastaa itsensä juhlamenoilla ja hyvillä töillä. Toinen on se ainoa uskonto, joka on ilmoitettuna Raamatussa, ja joka opettaa ihmisiä etsimään pelastusta yksinomaan Jumalan vapaasta armosta.”

”Minä en halua olla missään tekemisissä sinun uuden oppisi kanssa”, huudahti Calvin. ”Luuletko sinä, että minä olen elänyt erehdyksessä koko elinaikani.” Mutta keskustelu oli herättänyt hänen mielessään ajatuksia, joista hänen oli vaikea vapautua. Asuinhuoneensa yksinäisyydessä hän mietti serkkunsa sanoja. Hän ei päässyt siitä ajatuksesta, että hän oli syntinen. Hän näki itsensä pyhän ja vanhurskaan Tuomarin edessä ilman välittäjää. Pyhimysten esirukoukset, hyvät työt ja kirkon juhlamenot olivat kaikki voimattomat sovittamaan syntiä. Hän näki edessään vain ikuisen epätoivoisen pimeyden. Turhaan kirkon tohtorit koettivat lievittää hänen tuskaansa. Turhaan turvauduttiin rippiin ja katumusharjoituksiin; ne eivät voineet sovittaa sielua Jumalan kanssa.

Ollessaan yhä näissä hedelmättömissä taisteluissa Calvin meni eräänä päivänä sattumalta jollekin kaupungin julkisista toreista ja näki siellä poltettavan kerettiläistä. Marttyyrin kasvoilla ilmenevä rauha täytti hänet ihmettelyllä. Tuon pelottavan kuoleman tuskien keskellä ja kirkon antaman vielä kauheamman tuomion alaisena marttyyri osoitti sellaista uskoa ja rohkeutta, että nuori ylioppilas tunsi tuskaa verratessaan niitä siihen epätoivoon ja pimeyteen, joiden vallassa hän itse oli, osoittaessaan ehdotonta kuuliaisuutta kirkolle. Koska hän tiesi kerettiläisten perustavan uskonsa Raamattuun, hän päätti tutkia sitä, löytääkseen mahdollisesti sieltä heidän ilonsa salaisuuden.

Raamatusta hän löysi Kristuksen. ”Oi isä”, hän huudahti, ”hänen uhrinsa on tyynnyttänyt sinun vihasi. Hänen verensä on pessyt pois minun saastaisuuteni. Hänen ristinsä on kantanut minun kiroukseni. Hänen kuolemansa on hankkinut minulle sovituksen. Me olemme keksineet itsellemme useita hyödyttömiä hullutuksia, mutta sinä olet asettanut sanasi tulisoihtuna minun eteeni ja olet koskettanut sydäntäni, saadaksesi minut inhoamaan kaikkia muita ansioita paitsi Jeesuksen ansiota.”

Calvin oli saanut pappiskasvatuksen. Jo kaksitoistavuotiaana hänet nimitettiin erään pienen seurakunnan kappalaiseksi, ja piispa leikkasi hänen hiuksensa kirkon määräysten mukaan. Häntä ei vihitty papiksi, eikä hän suorittanut papin velvollisuuksia, mutta hän tuli hengellisen säädyn jäseneksi, saaden virkaansa vastaavan arvonimen ja sen mukaiset taloudelliset edut.

Kun hän nyt luuli, ettei hänestä koskaan voisi tulla pappia, hän siirtyi joksikin aikaa opiskelemaan lakia, mutta hylkäsi lopulta tämän suunnitelman ja päätti pyhittää elämänsä evankeliumille. Mutta hän epäröi ruveta julkiseksi opettajaksi. Hän oli arkaluontoinen ja piti tuohon työhön liittyvää vastuuta pelottavan suurena. Lisäksi hän halusi vielä opiskella. Ystävien hartaat pyynnöt saivat hänet kuitenkin lopulta myöntymään. ”On ihmeellistä”, hän sanoi, ”että näin alhaista sukua oleva korotetaan niin suureen arvoon”.

Calvin alkoi työnsä rauhallisesti, ja hänen sanansa olivat kuin virvoittava kaste, joka laskeutuu maahan. Hän oli jättänyt Pariisin ja oli nyt eräässä maakuntakaupungissa prinsessa Margareetan suojeluksessa. Prinsessa rakasti evankeliumia ja suojeli sen puolustajia. Calvin oli hil jainen ja vaatimaton nuorukainen. Hän aloitti työnsä ihmisten kodeissa. Kooten perheen jäsenet ympärilleen hän luki Raamattua ja selitti pelas- tustotuuksia. Ne, jotka kuulivat sanoman, veivät sen hyvät uutiset toisille; ja pian opettaja lähti ympärillä oleviin kaupunkeihin ja kyliin. Käyden sekä linnoissa että mökeissä hän näin jatkoi työtään ja perusti seurakuntia, joissa kasvoi pelottomia totuuden todistajia.

Muutamien kuukausien kuluttua hän tuli jälleen Pariisiin, jossa oli tavaton kuohunta oppineiden ja opiskelijain keskuudessa. Vanhojen kielten opiskelu oli johtanut heitä tutkimaan Raamattua, ja monet, joiden sydäntä sen totuudet eivät vielä olleet koskettaneet, keskustelivat innokkaasti niistä, jopa hyökkäsivät katolisen kirkon puoltajien mieli- piteitä vastaan. Calvin oli taitava väittelijä jumaluusopillisten kiistakysymysten alueella, mutta hänellä oli korkeampi lähetystehtävä, kuin meluavien skolastikkojen kiistaan puuttuminen. Ihmisten mielenkiinto oli herännyt, ja nyt oli sopiva aika esittää heille totuutta. Samaan aikaan kun teologisten väittelyjen hälinä täytti yliopistojen salit, Calvin kulki talosta taloon, selittäen Raamattua kansalle ja puhuen sille ristiinnaulitusta Kristuksesta.

