14. Luku - Valonlevittäjiä Englannissa

”Jumalallisen totuuden tuli, joka oli sammumaisillaan protestanttisuuden alttarilla, oli sytytettävä uudelleen.”

Kun Luther avasi suljetun Raamatun Saksan kansalle, Jumalan Henki kehotti Tyndalea tekemään samoin Englannissa. Wycliffin Raamattu oli käännetty latinankielisestä tekstistä, jossa oli paljon virheitä. Sitä ei koskaan painettu, ja käsinkirjoitetut jäljennökset maksoivat niin paljon, että harvat muut kuin rikkaat ja aateliset saattoivat sen hankkia. Kun lisäksi kirkko oli sen lukemisen ankarasti kieltänyt, sen levikki oli jäänyt verrattain vähäiseksi. Vuonna 1516, vuotta ennen Lutherin väitteiden ilmestymistä, Erasmus oli julkaissut Uuden testamentin kreikkalaisen ja latinalaisen painoksen. Täten Jumalan sana oli ensimmäisen kerran painettu alkukielellä. Tässä teoksessa oli oikaistu monia aikaisempien jäljennösten virheitä ja tekstin ajatus oli esitetty selvemmin. Sen avulla monet sivistyneistöön kuuluvat oppivat paremmin tuntemaan totuuden, ja tämä antoi uskonpuhdistukselle uutta vauhtia. Mutta kansan enemmistöllä ei ollut vielä mahdollisuutta saada itselleen Jumalan sanaa. Antamalla Raamatun maanmiehilleen Tyndale päätti Wycliffin alkaman työn.

Ahkerana tutkijana ja innokkaana totuuden etsijänä hän oli vastaanottanut evankeliumin Erasmuksen Uudesta testamentista. Uutta vakaumustaan hän saamasi rohkeasti ja vaati, että kaikki opit oli koeteltava Raamatulla. Paavilaisten väitteeseen, että kirkko oli antanut Raamatun ja että kirkko yksin voi selittää sitä, Tyndale vastasi: ”Tiedättekö te, kuka on opettanut kotkan löytämään saaliinsa? Sama Jumala opettaa kaipaavia lapsiaan löytämään Isänsä hänen sanassaan. Kaukana siitä, että olisitte antaneet meille Raamatun, juuri te olette sen meiltä kätkeneet. Te poltatte niitä, jotka sitä kansalle opettavat; ja jos voisitte, te polttaisitte itse Raamatunkin.”

Tyndalen saarnat herättivät suurta innostusta, ja useat ottivat vastaan totuuden. Mutta papit olivat varuillaan, ja tuskin hän oli jättänyt kentän, kun he uhkauksillaan ja vääristelyillään koettivat tehdä tyhjäksi hänen työnsä. Liian usein he onnistuivat. ”Mitä on tehtävä?” hän huudahti. ”Kun minä kylvän johonkin paikkaan, vihollinen hävittää sen pellon, jonka juuri olin jättänyt. Minä en voi olla kaikkialla. Oi, jospa kristityillä olisi Pyhä Raamattu omalla kielellään! Silloin he voisivat omin neuvoin vastustaa näitä sofisteja. Ilman Raamattua on mahdotonta vahvistaa maallikoita totuudessa.”

Uusi suunnitelma valtasi nyt hänen mielensä. ”Israelin omalla kielellä”, hän sanoi, ”laulettiin psalmeja Herran temppelissä; eikö silloin evankeliumin tulisi olla meidän keskuudessamme englanninkielisenä?... Pitäisikö kirkolla olla keskipäivällä vähemmän valoa kuin aamulla?... Kristittyjen täytyy lukea Uutta testamenttia omalla äidinkielellään.” Kirkon tohtorit ja opettajat olivat asioista eri mieltä. Vain Raamatun avulla ihmiset voivat oppia tuntemaan totuuden. ”Joku luottaa tähän tohtoriin, toinen taas toiseen, ja nämä molemmat tohtorit vastustavat toistensa käsityksiä. Miten voimme silloin tietää, kumpi on oikeassa ja kumpi väärässä?... Miten?... Jumalan sanan avulla.”

Pian tämän jälkeen eräs oppinut katolinen tohtori ryhtyi väittelemään hänen kanssaan ja huudahti: ”Meidän on parempi olla ilman Jumalan lakia kuin ilman paavin lakia.” Tyndale vastasi: ”Minä en välitä paavista enkä hänen laeistaan; ja jos Jumala antaa minulle elinpäiviä, minä saan vielä aikaan sen, että auraa ohjaava poika tuntee Raamatun paremmin kuin te.”

Uusi ase

Tyndalelle rakkaaksi tullut ajatus Uuden testamentin antamisesta kansalle sen omalla kielellä oli nyt kypsynyt, ja hän ryhtyi välittömästi työhön. Kun hänen vainon tähden täytyi lähteä kohdistaan, hän matkusti Lontooseen ja sai siellä jonkin aikaa häiritsemättä jatkaa työtään. Mutta paavin kannattajien harjoittama väkivalta pakoitti hänet jälleen pakenemaan. Koko Englanti näytti olevan häneltä suljettu, ja hän päätti etsiä turvapaikkaa Saksasta. Täällä hän alkoi painattaa englanninkielistä Uutta testamenttia. Kaksi kertaa työ keskeytettiin; mutta kun painattaminen kiellettiin jossakin kaupungissa, hän meni toiseen. Viimein hän matkusti Wormsiin, missä Luther muutamia vuosia aikaisemmin oli puolustanut evankeliumia valtiopäivien edessä. Tässä vanhassa kaupungissa oli useita uskonpuhdistuksen ystäviä, ja täällä Tyndale jatkoi työtään ilman sanottavia esteitä. Pian valmistui kolme tuhatta Uutta testamenttia, ja samana vuonna ilmestyi vielä toinen painos.

Hän jatkoi työtään suurella innolla ja kestävyydellä. Vaikka englantilaiset viranomaiset mitä huolellisimmin vartioivat satamia, tuotiin Jumalan sana kuitenkin salaa eri teitä Lontooseen ja levisi sieltä yli koko maan. Paavilaiset koettivat turhaan estää totuuden leviämistä. Durhamin piispa osti kerran kirjakauppiaalta, joka oli Tyndalen ystävä, koko hänen raamattuvarastonsa, aikoen hävittää sen, koska luuli tämän toimenpiteen suuresti estävän työtä. Mutta sillä oli päinvastainen vaikutus. Näin saaduilla rahoilla ostettiin tarvikkeita uutta ja parempaa painosta varten, jota muuten ei olisi voitu julkaista. Kum Tyndale myöhemmin pantiin vankeuteen, hänelle tarjottiin vapautta sillä ehdolla, että hän ilmoittaisi niiden nimet, jotka olivat varoillaan auttaneet häntä Raamattujen painattamisessa. Hän vastasi, että Durhamin piispa oli tehnyt enemmän kuin kukaan muu; sillä maksamalla korkean hinnan varastossa olevista kirjoista tämä oli tehnyt hänet kykeneväksi rohkeasti jatkamaan työtä.

