16. Luku - Uudelle mantereelle

”Omantunnonvapauden toivo innoitti toivioretkeläisiä uhmaamaan pitkän merimatkan vaaroja...”

Englannin uskonpuhdistajat hylkäsivät roomalaiskatolisen kirkon opit, mutta säilyttivät useita sen ulkonaisista muodoista. Vaikka Rooman arvovalta ja uskontunnustus siten hyljättiin, liitettiin useita sen tavoista ja juhlamenoista Englannin kirkon jumalanpalvelukseen. Väitettiin, että nämä asiat eivät olleet omantunnon asioita; vaikka ne eivät olleet Raamatun määräämiä eivätkä siis olleet oleellisia, ne eivät myöskään olleet kiellettyjä eivätkä näin ollen itsessään pahoja. Niiden noudattaminen oli omiaan pienentämään uskonpuhdistuksesta osallistuneiden seurakuntien ja Rooman välillä olevaa kuilua, ja niiden väitettiin auttavan katolilaisia hyväksymään protestanttisen opin.

Vanhoillisista ja sovittelunhaluisista tämä perustelu näytti vakuuttavalta. Mutta oli toinen luokka, joka ei päätellyt tällä tavalla. Se seikka, että nämä tavat ”olivat apuna sillan rakentamisessa Rooman ja uskonpuhdistuksen välisen kuilun yli”, oli heidän mielestään ratkaiseva peruste niiden säilyttämistä vastaan. He pitivät niitä sen orjuuden merkkeinä, josta he olivat vapautuneet ja johon he eivät halunneet palata. He päättelivät, että Jumala on sanassaan säätänyt, miten häntä on palveltava, eikä ihmisillä ole oikeutta lisätä siihen tai ottaa siitä pois. Siitähän suuri luopumus alkoi, että koetettiin täydentää Jumalan ilmoitusta kirkon lausunnoilla. Rooma alkoi määräämällä sellaista, mitä Jumala ei ollut kieltänyt ja päätyi kieltämään sen, minkä Jumala selvästi oli määrännyt.

Monet halusivat vakavasti palata alkuseurakunnalle ominaiseen puhtauteen ja yksinkertaisuuteen. He pitivät monia Englannin kirkon vakiintuneita tapoja epäjumalanpalveluksen muistomerkkeinä, eivätkä voineet sydämestään yhtyä sen jumalanpalvelukseen. Mutta maallisen vallan tukema kirkko ei sallinut poiketa sen kaavoista. Laki vaati ottamaan osaa sen jumalanpalveluksiin, ja laillista lupaa vailla olevat uskonnolliset kokoukset oli kielletty vankeuden, maanpaon ja kuoleman uhalla.

Seitsemännentoista vuosisadan alussa Englannin valtaistuimelle äskettäin noussut hallitsija ilmoitti päättäneensä saattaa puritaanit ”mukautumaan tai... ahdistettuina poistumaan maasta tai muussa tapauksessa kokemaan vieläkin pahempaa”. Kun heitä etsiskeltiin, vainottiin ja vangittiin eikä tulevaisuuskaan näyttänyt lupaavan parempia päiviä, monet tulivat vakuuttuneiksi siitä, että niille, jotka tahtoivat palvella Jumalaa omantunnon hyväksymällä tavalla, ”Englanti oli ainiaaksi lakannut olemasta asuttava paikka”. Viimein jotkut päättivät paeta Hollantiin. He joutuivat vaikeuksiin, kärsivät tappioita ja osa joutui vankeuteen. Heidän aikeensa ehkäistiin ja heidät kavallettiin vihollistensa käsiin. Mutta järkähtämätön kestävyys vei lopulta voittoon, ja he pääsivät turvaan Hollannin tasavallan rannikkoalueen ystävällisten asukkaiden luona.

Paetessaan he olivat jättäneet talonsa, tavaransa ja elinkeinonsa. He olivat outoja vieraassa maassa, kansan seassa, jolla oli erilainen kieli ja erilaiset tavat. Ansaitakseen leipänsä heidän täytyi ryhtyä uusiin, heille outoihin töihin. Keski-ikäisten miesten, joiden elinkeinona oli ollut maanviljelys, täytyi nyt oppia käsitöitä. Mutta he tyytyivät oloihinsa, eivätkä tuhlanneet aikaa toimettomuuteen tai valituksiin. Vaikka heitä usein ahdisti köyhyys, he kiittivät Jumalaa niistä lahjoista, joita hän edelleenkin heille antoi, ja iloitsivat saadessaan häiritsemättä pitää hengellisiä kokouksiaan. ”He tiesivät olevansa toivioretkeläisiä, eivätkä katsoneet paljon maallisiin asioihin, vaan nostivat katseensa taivaaseen, rak- kaimpaan isänmaahansa, ja tyynnyttivät sydämensä.”

