13. Luku - Pohjolan aamunkoitto

”Wittenbergistä kotiinsa palaavat ylioppilaat toivat puhdistetun opin Skandinaviaan.”

Alankomaissa paavillinen tyrannius herätti sangen varhain päättävää vastustusta. Seitsemänsataa vuotta ennen Lutherin aikaa kaksi piispaa, jotka erään lähetystön jäseninä kävivät Roomassa ja siellä oppivat tuntemaan ”pyhän istuimen” todellisen luonteen, esitti rohkeita syytöksiä paavia vastaan. ”Jumala on tehnyt kuningattarensa ja vaimonsa, seurakunnan, kuihtumattomin ja turmeltumattomin lahjoin varustettuna, jaloksi ja kestäväksi perheensä huoltajaksi ja antanut sille ikuisen kruunun ja valtikan... Mutta kaikki nämä edut sinä olet varkaan tavoin ottanut itsellesi. Sinä asetut Jumalan temppeliin. Lampaiden paimenen sijasta on sinusta tullut susi... Sinä uskottelet meille olevasi korkein piispa, mutta käyttäydyt pikemminkin kuin tyranni... Sinun tulisi olla palvelijain palvelija, kuten itseäsi nimität, mutta sinä pyrit olemaan herrain herra... Sinä teet Jumalan käskyt halveksituiksi... Kaikkien maan päällä olevien seurakuntien rakentaja on Pyhä Henki... Meidän Jumalamme kaupunki, jonka kansalaisia me olemme, ulottuu taivaitten kaikkiin osiin ja on suurempi kuin se kaupunki, jota pyhät profeetat nimittävät Babyloniksi ja joka luulottelee olevansa jumalallinen, korottaa itsensä taivaaseen, kerskaa omistavansa katoamattoman viisauden ja väittää, vaikka täysin aiheettomasti, ettei ole koskaan erehtynyt eikä voi koskaan erehtyä.” Vuosisadasta toiseen nousi henkilöitä, jotka esittivät tämän vastalauseen. Nuo varhaiset opettajat, joita kulki eri maissa ja kutsuttiin eri nimillä, levittivät valdolaisten lähetyssaarnaajien tavoin evankeliumin tietoa kaikkialle. He tunkeutuivat myöskin Alankomaihin, ja heidän oppinsa levisi nopeasti. He käänsivät valdolaisten Raamatun hollannin kielelle ja selittivät, ”että sillä oli suuria etuja. Siinä ei ollut pilaa, ei satuja, ei joutavia asioita eikä vilppiä; ainoastaan totuuden sanaa. Tosin siinä oli siellä ja täällä kova kuori, mutta sen ydin ja siinä olevan hyvän ja pyhä suloisuus olivat helposti havaittavissa.” Näin kirjoittivat vanhan uskon ystävät kahdennellatoista vuosisadalla.

Nyt Rooma alkoi vainota. Mutta polttorovioiden ja kidutuspenkkien keskellä uskovaisten luku yhä lisääntyi. He pysyivät lujina ja selittivät, että Raamattu on ainoa erehtymätön uskonohje ”eikä ihmisiä saisi pakottaa uskomaan, vaan heidät olisi voitettava saaman avulla”. Lutherin opetukset löysivät Alankomaissa sopivan maaperän, ja vakavia, vilpittömiä miehiä nousi evankeliumia saarnaamaan. Eräästä Hollannin maakunnasta tuli Menno Simons. Roomalaiskatolisen kasvatuksen saaneena ja papiksi vihittynä hän ei ollenkaan tuntenut Raamattua eikä halunnut sitä lukea, koska pelkäsi sen johtavan harhaoppisuuteen. Kun häntä alkoi ahdistaa epäily leivän ja viinin muuttumisesta Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, hän piti sitä saatanan kiusauksena ja koetti vapautua siitä rukouksella ja tunnustuksella, mutta turhaan. Hän koetti vaientaa omantunnon syyttävää ääntä osallistumalla monenlaisiin huvituksiin, mutta siitäkään ei ollut hyötyä. Jonkin ajan kuluttua hän alkoi tutkia Uutta testamenttia, ja tämä yhdessä Lutherin kirjoitusten kanssa sai hänet hyväksymään puhdistetun opin. Pian tämän jälkeen hän näki, kuinka naapurikylässä mestattiin mies sen tähden, että hän oli antanut kastaa itsensä. Tämä johti hänet tutkimaan, mitä Raamattu opettaa lapsikasteesta. Sieltä hän ei löytänyt sille mitään tukea, vaan näki, että kaikissa kohdissa esitetään parannus ja usko kasteen saamisen ehtoina.