Valoa pariisissa

Jumalan kaitselmuksen mukaan Pariisi sai uuden kehotuksen evankeliumin vastaanottamiseen. Lefevren ja Farelin kautta annettu kutsu oli hyljätty, mutta tuon suuren pääkaupungin kaikkien kansanluokkien oli vielä annettava kuulla sanoma. Poliittisten näkökohtien mukaan toimiva kuningas ei ollut vielä täydellisesti asettunut Rooman puolelle uskonpuhdistusta vastaan. Margareeta yhä toivoi protestanttisuuden voittavan Ranskassa. Hän päätti antaa julistaa puhdistettua oppia Parii- sissa. Kuninkaan poissa ollessa hän määräsi erään protestanttisen sananjulistajan saarnaamaan kaupungin kirkoissa. Kun katolisen kirkon viran- omaiset kielsivät tämän, prinsessa avasi palatsin sananjulistukselle. Eräs huone järjestettiin kappeliksi ja ilmoitettiin, että siellä oli saarna- tilaisuus joka päivä määrättyyn aikaan. Kokouksiin kutsuttiin kaikkiin säätyihin kuuluvia henkilöitä erilaisilta toimialoilta. Kansaa tuli niin paljon, ettei ainoastaan kappeli vaan myös eteiset ja hallit täyttyivät kuulijoista. Joka päivä saapui tuhansia - aatelisia, valtiomiehiä, lainoppineita, kauppiaita ja käsityöläisiä. Kuningas ei kieltänyt pitämästä kokouksia, vaan käski avata niitä varten kaksi Pariisin kirkkoa. Milloinkaan ennen ei Jumalan sana ollut aikaansaanut kaupungissa sellaista liikettä. Näytti siltä kuin elämän Henki taivaasta olisi vuodatettu kansan ylle. Kohtuullisuus, puhtaus, järjestys ja ahkeruus syrjäyttivät juoppouden, irstailun, epäsovun ja toimettomuuden.

Mutta papitkaan eivät olleet joutilaina. Kun kuningas yhä kieltäytyi puuttumasta asiaan ja estämästä evankeliumin saarnaamista, he kääntyivät kansan puoleen. Keinoja säästämättä herätettiin taikauskoisessa rahvaassa pelkoa, ennakkoluuloja ja uskonkiihkoa. Seuratessaan sokeasti vääriä opettajiaan Pariisin kävi kuten muinoin Jerusalemin: Se ei tuntenut etsikkoaikaansa eikä tiennyt, mikä sen rauhaan sopi. Kaksi vuotta saarnattiin Jumalan sanaa pääkaupungissa; mutta samalla, kun monet ottivat vastaan evankeliumin, kansan enemmistö hylkäsi sen. Frans oli osoittanut suvaitsevaisuutta yksinomaan omien aikeittensa menestymistä ajatellen, ja paavin kannattajien onnistui saada valta-asemansa takaisin. Kirkot suljettiin uudelleen ja polttorovio pystytettiin.

Calvin oli yhä Pariisissa, valmistautuen opiskelun, mietiskelyn ja rukouksen avulla tuleviin tehtäviinsä ja jatkaen valon levittämistä. Viimein kuitenkin heräsi epäluulo häntä kohtaan. Viranomaiset päättivät viedä hänet polttoroviolle. Hän oli tuntenut itsensä turvatuksi yksinäisyydessään eikä aavistanut mitään vaaraa, kun ystävät syöksyivät hänen huoneeseensa ja ilmoittivat oikeudenpalvelijoiden olevan matkalla vangitsemaan hänet. Samassa tuokiossa kuului kova kolkutus ulko-ovelta. Ei hetkeäkään ollut hukattavissa. Muutamat uskonpuhdistajan ystävistä viivyttivät oikeudenpalvelijoita ovella, sillä aikaa kun toiset auttoivat häntä pääsemään ikkunasta ulos, jonka jälkeen hän nopeasti riensi kaupungin rajalle. Siellä hän pääsi turvaan erään työmiehen luona, joka oli uskonpuhdistuksen ystävä. Isäntänsä vaatteisiin pukeutuneena hän lähti kuokka olalla matkalleen. Kulkien etelää kohti hän jälleen löysi turvapaikan Margareetan hallinnassa olevalla alueella. Ystävien suojassa

Täällä hän viipyi muutamia kuukausia mahtavien ystäviensä varmassa suojassa ja jatkoi tutkimuksiaan. Mutta hänen sydämensä vaati julistamaan evankeliumia Ranskassa, eikä hän voinut kauan olla toimettomana. Niin pian kuin myrsky oli jonkin verran asettunut, hän valitsi uudeksi työkentäkseen Poitiersin, missä oli yliopisto ja missä uudet käsitykset jo olivat saaneet suosiota osakseen. Kaikensäätyiset henkilöt kuuntelivat ilolla evankeliumia. Calvin ei saarnannut julkisesti; mutta pormestarin asunnossa, omissa majapaikoissaan ja joskus yleisessä puistossa hän esitti elämän sanaa niille, jotka halusivat kuulla. Jonkin ajan kuluttua, kun kuulijain lukumäärä lisääntyi, katsottiin turvallisemmaksi kokoontua kaupungin ulkopuolelle. Kokouspaikaksi valittiin syvän ja kapean rotkon sivulla oleva luola, joka lisäksi oli puiden ja yläpuolella olevien kallioiden kätkössä. Kaupungista lähti eri teitä pieniä seurueita, jotka kokoontuivat sinne. Tässä piilopaikassa luettiin ja selitettiin Raamattua. Täällä Ranskan protestantit ensimmäisen kerran nauttivat Herran ehtoollista. Tästä pienestä seurakunnasta lähetettiin muille työkentille useita uskollisia evankelistoja.