Tyndale joutui petoksen kautta vihollistensa käsiin, ja hänen täytyi olla vankilassa useita kuukausia. Lopuksi hän marttyyrikuolemalla todisti uskostaan; mutta hänen valmistamillaan aseilla ovat toiset voineet jatkaa taistelua vuosisatojen halki aina meidän aikaamme saakka.

Uusia johtajia

Latimer esitti saarnatuolista, että Raamatun pitäisi olla luettavissa kansan kielellä. Pyhän Raamatun tekijä, hän sanoi, ”on Jumala itse”, ja tämä kirja on osallinen tekijänsä voimasta ja kuolemattomuudesta. ”Ei ole ainoatakaan kuningasta tai keisaria, viranomaista tai johtajaa, joka ei olisi velvollinen tottelemaan hänen pyhää sanaansa.” ”Älkäämme poiketko syrjään, vaan antakaamme Jumalan sanan johtaa meitä. Älkäämme seuratko esi-isiämme ja pyrkikö tekemään niin kuin he tekivät, vaan niin kuin heidän olisi pitänyt tehdä.”

Barnes ja Frith, Tyndalen uskolliset ystävät, nousivat puolustamaan totuutta. Heitä seurasivat Ridleyn veljekset ja Cranmer. Nämä Englannin uskonpuhdistuksen johtajat olivat oppineita miehiä, ja useimmat heistä olivat olleet katolisessa kirkossa suuressa arvossa intonsa ja hurskautensa tähden. Opittuaan tuntemaan ”pyhän istuimen” erehdykset he alkoivat vastustaa paavinvaltaa. Kun he tunsivat Babylonin salaisuudet, he voivat suuremmalla voimalla todistaa sitä vastaan.

”Nyt haluaisin tehdä oudon kysymyksen”, Latimer sanoi. ”Kuka on Englannin innokkain piispa ja prelaatti?... Minä näen teidän olevan uteliaita kuulemaan hänen nimensä... Minä sanon sen teille: se on perkele... Hän ei milloinkaan poistu hiippakunnastaan... Kutsukaa häntä milloin hyvänsä, hän on aina tavattavissa. Hän on aina työssä... Minä takaan, ettette koskaan tapaa häntä joutilaana... Missä tahansa perkele hallitsee, sieltä häviävät kirjat, ja tilalle tulevat kynttilät; Raamatut häviävät, ja tilalle tulevat rukousnauhat; evankeliumin valo häviää, ja tilalle tulee kynttiläin valo, vieläpä keskellä päivää. Kristuksen ristin tilalle tulee synnistä puhdistava rahakukkaro, alastomien, köyhien ja heikkojen vaatettamisen tilalle kuvien verhoaminen ja pölkkyjen ja kivien koristaminen sekä Jumalan lain mukaisten tapojen ja hänen pyhän sanansa tilalle ihmisten perimätiedot ja heidän lakinsa. Oi, jospa meidän pappimme kylväisivät hyvän opin siementä yhtä innokkaasti kuin saatana kylvää erehdyksen rikkaruohoa!”

Se suuri periaate, jota nämä uskonpuhdistajat puolustivat - sama jota valdolaiset, Wycliff, Jean Hus, Luther, Zwingli ja heihin liittyneet olivat puolustaneet - oli Pyhän Raamatun järkkymätön arvovalta uskon ja elämän ohjeena. He kielsivät paavien, kirkolliskokousten, kirkkoisien ja kuninkaiden oikeuden hallita omiatuntoja uskonasioissa. Raamattu oli heidän auktoriteettinsa, ja sillä he koettelivat kaikki opit ja väitteet. Usko Jumalaan ja hänen sanaansa ylläpiti näitä pyhiä miehiä, kun he heittivät henkensä polttoroviolla. ”Olkaa hyvällä mielellä”, Latimer huusi marttyyritovereilleen, kun liekit olivat vaientamaisil- laan heidän äänensä, ”me sytytämme tänään Jumalan armon avulla Englannissa kynttilän, jota en usko koskaan siirrettävän pois.”

Skotlannista ei koskaan voitu täysin hävittää sitä totuuden kylvöä, jota Kolumba työtovereineen oli suorittanut. Useita vuosisatoja sen jälkeen, kun Englannin seurakunnat tunnustivat Rooman ylivallan, Skotlannin seurakunnat säilyttivät vapautensa. Mutta kahdennellatoista vuosisadalla sielläkin pääsi valtaan katolinen kirkko, eikä sen valta missään maassa ollut suurempi. Missään ei myöskään pimeys ollut synkempi. Pimeyden läpi tunkeutui kuitenkin päivän tuloa lupaavia valonsäteitä. Lollardit, jotka tulivat Englannista Raamattu ja Wycliffin opit mukanaan, tekivät paljon evankeliumin tiedon säilyttämiseksi, ja joka vuosisadalla oli todistajansa ja marttyyrinsa.

Suuren uskonpuhdistuksen alkaessa tulivat Lutherin kirjoitukset ja sitten Tyndalen englantilainen Uusi testamentti. Nuo hiljaiset sanansaattajat kulkivat pappien huomaamatta yli vuorien ja laaksojen, sytyttivät uuteen loimuun totuuden soihdun, joka oli jo miltei sammunut Skotlannissa, ja tekivät tyhjäksi sen, mitä Rooma oli neljänsadan sortovuoden aikana toimittanut.

Uutta vauhtia

Sitten marttyyrien veri antoi uutta vauhtia liikkeeseen. Paavilliset johtajat heräsivät äkkiä tajuamaan, mikä vaara uhkasi heidän asiaansa, ja he veivät muutamia Skotlannin jaloimmista ja kunnioitetuimmista pojista polttoroviolle. Mutta siten he pystyttivät saarnatuolin, josta näiden kuolevien todistajien sanat kaikuivat yli koko maan ja synnyttivät järkyttyneessä kansassa varman päätöksen karistaa päältään Rooman kahleet.

Hamilton ja Wishart, ruhtinaallisia sekä luonteeltaan että suvultaan, heittivät henkensä polttoroviolla yhdessä useiden vähemmän tunnettujen opetuslasten kanssa. Mutta Wishartin polttoroviolta tuli mies, jota liekit eivät saaneet vaikenemaan, mies, joka Jumalan välikappaleena oli antava kuoliniskun Skotlannin paavilaisuudelle.