Menno jätti katolisen kirkon ja pyhitti elämänsä vastaanottamiensa totuuksien opetukseen. Sekä Saksassa että Alankomaissa oli alkanut esiintyä eräänlaisia intoilijoita, jotka julistivat luonnottomia ja kapinallisia oppeja, loukkasivat järjestystä ja säädyllisyyttä sekä alkoivat harjoittaa väkivaltaisuutta ja valmistella kapinaa. Menno näki, mihin kauheisiin seurauksiin nämä liikkeet välttämättömästi johtaisivat, ja vastusti pontevasti kiihkoili jäin vääriä oppeja ja hurjia suunnitelmia. Mutta oli myös useita, jotka jouduttuaan harhaan kiihkoilijain vaikutuksesta, hylkäsivät näiden turmiolliset opit; ja lisäksi oli useita valdolaisten työn kautta kääntyneiden kristittyjen jälkeläisiä. Näiden luokkien keskuudessa Menno työskenteli suurella innolla ja menestyksellä.

Kaksikymmentäviisi vuotta hän oli vaimonsa ja lastensa kanssa matkoilla, kokien suuria vaikeuksia ja kärsien puutetta, olipa usein hengenvaarassakin. Hän matkusteli Alankomaissa ja Pohjois-Saksassa, työskennellen pääasiallisesti alempien kansanluokkien keskuudessa, ja sai aikaan laajalle ulottuvan vaikutuksen. Hänellä ei ollut korkeaa opillista sivistystä, mutta hän oli kaunopuheinen, ehdottoman rehellinen, nöyrä, ystävällinen, hurskaudessaan vilpitön ja vakava, sekä noudatti omassa elämässään niitä ohjeita, joita hän antoi kuulijoilleen, ja voitti sen tähden kansan luottamuksen. Hänen kannattajansa, jotka elivät hajoitettuina ja sorrettuina, joutuivat paljon kärsimään siitä, että heitä sekoitettiin Miinzerin kiihkoileviin seuraajiin. Kuitenkin hänen työnsä kautta kääntyi suuri joukko ihmisiä.

Puhdistettua oppia ei missään otettu yleisemmin vastaan kuin Alankomaissa. Harvoissa maissa sen kannattajat joutuivat kärsimään ankarampaa vainoa. Saksassa Kaarle V oli tuominnut uskonpuhdistuksen ja olisi mielellään vienyt kaikki sen kannattajat polttoroviolle, mutta ruhtinaat muodostivat esteen hänen julmille suunnitelmilleen. Alankomaissa hänellä oli suurempi valta, ja vainoamiskäskyt seurasivat toisiaan tiheässä jonossa. Raamatun lukeminen, sen kuuleminen, siitä saarnaaminen ja siitä puhuminenkin saattoivat tuottaa kuoleman polttoroviolla. Jumalan rukoileminen yksinäisyydessä, kuvien kumartamisesta kieltäytyminen ja psalmien laulaminen olivat myös kuolemalla rangaistavia rikoksia. Myöskin ne, jotka hylkäsivät yleiset erheelliset uskomukset, tuomittiin miekalla surmattaviksi, jos olivat miehiä, tai elävältä haudattaviksi, jos olivat naisia. Tuhannet menettivät näistä syistä henkensä Kaarlen ja Filip II: n hallituksen aikana.