Toivioretkeläisten usko

Maanpakolaisuudessa ja vastusten keskellä heidän rakkautensa ja uskonsa vahvistuivat. He luottivat Herran lupauksiin, ja hän ei jättänyt heitä pulaan ahdingon aikana. Hänen enkelinsä olivat heidän lähellään rohkaisemassa ja tukemassa heitä. Ja kun Jumalan käsi näytti viittaa- van meren yli, osoittaen maata, mihin he voisivat perustaa valtakunnan ja jättää lapsilleen kallisarvoisena perintönä uskonnon vapauden, he lähtivät empimättä kulkemaan kaitselmuksen osoittamaa tietä.

Jumala oli antanut koettelemusten kohdata lapsiaan, valmistaakseen heitä armollisten aikeittensa toteuttamista varten. Seurakunta oli alennettu, jotta se voitaisiin ylentää. Jumala aikoi ilmaista voimansa sen auttamisessa antaakseen maailmalle uuden todistuksen siitä, että hän ei hylkää niitä, jotka häneen luottavat. Hän oli johtanut tapausten kulkua, saattaen saatanan vihan ja pahojen ihmisten juonet edistämään hänen kunniaansa ja viemään hänen kansansa turvalliseen paikkaan. Vaino ja maanpako avasivat tien vapaudelle.

Kun puritaanien oli ollut pakko erota Englannin kirkosta, he olivat liittyneet yhteen ja juhlallisesti sitoutuneet Herran vapaana kansana ”kulkemaan yhdessä kaikilla hänen teillään, jotka he tunsivat tai tulisivat tuntemaan”. Tässä ilmeni oikea uskonpuhdistuksen henki, protestanttisuuden elintärkeä periaate. Tämä päämäärä mielessään toivio- retkeläiset lähtivät Hollannista etsimään kotia uudesta maailmasta.

Valon lupaus

John Robinson, heidän pastorinsa, jonka Kaitselmus esti matkustamasta heidän kanssaan, sanoi jäähyväispuheessaan heille: ”Veljet, meidän täytyy nyt ennen pitkää erota, ja Herra tietää, saanko minä elää ja koskaan enää nähdä teidän kasvojanne. Mutta olkoonpa Herra määrännyt niin tai näin, minä annan teille Jumalan ja hänen pyhien enkeliensä edessä sen neuvon, että ette seuraisi minua pitemmälle, kuin minä olen seurannut Kristusta. Jos Jumala jonkun muun välikappaleensa kautta ilmoittaa teille jotakin, olkaa yhtä valmiit vastaanottamaan se, kuin olette konsanaan olleet valmiit hyväksymään jonkin minun julistamani totuuden; sillä minä olen sangen varma siitä, että Jumalalla on enemmän totuutta ja valoa, jotka vielä tulevat esiin hänen pyhästä sanastaan.”

”Omasta puolestani en voi kylliksi surkutella puhdistettujen seurakuntien tilaa. Ne ovat saavuttaneet uskonnossa määrätyn kehitysvaiheen, eivätkä nyt tahdo mennä pitemmälle kuin uskonpuhdistuksessa käytetyt inhimilliset välikappaleet. Luterilaisia ei saa menemään Lutherin näkemystä pitemmälle; ja te näette kalvinilaisten pysähtyneen sinne, mihin heidät jätti tuo suuri Jumalan mies, vaikka hänkään ei vielä nähnyt kaikkia asioita. Tämä on suuresti valitettava onnettomuus; sillä vaikka he olivat aikanaan palavia ja loistavia kynttilöitä, he eivät kuitenkaan saaneet selville Jumalan kaikkea viisautta; ja jos he nyt eläisivät, he olisivat yhtä halukkaita vastaanottamaan lisävaloa, kuin olivat hyväksyessään ensiksi saamansa valon.”

