17. Luku - Aamun airuet

”Tuli suuri maanjäristys, ja aurinko meni mustaksi niinkuin karvainen säkkipuku...”

Raamatussa ilmoitetuista totuuksista on vakavimpia ja samalla iha- nimpia se sanoma, että Kristus tulee toisen kerran, täyttääkseen suuren lunastustyön. Jumalan kansalle, joka niin kauan on joutunut vaeltamaan muukalaisena ”kuoleman varjon maassa”, on annettu kallis toivo siinä ilosanomassa, että Hän, joka on ”ylösnousemus ja elämä”, on ilmestyvä noutamaan kotiin vieraassa maassa olevat lunastettunsa. Kristuksen toisen tulemisen oppi on Pyhän Raamatun perussävel. Siitä päivästä lähtien, jolloin ensimmäiset esivanhempamme surren jättivät Eedenin, uskon lapset ovat odottaneet luvatun Vapahtajan saapumista murskaamaan hävittäjän vallan ja viemään heidät takaisin kadotettuun paratiisiin. Muinaisajan pyhät miehet odottivat Messiaan tuloa kirkkaudessa toivonsa täyttymyksenä. Eenok, joka oli seitsemättä sukupolvea niistä laskettuna, jotka asuivat Eedenissä, ja joka vaelsi maan päällä Jumalan yhteydessä kolmesataa vuotta, sai kaukaa katsella Vapahtajan tulemusta. ”Katso”, hän sanoi, ”Herra tulee tuhannen tuhansine pyhinensä tuomitsemaan kaikkia.” Juud. 14, 15. Patriarkka Job huudahti kärsimystensä yönä horjumattomalla luottamuksella: ”Minä tiedän lunastajani elävän, ja viimeisenä hän on seisova multien päällä. Ja sittenkuin tämä nahka on yltäni raastettu ja olen ruumiistani irti, saan minä nähdä Jumalan. Hänet olen minä näkevä apunani; minun silmäni saavat nähdä hänet - eikä vieraana.” Job. 19: 25 - 27.

Kristuksen tuleminen perustamaan vanhurskauden valtakunnan on innoittanut pyhien kirjoittajain ylevimmät ja innokkaimmat lausunnot. Raamatun runoilijat ja profeetat ovat kuvailleet sitä taivaallista tulta hehkuvin sanoin. Psalmirunoilija lauloi Israelin kuninkaan voimasta ja majesteettiudesta: ”Siionista, jonka kauneus on täydellinen, Jumala ilmestyy kirkkaudessa. Meidän Jumalamme tulee eikä vaikene... Hän kutsuu taivaat ylhäältä ja maan, tuomitakseen kansansa.” Ps. 50: 2 - 4. ”Iloitkoot taivaat, ja riemuitkoon maa... Herran edessä, sillä hän tulee, sillä hän tulee tuomitsemaan maata: hän tuomitsee maanpiirin vanhurskaudessa ja kansat uskollisuudessansa.” Ps. 96: 11, 13.

Profeetta Jesaja sanoo: ”Herätkää ja riemuitkaa, te jotka tomussa lepäätte, sillä sinun kasteesi on valkeuksien kaste, ja maa tuo vainajat ilmoille.” ”Sinun kuolleesi virkoavat eloon, minun ruumiini nousevat ylös.” ”Hän hävittää kuoleman ainiaaksi, ja Herra, Herra pyyhkii kyyneleet kaikkien kasvoilta ja ottaa pois kansansa häväistyksen kaikesta maasta. Sillä Herra on puhunut. Ja sinä päivänä sanotaan: Katso, tämä on meidän Jumalamme, jota me odotimme meitä pelastamaan; tämä on Herra, jota me odotimme: iloitkaamme ja riemuitkaamme pelastuksesta, jonka hän toi.” Jes. 26: 19; 25: 8, 9.

Habakuk katseli pyhässä näyssä hänen tulemustaan ja sanoi hurmaantuneena: ”Jumala tulee Teemanista, Pyhä Paaranin vuorelta. Hänen valtasuuruutensa peittää taivaat, hänen ylistystänsä on maa täynnä. Hänen hohteensa on kuin aurinko.” ”Hän seisahtuu ja mittaa maan, hän katsahtaa ja saa kansat vapisemaan. Ikivuoret särkyvät, ikuiset kukkulat vaipuvat, hänen polkunsa ovat iankaikkiset.” ”Kohtaako sinun vihasi virtoja, merta sinun kiivastuksesi, koska ajat hevosillasi, pelastuksesi vaunuilla?” ”Vuoret näkevät sinut ja järkkyvät... syvyys antaa äänensä, kohottaa kätensä korkealle. Aurinko ja kuu astuvat majaansa sinun kiitävien nuoltesi valossa, sinun keihääsi salaman hohteessa.” ”Sinä olet lähtenyt auttamaan kansaasi, auttamaan voideltuasi.” Hab. 3: 3 - 13.