Kerran tuotiin inkvisiittorien eteen koko perhe, jota syytettiin siitä, ettei se ollut käynyt messussa, vaan pitänyt jumalanpalvelusta kotona. Kun nuorimmalta pojalta kysyttiin, millaisia heidän salaiset jumalanpalveluksensa olivat, tämä vastasi: ”Me polvistumme ja rukoilemme, että Jumala valistaisi mielemme ja antaisi syntimme anteeksi. Me rukoilemme hallitsijamme puolesta, että hänen hallituksensa olisi menestyksellinen ja elämänsä onnellinen. Me rukoilemme viranomaistemme puolesta, että Jumala varjelisi heitä.” Jotkut tuomareista tulivat syvästi liikuttuneiksi, mutta kuitenkin isä ja yksi pojista tuomittiin poltto- roviolle.

Marttyyrien usko

Vainoojien raivo ei voittanut marttyyrien uskoa. Ei vain miehet, vaan myös hennot naiset ja nuoret tytöt osoittivat järkkymätöntä rohkeutta. Oli tapana, että ”vaimo asettui polttorovion viereen ja kuiskasi liekeissä kärsivälle miehelleen lohduttavia sanoja tai lauloi rohkaisevia lauluja”. Kun nuoria neitoja haudattiin elävältä, he asettuivat rauhallisesti hautoihinsa, aivankuin olisivat menneet yölevolle kamariinsa. Mestauslavalle ja polttoroviolle he menivät parhaimmissa puvuissaan, ikäänkuin olisivat olleet häämatkallaan.

Kristittyjen veri oli siemen, kuten silloinkin, kun pakanuus koetti hävittää evankeliumin. Vaino lisäsi totuuden todistajien lukua. Vuodesta vuoteen hallitsija, kansan lannistumattoman päättäväisyyden ärsyttä- mänä jatkoi julmaa työtään, mutta turhaan. Vallankumous jalon Ora- nian Vilhelmin aikana hankki vihdoin Hollannille uskonnonvapauden.

Piemonten vuorten keskellä, Ranskan tasangoilla ja Hollannin raunioilla evankeliumin menestys merkittiin opetuslasten verellä. Mutta pohjoismaissa se otettiin vastaan rauhallisesti. Wittenbergistä kotiinsa palaavat ylioppilaat toivat puhdistetun opin Skandinaviaan. Lutherin kirjoitusten julkaiseminen oli myös apuna valon levittämisessä. Pohjolan yksinkertainen, karaistunut kansa kääntyi pois Rooman turmeluksesta, komeudesta ja taikauskoisista menoista, ottaakseen vastaan Raamatun puhtaat, yksinkertaiset ja elähdyttävät totuudet.

Tanskan uskonpuhdistaja

Tausen, ”Tanskan uskonpuhdistaja”, oli talonpojan poika. Jo lapsuudessaan hän osoitti suurta älykkyyttä. Hän janosi oppia; mutta vanhempien olosuhteet olivat esteenä, ja hän meni luostariin. Täällä hän puhtaalla elämällään, ahkeruudellaan ja uskollisuudellaan voitti johtajan suosion. Tutkittaessa ilmeni, että hänellä oli lahjoja, jotka lupasivat tulevaisuudessa hyvää palvelusta kirkolle. Sen tähden päätettiin antaa hänen opiskella jossakin Saksan tai Alankomaiden yliopistossa. Nuori opiskelija sai itse valita koulun, sillä rajoituksella, että hän ei saanut mennä Wittenbergiin. Munkit sanoivat, ettei kirkon oppilasta saanut panna alttiiksi kerettiläisyyden tartunnalle.

Tausen meni Kölniin, joka oli silloin, kuten nytkin, katolisuudestaan tunnettu kaupunki. Täällä hän pian kyllästyi koulumiesten mystiikkaan. Samaan aikaan hän sai käsiinsä Lutherin kirjoituksia. Hän luki niitä ihmettelyn ja ilon valtaamana ja sai palavan halun päästä nauttimaan uskonpuhdistajan henkilökohtaisesta opetuksesta. Mutta tähän pyrkiessään hänen täytyi olla valmis menettämään luostarin johtajan suosio ja sen mukana hänen avustuksensa. Ratkaisu tapahtui nopeasti, ja ennen pitkää hänen nimensä oli Wittenbergin yliopiston oppilasluettelossa.