”Muistakaa seurakuntasopimustanne, jossa te olette luvanneet vaeltaa kaikilla Herran teillä, jotka hän on teille ilmoittanut tai on myöhemmin ilmoittava. Muistakaa liittoanne Jumalan ja toistenne kanssa sekä lupaustanne vastaanottaa kaikki se valo ja totuus, mikä selviää hänen pyhästä sanastaan. Samalla minä pyydän teitä olemaan varovaisia sen suhteen, mitä hyväksytte totuudeksi. Tutkikaa sitä ja verratkaa sitä totuuden kirjan muihin kohtiin, ennenkuin sen hyväksytte; sillä vasta äskettäin synkästä antikristillisestä pimeydestä päässeen kristillisen maailman ei ole mahdollista yhdellä kertaa saada täydellistä tietoa.”

Omantunnonvapauden toivo innoitti toivioretkeläisiä uhmaamaan pitkän merimatkan vaaroja, kestämään vaikeuksia ja vastuksia viljelemättömässä maassa sekä Jumalan siunauksen avulla laskemaan Amerikan rannoille mahtavan kansakunnan perustuksen. Rehellisyydestään ja jumalanpelostaan huolimatta nämä toivioretkeläiset eivät kuitenkaan vielä käsittäneet uskonnonvapauden suurta periaatetta. He olivat uhranneet paljon saadakseen itselleen vapauden, mutta eivät olleet yhtä valmiit myöntämään sitä muille. ”Sangen harvoilla seitsemännentoista vuosisadan etevimmistäkään ajattelijoista ja siveydenopettajista oli mitään oikeaa käsitystä siitä suuresta periaatteesta, mikä selviää Uudesta testamentista, sen tunnustaessa Jumalan ihmisten uskon ainoaksi tuomariksi.” Oppi, että Jumala on antanut kirkolle oikeuden vallita omaatuntoa, ratkaista mikä on harhaoppia ja rangaista harhaoppisia, on syvimmälle juurtuneita paavillisia erehdyksiä. Hyljätessään Rooman kirkon opit, uskonpuhdistajat eivät olleet täysin vapaita tuossa kirkossa vallitsevasta suvaitsemattomuuden hengestä. Se synkkä pimeys, mihin paavinvalta pitkän hallituksensa aikana oli kietonut koko kristikunnan, ei vielä ollut kokonaan hälvennyt. Eräs Massachusettsin lahden rannalla olevan siirtokunnan johtavista saarnaajista sanoi: ”Suvaitsevaisuus teki maailman antikristilliseksi, eikä kirkko ole koskaan kärsinyt vahinkoa siitä, että on rangaissut harhaoppisia.” Siirtolaiset hyväksyivät ohjesäännön, jonka mukaan ainoastaan seurakunnan jäsenillä oli äänioikeus yhteiskunnan hallinnossa. Muodostettiin jonkinlainen valtiokirkko, jonka papiston ylläpitoon vaadittiin kaikkia osallistumaan, ja viranomaisilla oli valta tukahduttaa harhaoppisuus. Siten maallinen valta oli kirkon käsissä, ja ennen pitkää nämä toimenpiteet johtivat välttämättömään tulokseen - vainoon.

Uskonnonvapauden esitaistelija

Yksitoista vuotta ensimmäisen siirtolan perustamisen jälkeen Roger Williams tuli uuteen maailmaan. Aikaisempien toivioretkeläisten tavoin hän tuli saadakseen elää vakaumuksensa mukaan; mutta heistä poiketen hän näki - mitä aniharvat siihen mennessä olivat nähneet - että uskonnonvapaus oli kaikkien ihmisten kieltämätön oikeus, mikä hyvänsä heidän uskontunnustuksensa olikin. Hän oli innokas totuuden etsijä ja piti Robinsonin tavoin mahdottomana, että olisi jo saatu kaikki Jumalan sanassa oleva valo. Williams oli uudemman ajan kristikunnassa ”ensimmäinen henkilö, jonka mielestä yhteiskunnallisen hallinnon tuli perustua omantunnon vapauden periaatteelle, niin että kaikilla uskonnollisilla mielipiteillä olisi samat oikeudet lain edessä”. Hän selitti, että esivallan velvollisuutena on rikosten estäminen, mutta ei koskaan omantunnon hallitseminen. ”Valtio ja viranomaiset”, hän sanoi, ”voivat määrätä ihmisten velvollisuudet toisiaan kohtaan; mutta yrittäessään määrätä ihmisten velvollisuuksia Jumalaa kohtaan, he ylittävät valtuutensa, eikä kukaan enää voi olla turvassa; sillä on selvää, että jos esivalta saa määrätä, se asettaa noudatettavaksi tänään toisen uskomuksen ja huomenna toisen, kuten Englannin eri kuninkaat ja kuningattaret sekä katolisen kirkon eri paavit ja kirkolliskokoukset ovat tehneet. Silloin uskonnosta tulisi sekavien käsitysten kokoelma.”