John Knox oli kääntynyt pois kirkon perimätiedoista ja mystiikasta etsimään hengelleen ravintoa Jumalan sanan totuuksista; ja Wishartin opetukset olivat vahvistaneet häntä päätöksessään katkaista yhteytensä Roomaan ja liittyä vainottuihin uskonpuhdistajiin.

Hänen toverinsa kehottivat häntä rupeamaan saarnaajaksi, mutta hän arasteli, peläten saamatyöhön liittyvää vastuuta ja myöntyi vasta yksinäisyydessä koetun, useita päiviä kestäneen vaikean sisäisen taistelun jälkeen. Mutta otettuaan vastaan tämän toimen, hän tunkeutui eteenpäin lujalla päättäväisyydellä ja horjumattomalla rohkeudella niin kauan kuin elinpäiviä riitti. Tämä uskollinen uskonpuhdistaja ei pelännyt ihmisiä. Ympärillä loimuavat marttyyrien polttoroviot lisäsivät vain hänen intoaan. Sortovaltiaan uhkaava mestauskirves päänsä yläpuolella hän pelkäämättä antoi voimakkaita iskuja oikealle ja vasemmalle, saadakseen hävitetyksi epäjumalanpalveluksen.

Kuningattaren edessä

Jouduttuaan Skotlannin kuningattaren eteen, jonka läsnäolo oli jäähdyttänyt monen protestanttien johtajan innon, John Knox todisti rohkeasti totuudesta. Häntä ei voitu voittaa imartelulla, eikä hän pelännyt uhkauksia. Kuningatar syytti häntä kerettiläisyydestä. Hän selitti Knoxin opettaneen kansaa vastaanottamaan valtion kieltämän uskonnon ja siten rikkoneen Jumalan käskyn, joka vaatii alamaisilta kuuliaisuutta esivaltaa kohtaan. Knox vastasi päättäväisesti:

”Koska oikea uskonto ei alunperin ole saanut voimaansa eikä arvovaltaansa maallisilta hallituksilta, vaan yksinomaan iankaikkiselta Jumalalta, eivät alamaiset ole velvolliset muodostamaan uskontoaan hallitsijainsa maun mukaan, sillä usein hallitsijat ovat kaikkein tietämättö- mimpiä oikeasta uskonnosta... Olkaa hyvä ja sanokaa, Arvoisa Kuningatar, mitä uskontoa olisi ollut maailmassa, jos kaikilla Aabrahamin jälkeläisillä olisi ollut sama uskonto kuin faraolla, jonka alamaisia he kauan olivat; tai jos apostolien päivinä kaikilla ihmisillä olisi ollut Rooman keisarin uskonto, mitä uskontoa silloin olisi ollut maan päällä? Näette siis, Arvoisa Kuningatar, etteivät alamaiset ole sidotut hallitsijainsa uskontoon, vaikka ovatkin velvolliset heitä tottelemaan.”

Maria sanoi: ”Sinä selität Raamattua omalla tavallasi ja he (roomalaiskatoliset opettajat) selittävät toisella tavalla. Ketä minun tulee uskoa, ja kuka on oleva tuomari?” ”Teidän tulee uskoa Jumalaa, joka puhuu selvästi sanassaan”, uskonpuhdistaja vastasi, ”ja sanan opetuksia pitemmälle Teidän ei tarvitse uskoa minua eikä heitä. Jumalan sana on selvä itsessään; ja jos jokin paikka näyttää hämärältä, niin Pyhä Henki, joka ei koskaan ole ristiriidassa itsensä kanssa, selittää sen tarkemmin toisissa paikoissa. Sen tähden Jumalan sanaan ei jää mitään epäiltävää, paitsi sellaisille, jotka tahallaan jäävät tietämättömiksi.”

Sellaisia olivat ne totuudet, joita peloton uskonpuhdistaja henkensä menettämisen uhalla puhui kuninkaalliselle henkilölle. Samalla horjumattomalla rohkeudella hän toteutti suunnitelmaansa, rukoillen ja Herran taisteluja taistellen, kunnes Skotlanti oli vapaa paavilaisuudesta.

Protestanttisuuden vahvistaminen kansalliseksi uskonnoksi Englannissa vähensi vainoja, mutta ei niitä kokonaan lopettanut. Vaikka useita katolisen kirkon oppeja hyljättiin, säilytettiin paljon sen muodollisuuksia. Paavin ylivalta hyljättiin, mutta hänen sijaansa korotettiin kuningas kirkon päämieheksi. Kirkon jumalanpalveluksessa poikettiin vielä paljon evankeliumin puhtaudesta ja yksinkertaisuudesta. Uskonnonvapauden suurta periaatetta ei vielä ymmärretty. Vaikka protestanttiset hallitsijat vain harvoin turvautuivat sellaisiin hirvittäviin julmuuksiin, joita Rooma käytti kerettiläisyyttä vastaan, ei kuitenkaan tunnustettu jokaisella ihmisellä olevan oikeutta palvella Jumalaa vakaumuksensa mukaan. Vaadittiin, että kaikkien oli hyväksyttävä kansankirkon opit ja noudatettava sen määräämiä jumalanpalvelusmuotoja. Eriuskolaiset joutuivat kärsimään vainoa, suuremmassa tai pienemmässä määrässä, monen vuosisadan aikana.

Seitsemännellätoista vuosisadalla erotettiin tuhansia pappeja virasta. Kansaa kiellettiin suurten sakkojen, vankeuden ja maasta karkoittamisen uhalla käymästä muissa uskonnollisissa kokouksissa kuin kirkon hyväksymissä. Sellaisten kirkon opista poikkeavien uskollisten sielujen, jotka halusivat yhdessä palvella Jumalaa, täytyi kokoontua pimeihin soliin, hämäriin ullakkohuoneisiin ja toisinaan keskiyön aikana metsään. Synkän metsän suojaan, Jumalan itsensä rakentamaan temppeliin, nämä hajoitetut ja vainotut Jumalan lapset kokoontuivat vuodattamaan sielunsa rukouksessa ja kiitoksessa. Mutta varokeinoista huolimatta monet joutuivat kärsimään uskonsa tähden. Vankilat täytettiin. Perheet hajoi- tettiin. Monet karkoitettiin vieraisiin maihin. Jumala oli kuitenkin lastensa kanssa, eikä vaino voinut vaientaa heidän todistustaan. Monet menivät valtameren yli Amerikkaan, ja täällä he laskivat perustuksen sille kansalais- ja uskonnonvapaudelle, joka on ollut tämän maan turvana ja kunniana.