Calvin palasi vielä kerran Pariisiin. Hän ei voinut vieläkään luopua siitä toivosta, että Ranska kansakuntana ottaisi vastaan uskonpuhdistuksen. Mutta hän huomasi, että hänen työlleen miltei kaikki ovet olivat suljetut. Evankeliumin julistaminen oli suoraa tietä polttoroviolle menemistä, ja hän päätti viimein lähteä Saksaan. Tuskin hän oli lähtenyt Ranskasta, kun myrsky puhkesi protestanttien ylle. Jos hän olisi jäänyt Ranskaan, olisi hän varmaan tuhoutunut toisten mukana.

Toivoen oman maansa pysyvän Saksan ja Sveitsin rinnalla, Ranskan uskonpuhdistajat päättivät tehdä Rooman taikauskoa vastaan rohkean hyökkäyksen, joka saisi koko kansan hereille. Niinpä eräänä yönä asetettiin kaikkialle Ranskaan messua vastustavia julisteita. Tämä innokas mutta harkitsematon teko ei koitunut uskonpuhdistukselle hyödyksi, vaan päinvastoin tuotti onnettomuutta, ei ainoastaan sen järjestäjille, vaan puhdistetun opin ystäville kaikkialla Ranskassa. Se antoi katolilaisille heidän kauan odottamansa tekosyyn, jonka nojalla katsoivat voivansa vaatia, että kerettiläiset oli perinjuurin hävitettävä villitsijöinä, jotka olivat uhkana valtaistuimen pysyvyydelle ja kansakunnan rauhalle. Joku ymmärtämätön ystävä tai kavala vihollinen - ei tiedetä kumpiko - oli kiinnittänyt julisteen kuninkaan yksityisen huoneen ovelle. Hallitsija kauhistui. Tässä julisteessa käytiin säälimättömästi ikivanhojen, arvossapidettyjen uskomusten kimppuun. Ja se vertaansa vailla oleva julkeus, joka ilmeni näiden suorasukaisten ja hämmästyttävien esitysten omavaltaisessa kiinnittämisessä kuninkaan välittömään läheisyyteen, nostatti kuninkaan vihan. Hämmästyksissään hän seisoi hetken vapisten ja mykistyneenä. Sitten hänen vihansa purkautui pelottaviin sanoihin: ”Ottakaa ilman erotusta kiinni kaikki, joita epäillään luterilaisiksi. Minä tahdon hävittää ne kaikki.” Arpa oli heitetty. Kuningas oli päättänyt asettua täydellisesti Rooman puolelle.

Hirmuvallan aika

Heti ryhdyttiin toimenpiteisiin jokaisen Pariisissa olevan luterilaisen vangitsemiseksi. Eräs puhdistettua oppia kannattava köyhä käsityöläinen, jonka oli ollut tapana kutsua uskovaisia heidän salaisiin kokouksiinsa, pidätettiin ja määrättiin välittömän roviolla polttamisen uhalla opastamaan paavin salainen lähettiläs kaupungin jokaiseen protestanttiseen kotiin. Kauhistuen tämä kieltäytyi noudattamasta tuota halpamaista määräystä, mutta viimein liekkien pelko sai vallan, ja hän suostui kavaltamaan veljensä. Kuninkaallinen salapoliisi Morin ja kavaltaja kulkivat pappien, pyhänsavunkantajain, munkkien ja sotilaiden ympäröiminä, ehtoollisleipä edellään, hitaasti ja äänettöminä kaupungin kaduilla. Tämän mielenosoituksen näennäisenä syynä oli halu kunnioittaa ”pyhää sakramenttia” ja sovittaa protestanttien toimeenpanema messun häpäisy. Mutta tähän juhlalliseen näytelmään oli kätketty kauhea suunnitelma. Saavuttaessa luterilaisen kodin kohdalle kavaltaja antoi merkin, mutta ei puhunut sanaakaan. Kulkue pysähtyi, mentiin sisälle taloon, perhe raahattiin ulos ja pantiin kahleisiin, jonka jälkeen tuo kauhea seurue meni eteenpäin etsimään uusia uhreja. ”Ei ainoankaan talon ohi käyty, ei pienen eikä suuren, ei edes Pariisin yliopistolle kuuluvien rakennusten... Morin saattoi koko kaupungin kauhun valtaan... Se oli hirmuvallan aikaa.”

Uhrit kidutettiin kuoliaiksi julmalla tavalla. Oli nimenomaan käsketty käyttämään heikkoa tulta heidän kärsimystensä pidentämiseksi. Mutta he kuolivat voittajina. Heidän uskollisuutensa ei horjunut, eikä rauhansa häiriintynyt. Nähdessään heidän järkkymättömän lujuutensa heidän vainoojansa tunsivat itsensä voitetuiksi. ”Rovioita pystytettiin Pariisin kaikkiin osiin ja polttamisia suoritettiin useina eri päivinä, jotta teloi- tuspaikkoja ja -aikoja lisäämällä voitaisiin lisätä kerettiläisyyden pelkoa. Tämä koitui kuitenkin lopulta evankeliumin eduksi. Koko Pariisi sai nähdä, millaisiksi uudet mielipiteet saattoivat muuttaa ihmiset. Mikään saarnatuoli ei vastannut marttyyrien polttoroviota. Se tyyni ilo, joka loisti näiden henkilöiden kasvoista heidän kulkiessaan teloituspaikalle, se sankarillisuus, jota he osoittivat seistessään armottomien liekkien keskellä ja heidän nöyrä, anteeksiantava mielensä vääryyttä kärsiessään muuttivat monien katselijain suuttumuksen sääliksi ja vihan rakkaudeksi sekä todistivat vastustamattomalla kaunopuheisuudella evankeliumin puolesta.”