Palattuaan Tanskaan hän meni jälleen luostariin. Kukaan ei vielä epäillyt häntä luterilaisuudesta. Hän ei ilmaissut salaisuuttaan, mutta koetti ennakkoluuloja herättämättä johtaa tovereitaan puhtaampaan uskoon ja pyhempään elämään. Hän avasi Raamatun ja esitti sen todellisen tarkoituksen. Lopuksi hän saamasi heille Kristusta syntisen vanhurskautena ja ainoana pelastuksen toivona. Johtajan suuttumus oli suuri, sillä hän oli luottavaisena odottanut, että Tausenista tulisi roomalaisen opin rohkea puolustaja. Hänet siirrettiin viipymättä tästä luostarista toiseen, jossa hänen täytyi pysytellä kammiossaan tarkan valvonnan alaisena.

Hänen uudet vartijansa kauhistuivat, kun useat munkit pian ilmoittivat kääntyneensä protestanttisuuteen. Kammionsa ristikkojen kautta Tausen oli jakanut tovereilleen totuuden tietoa. Jos tanskalaiset kirkon isät olisivat olleet perehtyneitä kirkon menettelytapaan kerettiläisten kohtelussa, ei enää koskaan olisi kuultu Tausenin ääntä; mutta sen sijaan, että olisivat haudanneet hänet johonkin maanalaiseen vankilaan, he ajoivat hänet pois luostarista. Nyt he olivat voimattomia. Äskettäin julkaistu kuninkaan määräys antoi suojan uuden opin julistajille. Tausen alkoi saarnata. Hänelle avattiin kirkot, ja kansaa tulvaili kuuntelemaan. Oli muitakin Jumalan sanan saarnaajia. Tanskan kielelle käännettyä Uutta testamenttia levitettiin laajalti. Paavilaisten ehkäisy-yritykset vain edistivät uskonpuhdistusta, ja ennen pitkää Tanska ilmoitti ottaneensa vastaan puhdistetun opin.

Edistystä pohjolassa

Ruotsissa samoin nuoret miehet, jotka olivat juoneet Wittenbergin lähteestä, veivät elämän vettä maanmiehilleen. Ruotsin uskonpuhdistuksen kaksi johtajaa, Olaus ja Laurentius Petri, sepän poikia örebrosta, harjoittivat opintoja Lutherin ja Melanchthonin johdolla ja julistivat innokkaasti siten oppimiaan totuuksia. Suuren uskonpuhdistajan tavoin Olaus herätti kansan innollaan ja kaunopuheisuudellaan, kun taas Laurentius oli Melanchthonin tavoin oppinut, harkitseva ja rauhallinen. Molemmat olivat hyvin hurskaita miehiä, teologisissa opinnoissa pitkälle päässeitä ja järkkymättömän rohkeita totuuden levittäjiä. Paavin kannattajat vastustivat. Katoliset papit kiihottivat tietämätöntä ja taikauskoista kansaa. Roskaväki ahdisteli usein Olaus Petriä, ja hän oli joskus vähällä menettää henkensä. Kuningas kuitenkin suosi ja suojeli näitä uskonpuhdistajia.

Katolisen kirkon vallan aikana kansa oli köyhää ja sorron rasittamaa. Ihmisillä ei ollut Raamattua; ja koska heidän uskonnossaan oli vain merkkejä ja juhlamenoja, jotka eivät valaisseet mieltä, he palasivat takaisin pakanallisten esi-isiensä taikauskoisiin käsityksiin ja pakanallisiin tapoihin. Kansa oli jakaantunut kinasteleviin puolueihin, joiden alituinen taistelu lisäsi kaikkien kurjuutta. Kuningas päätti ryhtyä korjaamaan valtion ja kirkon epäkohtia ja lausui nämä kyvykkäät auttajat tervetulleiksi taistelemaan Roomaa vastaan.