Laki vaati sakon ja vankeuden uhalla olemaan läsnä valtiokirkon jumalanpalveluksissa. Williams hylkäsi tämän lain. Englannin lain pahin määräys oli se, joka pakotti olemaan saapuvilla pitäjän kirkossa. Ihmisten pakottamista liittymään niihin, joilla oli eri uskontunnustus, hän piti heidän luonnollisten oikeuksiensa loukkauksena. Jumalattomien ja haluttomien raahaaminen yleisiin jumalanpalveluksiin oli hänen mielestään samaa kuin teeskentelyyn totuttaminen... ”Ei ketään saisi velvoittaa palvelemaan Jumalaa tai”, hän lisäsi, ”tukemaan varoillaan uskonnollista toimintaa vastoin omaa tahtoaan”. ”Mitä”, huudahtivat hänen vastustajansa, hänen periaatteistaan hämmästyneinä, ”eikö työmiehen tule saada palkkansa”? ”Kyllä”, hän vastasi, ”niiltä, jotka hänet paikkaavat”.

Roger Williamsia kunnioitettiin ja rakastettiin uskollisena Jumalan palvelijana, harvinaisen lahjakkaana, ehdottoman rehellisenä ja todellista hyväntekeväisyyttä harjoittavana miehenä, mutta ei voitu suvaita, että hän päättävästi kielsi esivallan oikeuden vallita kirkkoa ja vaati uskonnonvapautta. Väitettiin, että tämän uuden opin sovelluttaminen ”kumoaisi maan valtiomuodon ja hallinnon”. Hänet tuomittiin karkoitettavaksi siirtokunnista, ja välttääkseen vangitsemista hänen täytyi lopulta talven pakkasessa ja pyryssä paeta viljelemättömälle metsä- seudulle.

”Neljätoista viikkoa minä olin vaikeuksien heiteltävänä kylmänä vuodenaikana, saamatta kokea mitä leipä ja vuode merkitsevät”, hän sanoo, ”mutta korpit toivat minulle ruokaa erämaahan.” Ontto puu oli usein hänen suojanaan. Siten hän jatkoi vaivalloista pakoaan lumi- kinosten ja raivaamattomien metsien halki, kunnes löysi turvapaikan erään intiaaniheimon luona, jonka myötätunnon ja luottamuksen hän oli voittanut, koettaessaan opettaa sille evankeliumin totuuksia.

Kuukausia kestäneen vaiherikkaan matkan jälkeen hän lopuksi saapui Narragansett-nimisen lahden rannoille. Tänne hän laski sen valtion perustuksen, joka uudemmalla ajalla ensimmäisenä tunnusti uskonnonvapauden. Roger Williamsin siirtokunnan perusperiaatteena oli, että ”jokaisella tuli olla vapaus palvella Jumalaa omantuntonsa valon mukaan”. Hänen pieni valtionsa Rode Island tuli sorrettujen turvapaikaksi; ja se kasvoi ja menestyi, kunnes sen periaatteet - valtiollinen ja uskonnollinen vapaus - tulivat Amerikan tasavallan kulmakiviksi.

Vapauden peruskirja

Siinä suurenmoisessa vanhassa asiakirjassa - itsenäisyyden julistuksessa - jossa maan isät esittivät oikeutensa, he selittivät: ”Me pidämme itsestään selvänä totuutena, että kaikki ihmiset on luotu samanarvoisiksi; että heidän Luojansa on antanut heille määrättyjä luovuttamattomia oikeuksia, joiden joukossa ovat elämä, vapaus ja onneen pyrkiminen.” Perustuslaki vakuuttaa omantunnon loukkaamattomuuden seuraavin selvin sanoin: ”Mitään uskonnollista asiaa ei saa koskaan asettaa kelpoisuusehdoksi julkiseen virkaan Yhdysvalloissa.” ”Älköön kongressi säätäkö mitään lakia, jolla koetetaan tukea uskontoa tai estää sen vapaata harjoittamista.”