Papit, jotka olivat päättäneet pitää kansan raivon heikentymättö- mänä, esittivät mitä kauheimpia syytöksiä protestantteja vastaan. Heidän väitettiin suunnittelevan katolilaisten joukkosurmaa, hallituksen kaatamista ja kuninkaan murhaamista. Ei voitu esittää todistuksen varjoakaan näiden väitteiden tueksi. Ennustetut onnettomuudet kuitenkin tapahtuivat, mutta aivan erilaisissa olosuhteissa ja täysin vastakkaisista syistä. Viattomia protestantteja kohtaan harjoitetut julmuudet valmistivat tietä kostolle ja aiheuttivat kuninkaalle, hänen hallitukselleen ja alamaisilleen vuosisatoja myöhemmin juuri sen tuomion, jonka katolilaiset olivat väittäneet olevan välittömästi uhkaamassa; mutta sen painivat toimeen uskottomat ja paavilaiset itse. Protestanttisuuden sortaminen, eikä sen vakiinnuttaminen, tuotti kolmesataa vuotta myöhemmin Ranskalle nämä hirveät onnettomuudet.

Kaikki yhteiskuntaluokat olivat nyt epäluulon ja pelon vallassa. Yleisen levottomuuden aikana näkyi, miten voimakkaasti Lutherin oppi oli vaikuttanut sivistyneimpiin, vaikutusvaltaisimpiin ja jaloluonteisim- piin henkilöihin. Tärkeitä ja korkeita virkoja tuli äkkiä avoimiksi. Käsityöläisiä, kirjaltajia, opiskelijoita, yliopiston professoreja, kirjailijoita ja hovimiehiäkin katosi. Useat sadat pakenivat Pariisista ja menivät vapaaehtoiseen maanpakoon; ja monessa tapauksessa tämä oli ensimmäinen ilmaus puhdistetun opin suosimisesta. Paavilaiset hämmästyivät nähdessään, että he olivat tietämättään sietäneet keskuudessaan kerettiläisiä. Heidän vihansa purkautui siihen suureen joukkoon vaatimattomampia uhreja, jotka olivat heidän ulottuvillaan. Vankilat täyttyivät, ja ilmakin näytti pimentyneen evankeliumin tunnustajia varten sytytettyjen poltto- rovioiden savusta.

Frans I oli kerskaillut olevansa johtajana siinä suuressa tutkimustyötä elvyttävässä liikkeessä, joka painoi leimansa kuudennentoista vuosisadan alkuun. Hänen mielihalunaan oli ollut koota hoviinsa oppineita miehiä kaikista maista. Tästä rakkaudesta tieteeseen ja munkkien tietämättömyyden ja taikauskon halveksimisesta johtui, ainakin osaksi, se suvaitsevaisuus, jota hän osoitti uskonpuhdistusta kohtaan. Mutta kerettiläisyyden hävittämisinnossaan tämä tieteiden suojelija kielsi kirjapainotyön kaikkialla Ranskassa. Frans I on yksi niistä monista aikakirjoihin merkitzistä, jotka osoittavat, ettei älyllinen sivistys ole suojakeino suvaitsemattomuutta ja uskonvalnoa vastaan.

Kuninkaan oli julkisten juhlamenojen kautta sitouduttava hävittämään protestanttisuus. Papit vaativat, että Jumalaa uhmaava messun tuomitseminen oli sovitettava verellä ja että kuninkaan oli kansansa menestyksen tähden julkisesti hyväksyttävä tuo kauhea teko.

Tämän pelottavan juhlan ajaksi oli määrätty tammikuun 21. päivä 1535. Kansassa oli kaikkialla herätetty taikauskoista pelkoa ja kiihkeää vihaa. Pariisiin tuli kaikilta suunnilta joukoittain kansaa, joka täytti sen kadut. Päivä oli aloitettava suurella ja vaikuttavalla juhlakulkueella. ”Kulkutien varrella olevat talot olivat surupuvussa, ja määrätyllä etäisyydellä toisistaan oli alttareja.” Jokaisen oven edessä paloi tulisoihtu ”pyhän sakramentin” kunniaksi. Ennen päivän nousua järjestettiin kulkue kuninkaan palatsin luona. ”Etunenässä kannettiin seurakuntain ristejä ja lippuja; sitten tulivat porvarit parijonossa tulisoihtuja kantaen.” Näitä seurasi neljä munkkijärjestöä, jokainen munkki järjestölleen ominaisessa puvussa. Sitten tuli suuri kokoelma kuuluisia pyhäinjäännöksiä. Näitä lähinnä ratsastivat upeana ja häikäisevänä rivistönä kirkon korkeat virkamiehet puettuina purppuraan ja helakanpunaan ja jalokivillä koristettuina.

”Ehtoollisleipää kantoi Pariisin piispa komean kunniakatoksen alla, kun taas neljä hallitsijasuvun jäsentä kantoi katosta. Ehtoollisleivän perässä kulki kuningas... Frans I oli sinä päivänä ilman kruunua ja kuninkaallista pukua. Paljain päin, silmät maahan luotuina ja palava vahakynttilä kädessään” Ranskan kuningas esiintyi katujana. Hän kumartui nöyrästi jokaisen alttarin ääreen, ei niiden paheiden tähden, jotka saastuttivat hänen sielunsa, eikä sen viattoman veren tähden, joka tahrasi hänen kätensä, vaan niiden alamaistensa kuolettavan synnin tähden, jotka olivat rohjenneet hylätä messun. Hänen jäljessään tulivat kuningatar ja valtion korkeimmat virkamiehet, nämäkin parijonossa, jokaisella palava tulisoihtu kädessä.