Ruotsin kuninkaan ja johtavien miesten edessä Olaus Petri puolusti suurella taidolla puhdistetun uskon oppeja paavin kannattajia vastaan. Hän selitti, että kirkkoisien opetukset voidaan hyväksyä vain silloin, kun ne ovat yhtäpitävät Raamatun kanssa; että uskon oleelliset opit on esitetty Raamatussa selvästi ja yksinkertaisesti, niin että kaikki ihmiset voivat ne ymmärtää. Kristus sanoi: ”Minun oppini ei ole minun, vaan hänen, joka on minut lähettänyt” (Joh. 7: 16); ja Paavali selitti, että jos hän julistaisi jotakin muuta evankeliumia kuin sitä, minkä hän oli saanut, hän olisi kirottu (katso Gal. 1: 8). ”Kuinka silloin”, uskonpuhdistaja kysyi, ”toiset rohkenevat sepustella opinkappaleita mielensä mukaan ja vaatia ihmisiä hyväksymään ne pelastukselle välttämättöminä asioina.” Hän osoitti, ettei sellaisilla kirkon määräyksillä, jotka olivat ristiriidassa Jumalan käskyjen kanssa, ollut mitään arvoa ja puolusti sitä suurta protestanttista periaatetta, että ”Raamattu ja yksin Raamattu” on uskon ja elämän ohje.

Vaikka tämä taistelu tapahtui verrattain huomaamattomalla näyttämöllä, se kuitenkin osoittaa, ”millaisia olivat uskonpuhdistajain armeijan miehet ja päälliköt. He eivät olleet tietämättömiä, eriseuraisia, meluavia riitapukareita - kaukana siitä; he olivat miehiä, jotka olivat tutkineet Jumalan sanaa ja hyvin tiesivät, miten oli käytettävä Raamatun asevarastosta saatuja aseita. Opillisessa sivistyksessä he olivat ajastaan edellä. Kun kiinnitämme huomion sellaisiin loistaviin keskuksiin kuin Wittenberg ja Zurich ja sellaisiin kuuluisiin nimiin kuin Luther, Melanchthon, Zwingli ja Oekolampadius, meille voidaan huomauttaa, että nämä miehet olivat liikkeen johtajia ja voitiin luonnollisesti odottaa heidän olleen erikoisen kyvykkäitä ja laajatietoisia; mutta vähempiarvoiset eivät olleet heidän kaltaisiaan. No hyvä; kääntäkäämme katseemme vähäisempään Ruotsin valtakuntaan ja vähemmän tunnettuihin Olaus ja Laurentius Petri -nimiin - opettajista oppilaihin - ja mitä havaitsemme? He olivat oppineita miehiä ja teologeja, jotka täysin hallitsivat evankeliumin totuuden koko järjestelmän sekä helposti voittivat skolastiset viisastelijat ja Rooman arvovaltaiset opettajat.”

Tämän väittelyn tuloksena Ruotsin kuningas otti vastaan protestanttisen opin, ja vähän myöhemmin valtiopäivätkin asettuivat sen puolelle. Olaus Petri oli kääntänyt Uuden testamentin ruotsin kielelle, ja kuninkaan toivomuksesta nuo kaksi veljestä ottivat tehtäväkseen koko Raamatun kääntämisen. Siten Ruotsin kansa sai ensimmäisen kerran Jumalan sanan omalla kielellään. Valtiopäivät määräsivät, että kaikkialla valtakunnassa pappien tuli selittää pyhiä kirjoituksia ja että lapsia oli kouluissa opetettava lukemaan Raamattua.

Rauhallisesti ja varmasti evankeliumin siunattu valo karkoitti tietämättömyyden ja taikauskon pimeyden. Kun kansakunta vapautui paavi- laisuuden sorrosta, se saavutti sellaisen voiman ja suuruuden, johon se ei koskaan ennen ollut päässyt. Ruotsista tuli protestanttisuuden suojelija. Sata vuotta myöhemmin, suurimman vaaran aikana, tämä pieni ja siihen asti heikko kansa tuli vapauttamaan Saksaa kolmikymmenvuotisen sodan kauheissa taisteluissa, ollen ainoa Euroopan kansa, joka uskalsi ojentaa auttavan käden. Koko Pohjois-Eurooppa näytti olevan joutumassa jälleen Rooman sortovallan alle. Mutta Ruotsin sotajoukkojen avulla Saksa kykeni pysäyttämään paavin joukkojen etenemisen, voittamaan suvaittavuuden protestanteille - sekä kalvinilaisille että luterilaisille - ja palauttamaan omantunnonvapauden niihin maihin, jotka olivat ottaneet vastaan uskonpuhdistuksen.