”Perustuslain laatijat tunnustivat sen ikuisen periaatteen, että ihmisen suhde Jumalaansa on inhimillisen lainsäädännön yläpuolella ja hänen omantuntonsa oikeudet luovuttamattomat. Tämä totuus ei tarvitse mitään todistelua; me tunnemme sen omassa rinnassamme. Tämä tietoisuus on ihmisten lakeja uhmaten ylläpitänyt marttyyreja kidutuksissa ja liekeissä. He tunsivat, että heidän velvollisuutensa Jumalaa kohtaan oli ihmisten säätämien lakien yläpuolella, eivätkä ihmiset voineet vallita heidän omiatuntojaan. Se on synnynnäinen peruskäsite, jota mikään ei voi perin juurin hävittää.”

Kun Euroopan maihin levisi tieto maasta, missä jokainen saa nauttia oman työnsä hedelmää ja seurata omantuntonsa ääntä, tuhansia tulvaili uuden maailman rannoille. Siirtoloiden määrä lisääntyi nopeasti. ”Massachusetts julkaisi erityisen lain, jossa se tarjoutui ottamaan vastaan kaikista kansoista tulleet kristityt, jotka pakenivat Atlantin valtameren yli sodan, nälänhädän tai vainon tähden, ja lupasi heille yhteiskunnan apua. Siten pakolaiset ja sorretut tehtiin lain avulla valtion vieraiksi.” Kaksikymmentä vuotta sen jälkeen kun ensimmäinen maihinnousu oli tapahtunut Plymouthissa, oli yhtä monta tuhatta toivioretke- läistä asettunut Uuteen Englantiin.

Pyrkiessään päämääräänsä ”he olivat tyytyväisiä, kun kovalla työllä ansaitsivat niukan elatuksensa. He eivät pyytäneet maasta enempää kuin kohtuullisen palkan työlleen. Mitkään kultaa tavoittelevat haaveet eivät houkutelleet heitä petollisella sädekehällään... He tyytyivät yhteis- kuntalaitoksensa hitaaseen mutta varmaan edistykseen. He kestivät kärsivällisesti erämaan hankaluudet kastellen vapauden puuta kyynelillään ja otsansa hiellä, kunnes se juurtui syvälle maahan.”

Raamattua pidettiin uskon perustuksena, viisauden lähteenä ja vapauden asiakirjana. Sen periaatteita teroitettiin ahkerasti kodissa, koulussa ja kirkossa, ja sen hedelmät näkyivät hyvinvoinnissa, tiedossa, puhtaudessa ja raittiudessa. Saattoi asua useita vuosia puritaanien siirtokunnissa ”näkemättä juomaria, kuulematta kirosanoja tai tapaamatta kerjäläistä”. Raamatun periaatteet osoittautuivat kansallisen suuruuden varmimmaksi turvaksi. Vähäpätöiset, hajalla olevat siirtolat kasvoivat voimakkaiden valtioiden liitoksi, ja maailma pani ihmetellen merkille, mikä rauha ja menestys oli ”kirkolla ilman paavia ja valtiolla ilman kuningasta”.

Mutta Amerikan rannoille siirtyi yhä enemmän sellaisia, joiden vaikuttimet olivat aivan toiset kuin ensimmäisten toivioretkeläisten. Tämän johdosta alkuperäisen uskon ja puhtauden laajaperäinen ja syvä vaikutus pieneni pienenemistään, sitä mukaa kuin yksinomaan maallista etua tavoittelevien lukumäärä kasvoi.

Se ensimmäisten siirtolaisten käytäntöön ottama järjestelmä, jonka mukaan vain seurakunnan jäsenet saivat äänestää ja olla siviilihallinnon viroissa, johti mitä turmiollisimpiin seurauksiin. Tämä menettelytapa oli valittu valtion puhtauden säilyttämiseksi, mutta sen seurauksena oli kirkon turmeltuminen. Kun uskonnon tunnustaminen tehtiin äänestys- oikeuden ja virkaanpääsemisen ehdoksi, monet, joiden vaikuttimina olivat yksinomaan maalliset edut, liittyivät ilman sydämen muutosta seurakuntaan. Siten seurakunnat muodostuivat huomattavassa määrässä kääntymättömistä henkilöistä; ja pappienkin joukossa oli sellaisia, jotka eivät ainoastaan suosineet vääriä oppeja, vaan olivat myös tietämättömiä Pyhän Hengen uudistavasta voimasta. Täten ilmenivät jälleen ne pahat seuraukset, joita niin usein on nähty kirkon historiassa Konstantinuksen päivistä nykyaikaan saakka, kun on yritetty rakentaa seurakuntaa valtion avulla ja pyydetty maallisen vallan tukea Kristuksen evankeliumille, vaikka Kristus itse sanoi: ”Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta.” Joh. 18: 36. Kirkon yhdistäminen valtioon, vaikkapa pienimmässäkin määrässä, voi kenties näyttää tuovan maailman lähemmäksi kirkkoa, mutta todellisuudessa se vie kirkon lähemmäksi maailmaa.