Päivän kirkollisten menojen yhtenä osana oli hallitsijan puhe, jonka hän piti piispan palatsin suuressa salissa valtakunnan korkeille virkamiehille. Surullisen näköisenä hän astui heidän eteensä ja liikuttavan kaunopuheisin sanoin valitti tapahtunutta ”rikosta ja häväistystä” sekä kansakunnalle tullutta ”surun ja häpeän päivää”. Samalla hän kehotti ”minä antaisin teidän hakata minulta pois sellaisen jäsenen, jonka tietäisin tämän inhoittavan taudin turmelemaksi... Ja edelleen: Jos minä huomaisin jonkun lapsistani sen saastuttamaksi, minä en säästäisi häntä... Minä luopuisin hänestä ja uhraisin hänet Jumalalle. Kyynelet tukehduttivat hänen puheensa; kaikki läsnäolevat itkivät ja huusivat yhteen ääneen: Me tahdomme elää ja kuolla katolisen uskon puolesta!”

Hirvittävään pimeyteen oli joutunut kansakunta, joka oli hyljännyt totuuden valon. Jumalan pelastava armo oli ilmestynyt. Sen jumalallinen kauneus oli vetänyt tuhansittain ihmisiä puoleensa, ja sen kirkkaus oli valaissut kaupungit ja kylät. Mutta Ranska oli, nähtyään sen voiman ja pyhyyden, kääntynyt siitä pois ja valinnut valon sijasta pimeyden. Se oli kieltäytynyt vastaanottamasta sille tarjottua taivaallista lahjaa. Se oli sanonut pahaa hyväksi ja hyvää pahaksi, kunnes se oli joutunut tahallisen itsepetoksen uhriksi. Vaikka ranskalaiset nyt saattoivat luulla tekevänsä Jumalalle palveluksen vainoamalla hänen kansaansa, eivät he kuitenkaan tämän luulonsa tähden olleet syyttömiä. He olivat tahallaan hyljänneet sen valon, joka olisi pelastanut heidät petoksesta ja syyllisyydestä murhaan.

Vainon yö

Vaadittiin juhlallinen vala, joka velvoitti perin juurin hävittämään kerettiläisyyden. Vala vannottiin siinä suuressa tuomiokirkossa, jossa elävän Jumalan hyljännyt kansa lähes kolmesataa vuotta myöhemmin asetti ”järjenjumalattaren” valtaistuimelle. Järjestettiin taas juhlakulkue, ja Ranskan edustajat aloittivat sen työn, jonka he olivat sitoutuneet suorittamaan. ”Lyhyiden välimatkojen päähän oli pystytetty rovioita määrättyjen protestanttisten kristittyjen elävältä polttamista varten, ja oli järjestetty niin, että roviot sytytettiin kuninkaan lähestyessä ja kulkue pysähtyi katsomaan teloitusta.” Näiden Kristuksen todistajain kärsimien kidutusten yksityiskohdat ovat liian pöyristyttäviä kerrottaviksi, mutta ainoakaan uhri ei epäröinyt. Peruuttamaan vaadittaessa eräs vastasi: ”Minä uskon ainoastaan siihen, mitä profeetat ja apostolit muinoin saarnasivat ja minkä kaikki pyhät ovat uskoneet. Minun uskoni luottaa Jumalaan, joka pystyy vastustamaan kaikkia helvetin voimia.”

Juhlakulkue pysähtyi vähän väliä kidutuspaikoille. Saavuttuaan kuninkaan palatsin luona olevaan lähtökohtaansa joukko hajaantui. Kuningas ja prelaatit poistuivat täysin tyytyväisinä päivän tapahtumiin, toi voen että nyt aloitettu työ jatkuisi kerettiläisyyden täydelliseen häviöön asti.

Rauhan evankeliumi, minkä Ranska oli hyljännyt, tuli vain liian perusteellisesti pois raivatuksi, ja seuraukset olivat kauheat. Tammikuun 21. p: nä 1793, kaksisataa viisikymmentä kahdeksan vuotta siitä päivästä, jolloin Ranska täysin antautui vainoamaan uskonpuhdistajia, kulki Pariisin kaduilla toinen juhlasaatto, jolla oli aivan erilainen tarkoitus. ”Taaskin oli kuningas päähenkilö; taas oli kuohuntaa ja huutoa; taas vaadittiin lisää uhreja; taas oli synkkiä teloituslavoja ja jälleen päivän esitykset päättyivät hirvittävillä teloituksilla. Ludvig XVI raahattiin, huolimatta rimpuilustaan vartijoita ja pyöveleitä vastaan, mestaus- pölkylle ja pidettiin siinä väkivalloin, kunnes kirves oli pudonnut ja hänen irronnut päänsä vieri lavalle.” Eikä kuningas ollut ainoa uhri. Saman paikan läheisyydessä mestattiin giljotiinilla kaksituhatta kahdek- sansataa ihmistä hirmuvallan verisinä päivinä.

Uskonpuhdistus oli esittänyt maailmalle avoimen Raamatun, saattaen ilmi Jumalan lain käskyt ja teroittaen sen vaatimuksia ihmisten omilletunnoille. Ääretön rakkaus oli ilmoittanut ihmisille taivaan säännöt ja periaatteet. Jumala oli sanonut: ”Noudattakaa ja seuratkaa niitä, sillä se on oleva teidän viisautenne ja ymmärryksenne kansojen silmissä. Kun he kuulevat kaikki nämä käskyt, sanovat he: Totisesti viisas ja ymmärtäväinen kansa on tämä suuri kansa.” Kun Ranska hylkäsi taivaan lahjan, se kylvi laittomuuden ja turmion siemenen, joka syyn ja seurauksen lain mukaan tuotti auttamattomana tuloksena vallankumouksen ja hirmuvallan.