”Kristityn vaellus”

Jälleen vaino kääntyi evankeliumin eduksi, kuten apostolienkin päivinä. Inhottavassa vankilassa, joka oli täynnä irstailijoita ja pahantekijöitä, John Bunyan hengitti taivaan ilmaa ja kirjoitti ihmeellisen vertauskuvallisen kertomuksen kristityn vaelluksesta turmion kaupungista taivaalliseen kaupunkiin. Yli kahden vuosisadan ajan tämä ääni Bedfor-din vankilasta on puhunut läpitunkevalla voimalla ihmisten sydämille. Bunyanin Kristityn vaellus ja Ylenpalttinen armo syntisistä suurimmalle ovat johdattaneet monia elämän tielle.

Baxter, Flavel, Alleine ja eräät toiset lahjakkaat, oppineet ja syvän kristillisen kokemuksen saaneet miehet nousivat rohkeasti puolustamaan sitä uskoa, joka kerta kaikkiaan on pyhille annettu. Se työ, minkä nämä tämän maailman hallitsijain tuomitsemat ja lainsuojattomiksi julistamat miehet ovat suorittaneet, ei voi koskaan hävitä jäljettömiin. Flavelin kirjat Fountain of Life (Elämän lähde) ja Method of Grace (Armon järjestys) ovat opettaneet tuhansille, miten heidän on jätettävä sielunsa Kristukselle. Baxterin Reformed Pastor (Uudistunut pastori) on ollut siunaukseksi useille, jotka ovat kaivanneet Jumalan työn elpymistä, ja hänen kirjoittamansa Saints’ Everlasting Rest (Pyhien ikuinen lepo) on täyttänyt työnsä johtamalla sieluja siihen sapatinlepoon, joka on tarjona Jumalan kansalle.

Wesleyn veljekset

Sata vuotta myöhemmin, suuren hengellisen pimeyden aikana, White-field ja Wesleyn veljekset esiintyivät Jumalan valon kantajina. Valtiokirkon hallinnassa Englannin kansa oli vajonnut uskonnolliseen rappio- tilaan, jota tuskin voi erottaa pakanuudesta. Luonnonuskonto oli pappien suosima tutkimuskohde, ja muodosti pääosan heidän jumaluusopistaan. Ylemmät luokat tekivät pilaa hurskaudesta ja kerskasivat olevansa sellaisen kiihkomielisyyden yläpuolella. Alemmat luokat olivat hyvin tietämättömiä ja paheisiin vajonneita, kun taas kirkolla ei ollut rohkeutta eikä uskoa enää pitemmälti tukea totuuden rappiolle joutunutta asiaa.

Lutherin selvästi esittämä suuri totuus vanhurskauttamisesta uskon kautta oli miltei kokonaan unohtunut, ja sen tilalle oli pelastumisohjeeksi tullut katolinen hyviin töihin luottamisen periaate. Whitefield ja Wesleyn veljekset, jotka olivat valtiokirkon jäseniä, etsivät vilpittömästi Jumalan mielisuosiota; ja heitä oli opetettu, että sen voi saada siveellisellä elämällä ja uskonnollisten menojen noudattamisella.

Kun Charles Wesley kerran sairastui ja luuli kuoleman lähestyvän, häneltä kysyttiin, mihin hän perusti iankaikkisen elämän toivonsa. Hän vastasi: ”Minä olen parhaan kykyni mukaan koettanut palvella Jumalaa.” Kun kysymyksen tehnyt ystävä ei näyttänyt olevan täysin tyytyväinen vastaukseen, Wesley ajatteli: ”Mitä! Eikö minun ahkeroimiseni ole kelvollinen toivon perustus? Aikooko hän tehdä minun pyrkimykseni arvottomiksi. Minä en voi turvautua mihinkään muuhun.” Sellainen synkkä pimeys oli laskeutunut kirkon ylle. Se kätki sovituksen, riisti Kristukselta hänen kunniansa ja käänsi ihmisten mielet pois heidän ainoasta pelastuksen toivostaan - ristiinnaulitun Lunastajan verestä.

Wesley ja hänen työtoverinsa tulivat huomaamaan, että tosi uskonnon asuinsijana on sydän ja että Jumalan laki ulottuu meidän ajatuksiimme yhtä hyvin kuin sanoihimme ja tekoihimme. Vakuuttuneina sekä sydämen pyhyyden että moitteettoman käytöksen välttämättömyydestä, he yrittivät todenteolla elää uutta elämää. Uutterasti ponnistellen ja ahkerasti rukoillen he koettivat voittaa luonteensa heikkoudet. He elivät itsensäkieltävää elämää, olivat auttavaisia ja nöyriä ja noudattivat tarkasti kaikkea, minkä luulivat auttavan heitä saavuttamaan korkeimman tavoitteensa - Jumalalle kelpaavan pyhyyden. Mutta he eivät saaneet sitä, mitä etsivät. Turhaan he koettivat vapautua synnin tuomiosta ja murtaa sen valtaa. Heillä oli sama taistelu, joka Lutherilla oli ollut kammiossaan Erfurtissa. Sama kysymys oli vaivannut hänen mieltään: ”Kuinka olisi ihminen hurskas Jumalan edessä?” (Job. 9: 2, vanha suomennos.)

Jumalallisen totuuden tuli, joka oli sammumaisillaan protestanttisuuden alttarilla, oli sytytettävä uudelleen vanhan tulisoihdun avulla, jota böömiläiset kristityt olivat kautta vuosisatojen kuljettaneet mukanaan. Uskonpuhdistuksen jälkeen Rooman laumat tallasivat Böömissä jalkoihinsa protestanttisuuden. Kaikkien, jotka kieltäytyivät hylkäämästä totuutta, täytyi paeta. Muutamat näistä pakolaisista löysivät turvapaikan Saksista ja säilyttivät siellä vanhan uskonsa. Näiden kristittyjen jälkeläisiltä tuli valo Wesleylle ja hänen tovereilleen.

John ja Charles Wesley lähetettiin papiksi vihkimisen jälkeen saarnaajiksi Amerikkaan. Samassa laivassa matkusti hermhutilaisseurue. Matkalla he kohtasivat rajuja myrskyjä; ja kun John Wesley joutui katsomaan kuolemaa silmästä silmään, hän tunsi ettei hänellä ollut vakuutusta rauhasta Jumalan kanssa. Saksalaiset sitävastoin ilmaisivat sellaista rauhaa ja luottamusta, joka oli hänelle vierasta.