Vähän ennen kuin Vapahtaja erosi opetuslapsistaan, hän lohdutti heitä heidän surussaan, vakuuttamalla että hän oli tuleva takaisin. ”Älköön teidän sydämenne olko murheellinen”, hän sanoi. ”Minun Isäni kodissa on monta asuinsijaa. Jos ei niin olisi, sanoisinko minä teille, että minä menen valmistamaan teille sijaa? Ja vaikka minä menen valmistamaan teille sijaa, tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni.” Joh. 14: 1 - 3. ”Mutta kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan ja kaikki enkelit hänen kanssaan, silloin hän istuu kirkkautensa valtaistuimelle. Ja hänen eteensä kootaan kaikki kansat.” Matt. 25: 31, 32.

Enkelit, jotka viipyivät öljymäellä Kristuksen noustessa taivaaseen, uudistivat opetuslapsille lupauksen hänen paluustaan, sanoen: ”Tämä Jeesus, joka otettiin teiltä ylös taivaaseen, on tuleva samalla tavalla, kuin te näitte hänen taivaaseen menevän.” Apt. 1: 11. Apostoli Paavali todisti Pyhän Hengen innoittamana: ”Itse Herra on tuleva alas taivaasta käskyhuudon, ylienkelin äänen ja Jumalan pasuunan kuuluessa.” 1 Tess. 4: 16. Ja Patmoksen profeetta sanoo: ”Katso, hän tulee pilvissä, ja kaikki silmät saavat nähdä hänet.” Ilm. 1: 7.

Jeesuksen toinen tuleminen liittyy aikaan, ”jolloin kaikki jälleen kohdallensa asetetaan, mistä Jumala on ikiajoista saakka puhunut pyhäin profeettainsa suun kautta”. Apt. 3: 21. Silloin pahuuden pitkäaikainen valta kukistetaan. Silloin ”maailman kuninkuus on tullut meidän Herrallemme ja hänen voidellullensa, ja hän on hallitseva aina ja iankaikkisesti”. Ilm. 11: 15. ”Herran kunnia ilmestyy: kaikki liha saa sen nähdä.” ”Niin saattaa Herra, Herra versomaan vanhurskauden ja kiitoksen kaikkien kansojen nähden.” ”Sinä päivänä Herra Sebaot on oleva loistava kruunu ja kunnian seppele kansansa jäännökselle.” Jes. 40: 5; 61: 11; 28: 5.

Sitten perustetaan Messiaan kauan odotettu rauhan valtakunta koko taivaan alle. ”Herra lohduttaa Siionin, lohduttaa kaikki sen rauniot, hän tekee sen erämaasta kuin Eedenin ja sen arosta kuin Herran puutarhan.” ”Sille annetaan Libanonin kunnia, Karmelin ja Saaronin ihanuus.” ”Ei sinua enää sanota hyljätyksi eikä sinun maatasi enää sanota autioksi; vaan sinua kutsutaan minun rakkaakseni ja sinun maatasi aviovaimoksi.” ”Niinkuin ylkä iloitsee morsiamesta, niin sinun Jumalasi iloitsee sinusta.” Jes. 51: 3; 35: 2; 62: 4, 5.

Herran tuleminen on kaikkina aikoina ollut hänen todellisten seuraajiensa autuaallinen toivo. Kun Vapahtaja erosi opetuslapsistaan öljy- mäellä, hänen takaisintulolupauksensa valaisi heille tulevaisuuden, täyttäen heidän sydämensä ilolla ja toivolla, joita suru ei voinut tukahduttaa eivätkä koettelemukset himmentää. Kärsimysten ja vainojen keskellä ”suuren Jumalan ja Vapahtajamme Kristuksen Jeesuksen kirkkauden ilmestyminen” oli heille ”autuaallinen toivo”. Kun Tessalonikan kristityt surivat kuoleman valtaan joutuneita rakkaitaan, jotka olivat toivoneet saavansa elää ja omin silmin nähdä Herran tulemisen, heidän opettajansa Paavali kiinnitti heidän huomionsa Vapahtajan tulemuksessa tapahtuvaan ylösnousemukseen kirjoittamalla heille: ”Kristuksessa kuolleet nousevat ylös ensin; sitten meidät, jotka olemme elossa, jotka olemme jääneet tänne, temmataan yhdessä heidän kanssaan pilvissä Herraa vastaan yläilmoihin; ja niin me saamme aina olla Herran kanssa. Niin lohduttakaa siis toisianne näillä sanoilla.” 1 Tess. 4: 16-18.