Farel sveitsissä

Kauan ennen julisteiden herättämää vainoa oli pelottoman ja innokkaan Farelin täytynyt paeta synnyinmaastaan. Hän meni Sveitsiin ja työskennellen yhteisymmärryksessä Zwinglin kanssa hän auttoi uskonpuhdistusta voittoon tuossa maassa. Myöhemmät vuotensa hän vietti täällä, mutta vaikutti kuitenkin jatkuvasti huomattavalla tavalla Ranskan uskonpuhdistukseen. Maanpakolaisuutensa ensi vuosina hän erikoisesti työskenteli evankeliumin levittämiseksi synnyinmaahansa. Huomattavan osan ajastaan hän käytti evankeliumin saarnaamiseen maanmiehilleen lähellä rajaa, missä hän väsymättömällä valppaudella seurasi taistelua sekä auttoi rohkaisevilla sanoillaan ja hyvillä neuvoillaan. Saaden apua toisilta maanpakolaisilta hän käänsi Saksan uskonpuhdis tajain kirjoituksia ranskan kielelle. Niitä painettiin samalla kertaa kuin ranskalaista Raamattuakin suuret määrät, ja kirjaevankelistat myivät niitä laajalti Ranskassa. He saivat niitä halvalla hinnalla ja täten ansaitsivat niin paljon, että voivat jatkaa työtä.

Farel alkoi työnsä Sveitsissä vaatimattomana koulunopettajana. Hän meni syrjäiseen pitäjään ja rupesi opettamaan lapsia. Yleisten oppiaineiden ohella hän varovasti esitti Raamatun totuuksia, toivoen lasten avulla saavuttavansa heidän vanhempansa. Oli muutamia, jotka uskoivat, mutta papit nousivat estämään työtä ja kiihottivat taikauskoisia maalaisia vastustamaan sitä. ”Se ei voi olla Kristuksen evankeliumia”, papit sanoivat, ”koska sen saarnaaminen ei tuota rauhaa vaan taistelua.” Ensimmäisten opetuslasten tavoin Farel jätti sen kaupungin, jossa vaino puhkesi, ja pakeni toiseen. Jalan kulkien hän meni kylästä kylään ja kaupungista kaupunkiin, kärsi nälkää, vilua ja väsymystä, ollen lisäksi kaikkialla hengenvaarassa. Hän saarnasi toreilla, kirkoissa ja joskus tuomiokirkkojenkin saarnatuoleissa. Toisinaan kirkot olivat tyhjinä. Toisinaan huudot ja iva keskeyttivät hänen saarnansa. Joskus hänet vedettiin väkivaltaisesti alas saarnatuolista. Useammin kuin kerran kiihotettu roskaväki pieksi hänet miltei kuoliaaksi. Kuitenkin hän riensi eteenpäin. Vaikka hänen evankelioimisrynnistyksensä usein torjuttiin, hän ei hellittänyt, vaan yritti uudelleen ja sai nähdä yhä useampien paavilaisuu- den linnoituksina olleiden kaupunkien avaavan porttinsa evankeliumille. Se pieni pitäjä, missä hän ensiksi oli työskennellyt, otti pian vastaan puhdistetun opin. Myöskin Murtenin ja Neuchatelin kaupungit hylkäsivät katoliset juhlamenot ja poistivat jumaloidut kuvat kirkoistaan.

Farel oli kauan halunnut asettaa protestanttien lipun Geneveen. Jos tämä kaupunki voitettaisiin, siitä tulisi Ranskassa, Sveitsissä ja Italiassa suoritettavan uskonpuhdistustyön keskus. Tämä päämäärä edessään hän oli jatkanut työtään, kunnes monet ympärillä olevista kaupungeista ja kylistä olivat voitetut. Sitten hän meni Geneveen yksi ainoa seuralainen mukanaan. Mutta hän sai pitää vain kaksi saamaa. Papit, jotka ensin olivat turhaan koettaneet saada siviiliviranomaiset tuomitsemaan hänet, haastoivat hänet kirkkoneuvoston eteen ja tulivat tähän neuvoston kokoukseen aseet vaippojensä alla, aikoen ottaa hänet hengiltä. Istuntosalin ulkopuolelle oli kokoontunut raivoisa kansanjoukko varmistamaan nuijilla ja miekoilla hänen kuolemansa, jos hänen onnistuisi päästä neuvoston käsistä pakoon. Viranomaisten ja aseistetun joukon läsnäolo pelasti kuitenkin hänen henkensä. Varhain Seuraavana aamuna hänet vietiin seuralaisineen järven yli turvalliseen paikkaan. Näin päättyi hänen ensimmäinen yrityksensä saarnata evankeliumia Genevessä.

Seuraavaa yritystä varten valittiin halvempi ase - niin vaatimattoman näköinen nuori mies, että uskonpuhdistuksen ystävätkin kohteli- vat häntä kylmästi. Mutta mitä sellainen voi tehdä siellä, missä Farel oli hyljätty? Kuinka henkilö, jolla oli vain vähän rohkeutta ja kokemusta, saattoi vastustaa myrskyä, jonka tieltä väkevimmän ja urhok- kaimman oli täytynyt paeta? ”Ei sotaväellä eikä voimalla, vaan minun Hengelläni, sanoo Herra Sebaot.” Sak. 4: 6. ”Mikä on heikkoa maailmassa, sen Jumala valitsi saattaakseen sen, mikä väkevää on, häpeään.” ”Sillä Jumalan hulluus on viisaampi kuin ihmiset, ja Jumalan heikkous on väkevämpi kuin ihmiset.” 1 Kor. 1: 27, 25.