”Minä olin kauan tarkannut heidän käytöksensä suurta vakavuutta”, hän sanoo. ”Nöyryydestään he olivat antaneet jatkuvasti todistuksia, suorittamalla muille matkustajille sellaisia palveluksia, joihin ei kukaan englantilainen halunnut ryhtyä; ja näistä palveluksista he eivät halunneet vastaanottaa mitään maksua. He sanoivat, että se teki hyvää heidän ylpeille sydämilleen ja että heidän rakas Vapahtajansa oli tehnyt heidän hyväkseen paljon enemmän. Joka päivä heillä oli tilaisuus osoittaa sävyisyyttä, jota mikään loukkaus ei voinut horjuttaa. Jos heitä tyrkittiin, lyötiin, tai kaadettiin, he nousivat jälleen ja menivät pois, mutta mitään valitusta ei kuultu heidän huuliltaan. Nyt oli tilaisuus koetella, olivatko he vapautuneet pelosta yhtä hyvin kuin olivat vapautuneet ylpeydestä, vihasta ja kostonhalusta. Keskellä heidän jumalanpalveluksensa alku- laulua aallot syöksyivät laivan yli ja pirstoivat isonpurjeen kappaleiksi; vesi peitti laivan ja virtasi välikannelle, ikäänkuin suuri syvyys olisi meidät jo niellyt. Englantilaiset alkoivat kauheasti kirkua, mutta saksalaiset jatkoivat rauhallisesti lauluaan. Jälkeenpäin minä kysyin yhdeltä heistä: ’Etkö sinä pelännyt?’ Hän vastasi: ’Jumalan kiitos, en.’ Kysyin edelleen: ’Mutta eivätkö teidän vaimonne ja lapsenne pelänneet?’ ’Eivät’, hän vastasi ystävällisesti. ’Meidän vaimomme ja lapsemme eivät pelkää kuolemaa.’”

Savannahiin saapumisen jälkeen Wesley viipyi lyhyen ajan hemhuti-laisten parissa, ja heidän kristillinen käytöksensä teki häneen syvän vaikutuksen. Eräästä heidän uskonnollisesta kokouksestaan, joka oli Englannin kirkon kuolleen muodollisuuden ilmeinen vastakohta, hän kirjoitti: ”Kokouksen suuri yksinkertaisuus ja vakavuus saattoivat minut unohtamaan välillä olevat seitsemäntoista vuosisataa, ja minä kuvittelin olevani yhdessä niistä kokouksista, joissa muoto ja valtio eivät olleet määräävinä, vaan kokousta johti joko teltantekijä Paavali tai kalastaja Pietari, Jumalan Hengen ja voiman ilmestyessä.”

Kristus yksin

Palattuaan Englantiin Wesley sai herrnhutilaisen saarnaajan opastuksella selvemmän käsityksen raamatullisesta uskosta. Hän tuli vakuuttuneeksi siitä, että hänen täytyi lakata pitämästä omia töitään pelastuksen välikappaleina ja luottaa täydellisesti ”Jumalan Karitsaan, joka ottaa pois maailman synnin”. Eräässä hermhutilaisten Lontoossa pitämässä kokouksessa luettiin Lutherin kuvaus Jumalan Hengen aikaansaamasta muutoksesta uskovan sydämessä. Kun Wesley kuunteli sitä, heräsi usko hänen sydämessään. ”Minä tunsin, miten sydämeni ihmeellisesti lämpeni”, hän sanoo. ”Minä tunsin luottavani Kristukseen pelastuksen takaajana, yksin Kristukseen; ja minä sain vakuutuksen, että hän oli ottanut pois minun syntini, juuri minun, ja pelastanut minut synnin ja kuoleman laista.”

Pitkinä väsyttävän ja lohduttoman ponnistelun vuosina, jotka olivat täynnä kieltäymystä, nuhteita ja nöyryytystä, Wesley oli pysynyt lujana päätöksessään etsiä Jumalaa. Nyt hän oli hänet löytänyt, ja hänelle selvisi, että armo, jota hän oli tavoitellut rukouksilla ja paastoilla, almuilla ja kieltäymyksillä, oli lahja, jonka hän sai rahatta ja hinnatta.

Kun hän oli vahvistunut uskossa Kristukseen, hänen mielensä valtasi palava halu levittää kaikkialle tietoa Jumalan vapaan armon ihanasta evankeliumista. ”Minä pidän koko maailmaa seurakuntanani”, hän sanoi; ”ja missä hyvänsä minä olen, minä katson sopivaksi ja oikeaksi sekä minua sitovaksi velvollisuudeksi julistaa pelastuksen iloista sanomaa kaikille, jotka sitä haluavat kuulla.”

Wesley jatkoi tarkkaa ja itsensäkieltävää elämää, ei enää uskonsa perustuksena vaan seurauksena; ei pyhyyden juurena, vaan hedelmänä. Jumalan armo Kristuksessa on kristityn toivon perustus, ja tämä armo ilmenee Kristukselle kuuliaisessa elämässä. Wesley pyhitti elämänsä niiden suurten totuuksien saarnaamiseen, jotka hän oli vastaanottanut. Hän julisti, että vanhurskauttaminen uskosta Kristuksen sovittavaan vereen ja Pyhän Hengen sydäntä uudistava voima tuottavat hedelmää Kristuksen antaman esimerkin mukaisessa elämässä.

Whitefield ja Wesleyn veljekset olivat valmistuneet tehtäväänsä pitkäaikaisessa kokemuksessa, jossa he voimakkaasti tunsivat oman kadotetun tilansa; ja heidän valmistamisekseen kestämään vaikeuksia Kristuksen hyvinä sotilaina heidät oh pantu halveksimisen, ivan ja vainon vaikeaan tulikokeeseen sekä yliopistossa että saarnatyöhön ryhtyessä. Heidän jumalattomat ylioppilastoverinsa nimittivät heitä ja muutamia heihin liittyneitä halveksivasti metodisteiksi - nimi, jota Amerikan ja Englannin suurimpiin uskonnollisiin järjestöihin kuuluva kirkkokunta nyt pitää kunniakkaana.

Englannin kirkon jäseninä he pitivät paljon tämän kirkon jumalanpalvelusmenoista, mutta Herra oli sanassaan esittänyt heille paremman tien. Pyhä Henki kehotti heitä saarnaamaan Kristusta ja häntä ristiinnaulittuna. Korkeimman voima oli mukana heidän työssään. Tuhannet tulivat synnin tuntoon ja kokivat tosi kääntymyksen. Oli välttämätöntä varjella näitä lampaita saaliinhimoisilta susilta. Wesley ei aikonut muodostaa uutta kirkkokuntaa, vaan järjesti heidät niinkutsutuiksi meto-distiyhdistyksiksi.