Uudistustyö pysähtyy

Robinson ja Roger Williams olivat vakuuttavasti esittäneet, että totuutta paljastuu jatkuvasti ja että kristittyjen tulee olla valmiit vastaanottamaan kaikki se valo, joka loistaa Jumalan pyhästä sanasta, mutta heidän jälkeläisensä unohtivat tämän suuren periaatteen. Sekä Amerikan että Euroopan protestanttiset seurakunnat, jotka olivat saaneet suurena etuoikeutenaan vastaanottaa uskonpuhdistuksen siunaukset, pysähtyivät uudistusten tiellä. Vaikka aika ajoin nousi uskollisia miehiä julistamaan uutta totuutta ja paljastamaan kauan suosittuja erehdyksiä, useimmat ihmiset tyytyivät Kristuksen ajan juutalaisten ja Lutherin ajan Paavilaisten tavoin uskomaan niinkuin heidän isänsä olivat uskoneet ja elämään niinkuin nämä olivat eläneet. Sen tähden uskonto jälleen kangistui kuolleisiin muotoihin; ja erehdyksiä ja taikauskoa, jotka olisi hyljätty, jos seurakunta olisi jatkuvasti vaeltanut Jumalan sanan valossa, säilytettiin ja suosittiin. Siten uskonpuhdistuksen elähdyttävä henki vähitellen sammui, kunnes protestanttiset seurakunnat olivat melkein yhtä suuressa uudistuksen tarpeessa kuin katolinen kirkko Lutherin aikana. Vallitsi sama maailmallisuus ja hengellinen tylsyys, samanlainen kunnioitus ihmisten mielipiteitä kohtaan ja taipumus vaihtaa Jumalan sanan opetukset ihmisten teorioihin.

Raamatun laajaperäistä leviämistä yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella ja maailman siten saamaa suurta valoa ei seurannut vastaava edistyminen ilmoitetun totuuden tuntemisessa tai käytännöllisessä uskonnossa. Saatana ei voinut, kuten varhaisempina aikoina, pidättää kansalta Jumalan sanaa; se oh asetettu kaikkien ulottuville. Nyt hän pyrki toteuttamaan aikeensa, johtamalla monet antamaan sille vain vähän arvoa. Ihmiset laiminlöivät Pyhän Kirjan tutkimisen, ja näin he jatkuvasti hyväksyivät vääriä selityksiä ja suosivat oppeja, joilla ei ollut perustusta Raamatussa.

Kun saatana näki, ettei hän vainon kautta saanut hävitetyksi totuutta, hän turvautui jälleen sovittelukeinoon, joka oli johtanut suureen luopumukseen ja Rooman kirkon perustamiseen. Hän ei tällä kertaa johtanut kristittyjä liittymään pakanoihin, vaan sellaisiin ihmisiin, jotka rakkaudellaan tähän maailmaan olivat osoittautuneet yhtä todellisiksi epäjumalanpalvelijoiksi kuin veistettyjen kuvien kumartajat. Yhdistymisen seuraukset olivat nyt yhtä turmiolliset kuin varhaisempinakin aikoina. Ylpeyttä ja kohtuuttomuutta vaalittiin uskonnon verhon alla, ja seurakunnat turmeltuivat. Saatana väärensi jatkuvasti Raamatun oppeja ja miljoonia ihmisiä tuhoamaan tarkoitetut perimätiedot juurtuivat syvälle. Kirkko tuki ja puolusti näitä perimätietoja, sen sijaan että olisi taistellut ”sen uskon puolesta, joka kerta kaikkiaan on pyhille annettu”. Siten alennettiin ne periaatteet, joiden puolesta uskonpuhdistajat olivat niin paljon tehneet työtä ja kärsineet.