Froment alkoi työnsä koulunopettajana. Niitä totuuksia, joita hän opetti lapsille koulussa, nämä kertasivat kotonaan. Pian vanhemmat tulivat kuulemaan raamatunselityksiä, kunnes luokkahuone täyttyi tarkkaavaisista kuulijoista. Uusia testamentteja ja kirjasia jaettiin maksutta, ja niitä lukivat monet, jotka eivät uskaltaneet julkisesti tulla kuuntelemaan uusia oppeja. Jonkin ajan kuluttua tämänkin työntekijän täytyi paeta, mutta hänen julistamansa totuudet olivat saaneet kansasta otteen. Uskonpuhdistus oli pantu alulle, ja se vahvistui sekä laajeni. Saarnaajat palasivat takaisin, ja heidän työskentelynsä kautta protestanttinen jumalanpalvelus lopulta vakiintui Genevessä.

Kaupunki oli jo ilmoittanut olevansa uskonpuhdistuksen puolella, kun Calvin monien vaellusten ja vaiheiden jälkeen tuli sen porttien sisäpuolelle. Hän oli palaamassa viimeiseltä matkalta syntymäseudulleen ja oli menossa Baseliin, kun sai tietää Kaarle V: n armeijan vallanneen tien, ja hänen täytyi kulkea kiertotietä Geneven kautta.

Tässä matkassa Farel näki Jumalan johdatuksen. Vaikka Geneve oli vastaanottanut puhdistetun opin, oli siellä kuitenkin vielä tehtävä suuri työ. Ihmiset eivät käänny Jumalan puoleen yhteisöinä vaan yksilöinä. Uudestisyntymisen saa sydämessä ja omassatunnossa aikaan Pyhän Hengen voima, eivätkä neuvostojen päätökset. Vaikka Geneven kansa oli hyljännyt Rooman arvovallan, se ei kuitenkaan ollut yhtä valmis hylkäämään sen hallitessa kukoistaneita paheita. Evankeliumin puhtaiden periaatteiden juurruttaminen tähän kaupunkiin ja sen asukkaiden valmistaminen arvokkaalla tavalla täyttämään sen aseman, johon Kaitselmus näytti heidät kutsuneen, ei ollut helppo tehtävä.

Farel piti varmana, että hän oli Calvinissa löytänyt miehen, jonka hän voisi ottaa työkumppanikseen tähän työhön. Jumalan nimessä hän pyytämällä pyysi tuota nuorta evankelistaa jäämään sinne ja työsken telemään siellä. Calvin hämmästyi ja halusi pysyä syrjässä. Arkana ja rauhaa rakastavana hän ei halunnut joutua yhteyteen geneveläisten rohkean, itsenäisen ja vieläpä väkivaltaisen hengen kanssa. Myös heikon terveytensä ja opiskelunhalunsa tähden hän kaipasi hiljaisuutta. Uskoen että hän voisi parhaiten hyödyttää uskonpuhdistuksen asiaa kynällään, hän toivoi löytävänsä rauhallisen opiskelupaikan, mistä käsin hän kirjapainon välityksellä voisi opettaa ja vahvistaa seurakuntia. Mutta Farelin juhlallinen kehotus tuntui hänestä taivaan kutsulta, eikä hän uskaltanut kieltäytyä sitä noudattamasta. Hänestä näytti, kuten hän sanoi, ”että Jumala ojensi kätensä alas taivaasta, tarttui häneen ja kiinnitti hänet peruuttamattomasti siihen paikkaan, josta hän niin kiihkeästi olisi halunnut pysyä syrjässä”.

Pelottavia vastustajia

Tähän aikaan protestanttien asema oli hyvin vaarallinen. Paavin kiroukset jylisivät Geneveä vastaan, ja mahtavat kansat uhkasivat hävittää sen. Kuinka tämä pieni kaupunki voisi vastustaa mahtavaa pappis- valtaa, joka niin usein oli pakottanut kuninkaat ja keisaritkin alistumaan? Miten se voisi pitää puoliaan maailman suurten valloittajain sotajoukkoja vastaan?

Yli koko kristikunnan uhkasivat protestanttisuutta pelottavat viholliset. Uskonpuhdistuksen ensi voitot olivat ohi, ja Rooma kokosi uusia voimia, toivoen voivansa kukistaa sen. Tähän aikaan perustettiin jesuiittain munkisto, joka oli julmin, häikäilemättömin ja voimakkain kaikista paavikunnan puoltajista. Erillään maallisista siteistä ja ihmisten harrastuksista, kuolleina luonnollisen kiintymyksen vaatimuksille, kuuroina järjen ja omantunnon äänelle, jesuiitat eivät tunteneet mitään muita ohjeita kuin oman järjestönsä antamat, eivät muita yhdyssiteitä kuin omaan veljeskuntaansa liittyvät, eivätkä mitään muita velvollisuuksia kuin järjestönsä vallan laajentamisen. Kristuksen evankeliumi oli tehnyt kannattajansa kykeneviksi kohtaamaan vaaroja ja kestämään kärsimyksiä sekä kylmästä, nälästä, raadannasta ja köyhyydestä huolimatta pitämään ylhäällä totuuden lippua, kidutuspenkki, vankila ja polttorovio silmäinsä edessä. Näitä voimia vastaan jesuiitat taistelivat uskonkiihkon voimalla, joka teki heidät kykeneviksi kestämään samanlaisia vaaroja ja vastustamaan totuuden voimaa petoksen aseilla. Ei mikään rikos ollut liian suuri heidän tehtäväkseen, ei mikään petos liian halpamainen heidän suoritettavakseen eikä mihin kään valepukuun pukeutuminen heille liian vaikea asia. Annettuaan juhlallisen lupauksen pysyä aina köyhinä ja vaatimattomina he koettivat hankkia rikkautta ja valtaa, kukistaakseen niiden avulla protestanttisuuden ja asettaakseen paavin ylivallan entiselleen.