Nämä saarnaajat kohtasivat valtiokirkon taholta selittämätöntä ja ankaraa vastustusta. Kuitenkin Jumala oli viisaudessaan ohjannut tapausten kulkua niin, että uudistus alkoi kirkon sisäpuolella. Jos se olisi tullut kokonaan ulkoapäin, se ei olisi tunkeutunut sinne, missä sitä eniten tarvittiin. Mutta kun herätyssaarnaajat olivat kirkon toimivia jäseniä ja työskentelivät sen piirissä kaikkialla, missä vain oli tilaisuutta, totuus pääsi paikkoihin, joissa ovet muutoin olisivat pysyneet suljettuina. Muutamat papit heräsivät siveellisestä horrostilastaan ja alkoivat innokkaasti saarnata omissa seurakunnissaan. Muodollisuuteen kangistuneita seurakuntia heräsi uuteen eloon.

Wesleyn aikana, niin kuin muinakin aikoina, erilaisia lahjoja omaavat henkilöt suorittivat heille varatun työn. He eivät olleet yhtä mieltä jokaisessa opinkohdassa, mutta heitä innoitti Jumalan henki ja heillä oli sama päämäärä: sielujen voittaminen Kristukselle. Eroavaisuudet Whitefieldin ja Wesleyn veljesten välillä uhkasivat johonkin aikaan synnyttää hajaannusta, mutta kun he Kristuksen koulussa oppivat sävyisyyttä, molemminpuolinen kärsivällisyys ja rakkaus sovittivat heidät keskenään. Heillä ei ollut aikaa väitellä, sillä väärät käsitykset ja rikokset lisääntyivät kaikkialla ja syntiset kulkivat varmaa tuhoa kohti.

Pelastus kuolemasta

Jumalan palvelijat joutuivat kulkemaan vaikeaa tietä. Vaikutusvaltaiset ja oppineet miehet käyttivät valtaansa heitä vastaan. Jonkin ajan kuluttua monet papit osoittivat ilmeistä vihamielisyyttä, ja kirkkojen ovet suljettiin puhtaalta opilta ja sen julistajilta. Papit tuomitsivat heitä saarnatuoleista ja panivat siten liikkeelle pimeyden, tietämättömyyden ja vääryyden voimat. Useat kerrat John Wesley pelastui kuolemalta vain Jumalan armon ihmeen kautta. Kun kiihtynyt joukko hyökkäsi häntä vastaan eikä näyttänyt olevan mitään pelastumisen mahdollisuutta, enkeli ihmishahmossa ilmestyi hänen viereensä, joukko perääntyi, ja Kristuksen palvelija käveli turvallisesti pois vaarallisesta paikasta.

Erästä tällaista vapautumista raivostuneen joukon käsistä Wesley kuvailee seuraavasti: ”Useat yrittivät kaataa minut kulkiessamme liukkaalla tiellä mäkeä alas kaupunkia kohti, ajatellen, että minä kaaduttuani tuskin enää nousisin. Mutta minä en kompastunut enkä vähääkään liukastunut, kunnes pääsin heistä täydellisesti eroon. Vaikka useat koettivat tarttua minun kaulukseeni tai vaatteisiini ja kaataa minut, he eivät saaneet minusta otetta. Vain yksi sai kiinni liivini liepeistä, joista toinen pian irtautui ja jäi hänen käteensä, kun taas toinen lieve, jonka taskussa oli seteli, repeytyi vain osaksi... Eräs voimakas mies löi minua takaapäin useita kertoja paksulla tammisauvalla, ja jos yksikin isku olisi sattunut takaraivooni, olisi hän säästynyt enemmistä vaivoista. Mutta jokainen lyönti meni sivulle, en tiedä miten, sillä minä en voinut siirtyä oikealle enkä vasemmalle... Muuan toinen syöksyi tungoksen läpi ja kohotti kätensä lyöntiä varten, mutta laski sen äkkiä alas ja silitti päätäni sanoen: ’Miten pehmeä tukka hänellä onkaan!’ ... Ensimmäisinä heltyneet olivat kaupungin tappelusankareita, jotka johtivat roskaväkeä kaikissa tilaisuuksissa; ja yksi heistä oli ollut nyrkkitaistelijana karhu- tarhoissa...

Miten hellävaraisesti Jumala valmistaakaan meitä aste asteelta täyttämään hänen tahtoaan. Kaksi vuotta sitten tiilikiven kappale sipaisi minun hartioitani. Vuotta myöhemmin kivi sattui silmieni väliin. Viime kuussa minä sain iskun ja tänä iltana kaksi, toisen kaupunkiin saapuessamme ja toisen sieltä lähtiessämme. Mutta ne eivät aiheuttaneet kipua; sillä vaikka eräs mies löi minua kaikin voimin rintaan ja toinen suutani vasten niin kovasti, että heti alkoi pursuta verta, ei kumpikaan lyönti tuottanut minulle enempää kipua kuin oljenkorrella koskettaminen.”

Metodisteja vainotaan

Noina alkuaikoina täytyi metodistien - sekä kansan että saarnaajien - kärsiä pilkkaa ja vainoa, koska heistä annetut väärät kuvaukset kiihottivat niin hyvin kirkon jäseniä kuin julkijumalattomia heitä vastaan. Heitä vietiin oikeusistuinten eteen, jotka eivät olleet nimensä mukaisia, sillä oikeus oli harvinainen sen ajan tuomioistuimissa. Vainoojat tekivät heille usein väkivaltaa. Meluavat joukot kulkivat talosta taloon, rikkoivat huonekaluja ja talousastioita, ryöstivät mielin määrin ja rääkkäsivät miehiä, naisia ja lapsia. Toisinaan asetettiin julkisiin paikkoihin ilmoituksia, joissa kehotettiin kaikkia, jotka halusivat olla mukana metodistien ikkunain särkemisessä ja asuntojen ryöstämisessä, kokoontumaan ilmoitettuna aikana johonkin määrättyyn paikkaan. Nämä inhimillisten ja jumalallisten lakien rikkomiset saivat tapahtua ilman moitetta. Harjoitettiin järjestelmällistä vainoa sitä kansanosaa kohtaan, jonka ainoa vika oli se, että se koetti ohjata syntisten jalat kadotuksen tieltä pyhyyden tielle.