Esiintyessään järjestönsä jäseninä he näyttivät olevan Jumalalle pyhittäytyneitä. He kävivät vankiloissa ja sairaaloissa, auttoivat sairaita ja köyhiä, vakuuttivat kieltäneensä maailman ja käyttivät Jeesuksen pyhää nimeä, hänen, joka vaelsi ympäri ja teki hyvää. Mutta tämän viattoman ulkokuoren alle kätkeytyi usein mitä rikollisimpia ja vaarallisimpia aikeita. Järjestön pääperiaate ilmenee sanoista: Tarkoitus pyhittää keinot. Sen mukaan valehteleminen, varastaminen, väärän valan teko ja murhaaminen eivät olleet vain luvallisia vaan myös suositeltavia, silloin kun ne palvelivat kirkon etuja. Monenlaisilla verukkeilla he hankkivat itselleen pääsyn valtion virkoihin, ylenivät kuninkaiden neuvonantajiksi ja ohjasivat kansojen politiikkaa. He rupesivat palvelijoiksi voidakseen vakoilla esimiehiään. He perustivat lukioita ruhtinaiden ja aateliston poikia varten sekä kouluja yhteiselle kansalle ja houkuttelivat protestanttisten vanhempien lapsia noudattamaan paavillisia juhlamenoja. Koko katolisen jumalanpalveluksen loisto ja komeus pantiin hämmentämään mieltä ja kiehtomaan mielikuvitusta; ja näin pojat kavalsivat sen vapauden, jonka puolesta isät olivat ahertaneet ja kärsineet. Jesuiitat levisivät nopeasti yli koko Euroopan; ja mihin hyvänsä he menivät, siellä paavilaisuus heräsi uuteen eloon.

Jesuiittain vallan lisäämiseksi julkaistiin inkvisition uudistamista koskeva bulla. Huolimatta siitä yleisestä kammosta, jota tämä hirveä tuomioistuin herätti katolisissäkin maissa, paavilliset hallitsijat panivat sen jälleen toimimaan, ja sen salaisissa tyrmissä uudistuivat julmuudet, jotka ovat liian kauheita tuotaviksi päivänvaloon. Monissa maissa tuhansia kansan parhaimmistoon kuuluvia: puhtaimpia ja jaloimpia, lahjakkaimpia ja oppineimpia, hurskaita ja uskollisia pappeja, ahkeria ja isänmaallisia porvareja, eteviä tiedemiehiä, kyvykkäitä taiteilijoita ja taitavia käsityöläisiä surmattiin tai pakotettiin pakenemaan muihin maihin.

Uskonpuhdistuksen voittoja

Sellaisia keinoja Rooma käytti sammuttakseen uskonpuhdistuksen valon, ottaakseen Raamatun pois ihmisiltä ja palauttaakseen pimeän aikakauden tietämättömyyden ja taikauskon. Mutta Jumalan siunauksen

ja niiden jalojen miesten toiminnan avulla, jotka hän herätti Lutherin seuraajiksi, protestanttisuus säilyi. Sen voima ei pelastunut ruhtinaiden suosioon ja aseisiin. Pienimmät maat, vähäpätöisimmät ja heikoimmat kansat tulivat sen tukijoiksi. Pieni Geneve keskellä mahtavia vihollisia, jotka suunnittelivat sen hävittämistä; Pohjanmeren rantasärkiliä oleva Hollanti, joka taisteli Espanjan, sen ajan suurimman ja rikkaimman valtakunnan, sortovaltaa vastaan; samoin kylmä, karu Ruotsi - nämä saivat voittoja uskonpuhdistukselle.

Calvin työskenteli Genevessä lähes kolmekymmentä vaotta, ensiksi perustaen Raamatun siveysopista kiinnipitävän seurakunnan ja sitten edistäen uskonpuhdistusta kaikkialla Euroopassa. Hänen toimintansa julkisena johtajana ei ollut virheetöntä, eivätkä hänen oppinsakaan olleet vapaita erehdyksistä. Mutta hän oli välikappale sille ajalle erikoisen tärkeiden totuuksien julistamisessa ja protestanttisuuden periaatteiden puolustamisessa paavilaisuuden pian palaavaa nousua vastaan sekä yksinkertaisen ja puhtaan elämän kehittämisessä katolisen opetuksen aikana kasvaneen ylpeyden ja turmeluksen tilalle protestanttisissa seurakunnissa.

Genevestä lähti julkaisuja ja opettajia levittämään puhdistettua oppia. Tästä kaupungista odottivat kaikkien maiden vainotut opetusta, neuvoa ja rohkaisua. Calvinin kaupungista tuli koko läntisen Euroopan vainottujen uskonpuhdistajien turvapaikka. He pakenivat pois niistä kauheista myrskyistä, jotka kestivät vuosisatoja, ja tulivat nälkäisinä, haavoitettuina, kotinsa ja sukulaisensa menettäneinä Geneven porteille, missä he saivat lämpimän vastaanoton ja hellää hoitoa. Löydettyään kaupungista kodin he tuottivat taitavuudellaan, oppineisuudellaan ja hurskaudellaan siunausta vieraanvaraiselle turvakaupungilleen. Monet täältä turvapaikan löytäneet palasivat kotimaihinsa taistelemaan Rooman hirmuvaltaa vastaan. John Knox, Skotlannin peloton uskonpuhdistaja, useat Englannin puritaaneista, Hollannin ja Espanjan protestantit ja Ranskan hugenotit veivät mukanaan Genevestä totuuden soihdun valaisemaan synnyinmaansa pimeyttä.