John Wesley sanoi häntä ja hänen tovereitaan vastaan tehdyistä syytöksistä: ”Muutamat väittävät, että näiden miesten opit ovat vääriä, harhaanjohtavia ja haaveellisia; että ne ovat uusia ja viime aikoihin asti ennenkuulumattomia ja että niissä on kveekarilaisuutta, kiihkomieli-syyttä ja paavilaisuutta. Kaikki tällainen uskottelu on osoitettu täysin vääräksi, kun on yksityiskohtaisesti näytetty, että tämän opin jokainen kohta on oman kirkkomme julistamaa selvää Raamatun oppia. Sen tähden se ei voi olla väärää eikä harhaanjohtavaa, jos kerran Raamattu on luotettava. Toiset sanovat: ’Heidän oppinsa on liian ankara; he tekevät taivaan tien liian kaidaksi!’ Tämä onkin todellisuudessa alkuperäinen vastaväite (sehän oli aikanaan miltei ainoa) ja on lukemattomien muiden eri muodoissa esitettyjen väitteiden salaisena perustana. Mutta tekevätkö he taivaan tien kapeammaksi kuin Herramme ja apostolit sen tekivät? Onko heidän oppinsa Raamatun oppia ankarampi? Ajatelkaa vain seu-raavia selviä tekstejä: ’Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi ja kaikesta mielestäsi!’ ’Jokaisesta turhasta sanasta, minkä ihmiset puhuvat, pitää heidän tekemän tili tuomiopäivänä.’ ’Söittepä siis tai joitte tai teittepä mitä hyvänsä, tehkää kaikki Jumalan kunniaksi.’

Jos heidän oppinsa on ankarampaa kuin tämä, heitä sopii moittia; mutta te tunnette sisimmässänne, ettei niin ole. Ja kuka voi olla vähääkään leväperäinen väärentämättä Jumalan sanaa? Voidaanko jotakin Jumalan salaisuuksien hoitajaa pitää uskollisena, jos hän muuttaa jonkin osan hänelle uskotusta pyhästä sanasta? Ei. Hän ei saa poistaa mitään eikä lieventää mitään. Hänen täytyy todistaa kaikille ihmisille, ettei hänellä ole lupaa alentaa Raamattua heidän makunsa mukaiseksi. Täytyy nousta sen tasolle tai ikuisesti hukkua. Tähän todellisuudessa pohjautuu tunnettu väite näiden miesten armottomuudesta. Mutta ovatko he armottomia, ja millä tavalla? Eivätkö he anna ruokaa isoaville ja vaatteita alastomille? Tästä ei ole kysymys; tässä asiassa he eivät laiminlyö velvollisuuttaan. Mutta he ovat armottomia arvostelussaan; he ajattelevat, etteivät muut pelastu kuin ne, jotka kulkevat heidän osoittamaansa tietä.”

Se hengellinen rappiotila, joka vallitsi Englannissa juuri ennen Wesleyn aikaa, johtui suureksi osaksi antinomistisista opeista. Monet väittivät, että Kristus oli poistanut siveyslain, jonka tähden kristittyjen ei tarvinnut sitä noudattaa, ja että uskovainen on vapautettu ”hyvien töiden orjuudesta”. Toiset tunnustivat lain pätevyyden, mutta sanoivat, ettei saarnaajien tarvinnut kehottaa kansaa noudattamaan sen käskyjä, koska niitä ihmisiä, jotka Jumala oli valinnut pelastumaan, ”Jumalan armon vastustamaton voima” johti harjoittamaan hurskautta ja hyveitä, kun taas niillä, jotka olivat määrätyt iankaikkiseen kadotukseen, ”ei ollut voimaa Jumalan lain noudattamiseen”.

Oli niitäkin, jotka opettaessaan, että ”valitut eivät voi langeta armosta eivätkä menettää Jumalan mielisuosiota” tulivat siihen vieläkin kauheampaan johtopäätökseen, ”etteivät heidän pahat tekonsa todellisuudessa ole syntiä, eikä niitä ole pidettävä Jumalan lain rikkomisena, joten heidän ei tarvitse niitä tunnustaa eikä tehdä niistä parannusta”. Sentähden he selittävät, ”etteivät häpeällisimmätkään synnit, joita yleisesti pidetään Jumalan lain kauheana rikkomisena, ole syntejä Jumalan silmäin edessä”, jos joku valituista tekee niitä, ”koska eräs valittujen oleellisista ja huomattavista ominaisuuksista on se, etteivät he voi tehdä mitään, mikä on Jumalalle vastenmielistä tai laissa kiellettyä.”

Nämä kauheat opit ovat olennaisesti samoja kuin ne kansanomaisten kasvattajien ja teologien myöhemmin esittämät väitteet, joiden mukaan ei ole olemassa mitään muuttumatonta Jumalan lakia oikeuden mitta puuna, vaan että yhteiskunta määrää siveysohjeet, jotka ovat jatkuvasti olleet muutosten alaisia. Kaikki tällaiset aatteet ovat lähtöisin samasta hengestä - hänestä, joka jo taivaan synnittömien asukkaiden keskellä alkoi rikkoa Jumalan vanhurskaan lain asettamia esteitä.

Oppi, jonka mukaan Jumala on muuttumattomasti määrännyt ihmisten luonteet, oli todellisuudessa johtanut useita hylkäämään Jumalan lain. Wesley vastusti päättävästi antinomististen opettajien erehdyksiä sekä osoitti, että tämä siveyslain halveksimiseen johtanut oppi oli raama-tunvastainen. ”Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille.” ”Sillä se on hyvää ja otollista Jumalalle, meidän Vapahtajallemme, joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden. Sillä yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus, joka antoi itsensä lunnaiksi kaikkien edestä.” Tiit. 2: 11; 1 Tim. 2: 3 - 6. Jumalan Henki annetaan vapaasti, niin että jokainen ihminen voi tulla kykeneväksi käyttämään pelastuksen välikappaleita. Täten Kristus, ”totinen valkeus”, ”valistaa jokaisen ihmisen”. Joh. 1: 9. Ihmiset jäävät pelastuksesta osattomiksi sen tähden, että he itse tahallisesti hylkäävät elämän lahjan.

Siveyslakia puolustamassa

Vastaukseksi siihen väitteeseen, että Kristuksen kuoleman kautta kumottiin kymmenet käskyt yhdessä seremonialain kanssa, Wesley sanoi: ”Hän ei ottanut pois siveyslakia, joka on annettu kymmenenä käskynä ja jota profeetat teroittivat. Hänen tulemisensa tarkoituksena ei ollut kumota mitään osaa siitä. Se on laki, jota ei voi koskaan poistaa. Se pysyy lujana kuin uskollinen todistaja taivaassa... Se on ollut olemassa maailman alusta saakka, ei kivitauluihin vaan kaikkien ihmisten sydämiin kirjoitettuna, heidän lähtiessään Luojansa käsistä; ja vaikka ne kirjaimet, jotka Jumala kerran sormellaan kirjoitti, nyt ovat suuressa määrin synnin turmelemia, ei niitä kuitenkaan voi kokonaan hävittää, niin kauan kuin meillä on jotakin tietoisuutta hyvästä ja pahasta. Tämän lain jokaisen osan täytyy pysyä voimassa aina ja kaikkialla, sillä se ei ole riippuvainen ajasta eikä paikasta eikä mistään muustakaan muuttuvasta asiasta, vaan perustuu Jumalan ja ihmisen luontoon ja heidän muuttumattomaan keskinäiseen suhteeseensa.

’En minä ole tullut kumoamaan vaan täyttämään.’ Tällä hän epäilemättä tarkoittaa (edellä ja jäljessä olevan tekstin kanssa sopusoinnussa): Minä olen tullut vahvistamaan sitä sen täydellisyydessä, kaikista ihmisten selityksistä huolimatta; minä olen tullut esittämään täydellisesti ja selvästi kaiken, mikä siinä on ollut pimeää tai hämärää; minä olen tullut ilmoittamaan sen jokaisen osan oikean ja täydellisen merkityksen, osoittamaan sen jokaisen käskyn pituuden, leveyden ja korkeuden sekä sen kaikkien osien korkeuden ja syvyyden sekä käsityskykymme ylittävän puhtauden ja hengellisyyden.”

Wesley kuvaili lain ja evankeliumin välillä vallitsevaa täydellistä sopusointua seuraavasti: ”Lain ja evankeliumin välillä on sen tähden läheisin yhteys, mitä voi ajatella. Toiselta puolen laki valmistaa jatkuvasti tietä ja ohjaa meitä evankeliumiin; toiselta puolen taas evankeliumi johtaa meitä yhä tunnollisemmin täyttämään lakia. Niinpä laki vaatii meiltä rakkautta Jumalaan ja lähimmäisiimme sekä sävyisyyttä, nöyryyttä ja pyhyyttä. Me tunnemme olevamme näissä asioissa puutteellisia, toteamme, että ’ihmisille se on mahdotonta’, mutta samalla näemme, että Jumala on luvannut antaa meille rakkautta, sävyisyyttä, nöyryyttä ja pyhyyttä. Me omistamme itsellemme tämän evankeliumin, nämä iloiset uutiset, ja meille tapahtuu uskomme mukaan: lain vanhurskaus täytetään meissä uskon kautta Jeesukseen Kristukseen.”

”Kristuksen evankeliumin huomattavimpia vihollisia”, Wesley sanoo, ”ovat ne, jotka avoimesti ja jyrkästi tuomitsevat lain ja puhuvat pahaa siitä, sekä opettavat ihmisiä purkamaan (toisin sanoen hajoittamaan, poistamaan tai tekemään merkityksettömäksi) ei ainoastaan yhden, pienimpiin tai suurimpiin kuuluvan, vaan kaikki käskyt yhdellä kertaa. Hämmästyttävintä tässä väkevässä eksytyksessä on se, että sen valtaan antautuneet tosissaan uskovat kunnioittavansa Kristusta hylkäämällä hänen lakinsa ja korottavansa häntä turmellessaan hänen oppinsa. Niin, he kunnioittavat häntä samalla tavalla kuin Juudas teki, kun sanoi: ’Terve Rabbi’ ja suuteli häntä. Yhtä suurella oikeudella hän voi myös sanoa jokaiselle heistä: ’Suunantamisellako sinä Ihmisen Pojan kavallat?’ Kun puhutaan hänen verestään ja samalla riistetään häneltä kruunu; kun halveksitaan jotakin osaa hänen laistaan ja väitetään sen edistävän hänen evankeliumiaan, ei se ole mitään muuta kuin hänen kavaltamistaan suutelolla. Tästä syytöksestä ei todellakaan pääse kukaan, joka saamaa uskoa sellaisella tavalla, joka suorasti tai epäsuorasti edistää kuuliaisuuden jonkun haaran syrjäyttämistä - joka saamaa Kristusta siten, että tekee tyhjäksi vaikkapa Jumalan pienimmän käskyn, tai jollakin tavoin sitä halventaa.”

Niille, jotka väittivät evankeliumin saarnaamisen vastaavan kaikkia lain tarkoituksia, Wesley vastasi: ”Tämän kiellämme kokonaan. Se ei vastaa lain ensimmäistäkään tarkoitusta, nimittäin ihmisten saattamista synnin tuntoon, niiden herättämistä, jotka vielä nukkuvat helvetin partaalla. Apostoli Paavali sanoo, että ’lain kautta tulee synnin tunto’, eikä ihminen todellakaan tunne tarvitsevansa Kristuksen veren sovitusta, ennen kuin on tullut synnin tuntoon... Herramme itse sanoo, että ’terveet eivät tarvitse parantajaa, vaan sairaat’. Sen tähden on luonnotonta tarjota lääkäriä niille, jotka ovat terveitä tai ainakin luulevat olevansa. Sinun tulee ensin saada heidät vakuuttuneiksi sairaudestaan; muuten he eivät kiitä sinua vaivastasi. Samoin on luonnotonta esittää Kristusta itsekylläisille ihmisille, joiden sydän ei vielä koskaan ole murtunut.”

Täten Wesley, saarnatessaan evankeliumia Jumalan armosta, koetti Mestarinsa tavoin tehdä lain suureksi ja ihanaksi. Hän suoritti uskollisesti sen työn, jonka Jumala oli hänelle antanut, ja hän sai myös nähdä ihania seurauksia. Hänen pitkän, yli kahdeksankymmentä vuotta kestäneen elämänsä lopussa, kun hän oli ollut matkasaarnaajana yli puoli vuosisataa, hänen julkisia kannattajiaan oli enemmän kuin puoli miljoonaa. Mutta kuinka monta ihmistä on hänen työnsä kautta tullut nostetuksi synnin aiheuttamasta turmiosta ja alennustilasta korkeampaan ja puhtaampaan elämään ja kuinka monta on hänen opetuksensa avulla saanut syvemmän ja rikkaamman hengellisen kokemuksen, se tulee tunnetuksi vasta silloin, kun kaikki pelastetut kootaan kotiin Jumalan valtakuntaan. Hänen elämänsä antaa verrattoman kalliin opetuksen jokaiselle kristitylle. Jospa tämän Kristuksen palvelijan usko ja nöyryys, väsymätön into, uhrautuvaisuus ja hurskaus ilmenisivät meidän aikamme seurakunnissa!