Kallioisella Patmos-saarella rakastettu opetuslapsi kuuli lupauksen: ”Totisesti, minä tulen pian”, ja hänen kaipaava vastauksensa: ”Amen, tule, Herra Jeesus”, esittää seurakunnan rukouksen koko sen maallisen vaelluksen aikana. Ilm. 22: 20.

Vankiloista, polttorovioilta ja mestauslavoilta, missä pyhät marttyyrit todistivat totuudesta, tulee vuosisatojen takaa selityksiä heidän uskonsa ja toivonsa perustuksesta. Eräs näistä kristityistä sanoo: ”Vakuuttuneena hänen persoonallisesta ylösnousemuksestaan ja tämän perusteella myös omasta ylösnousemuksestaan hänen tullessaan, he halveksivat kuolemaa, ja heidän havaittiin olevan sen yläpuolella.” He olivat valmiit menemään alas hautaan, voidakseen ”nousta ylös vapaina”. He odottivat ”Herran tuloa taivaasta pilvissä Isänsä kirkkaudessa perustamaan vanhurskaille valtakunnan”. Valdolaisilla oli sama usko. Wycliff piti Vapahtajan palaamista seurakunnan toivona.

Luther sanoi: ”Minä olen täysin vakuuttunut, että tuomiopäivä ei voi viipyä täyttä kolmeasataa vuotta. Jumala ei tahdo eikä voi sietää tätä jumalatonta maailmaa paljoa kauemmin.” ”Se suuri päivä lähestyy, jolloin ilkitöiden valtakunta kukistetaan.” 

”Tämä vanha maailma on lähellä loppuaan”, sanoi Melanchthon. Calvin neuvoo kristittyjä, ”etteivät epäröisi, hartaasti odottaessaan Kristuksen tulemisen päivää toivottavimpana kaikista asioista”, ja selittää, että ”koko uskovaisten perhe pitää katseensa suunnattuna tähän päivään”. ”Meidän täytyy isota Kristusta, meidän täytyy tutkia ja miettiä”, hän sanoo, ”kunnes koittaa se suuri päivä, jolloin Herramme täydellisesti ilmaisee valtakuntansa kunnian.”

”Eikö Herramme Jeesus ole kantanut lihaamme taivaaseen?” sanoi Knox, Skotlannin uskonpuhdistaja, ”ja eikö hän ole tuleva takaisin? Me tiedämme hänen tulevan ja tulevan pian.” Ridley ja Latimer, jotka antoivat henkensä totuuden puolesta, odottivat uskossa Herran tuloa. Ridley kirjoitti: ”Maailma lähestyy epäilemättä loppuaan. Niin minä uskon ja siksi myös sen sanon. Huutakaamme Jumalan palvelijan Johanneksen kanssa Kristukselle, Vapahtajallemme: Tule, Herra Jeesus!” 

”Ajatus Herran tulemisesta”, Baxter sanoo, ”on minusta hyvin suloinen ja ilahduttava. Usko tekee hänen pyhilleen luonteenomaiseksi, että he rakastavat hänen ilmestymistään ja odottavat tämän autuaallisen toivon toteutumista.” ”Jos kuolema on viimeinen vihollinen, joka kukistetaan ylösnousemuksessa, niin voimme siitä oppia, miten hartaasti uskovaisten tulisi toivoa ja rukoilla, että Kristus tulisi toisen kerran ja antaisi tämän täydellisen ja lopullisen voiton.” ”Sitä päivää tulisi kaikkien uskovaisten ikävöidä ja toivossa odottaa lunastustyön sekä heidän toiveidensa ja pyrkimystensä täyttymisen päivänä.” ”Jouduta, oi Herra, tätä autuasta päivää!” Sellainen oli apostolisen seurakunnan, ”erämaan seurakunnan” ja uskonpuhdistajien toivo.

Profetia ei ainoastaan ilmaise Kristuksen tulemisen tapaa ja tarkoitusta, vaan esittää myös merkkejä, joista voi tietää, milloin se on lähellä. Jeesus sanoi: ”On oleva merkit auringossa ja kuussa ja tähdissä.” Luuk. 21: 25. ”Aurinko pimenee, eikä kuu anna valoansa, ja tähdet putoilevat taivaalta, ja voimat, jotka taivaissa Ovat, järkkyvät. Ja silloin he näkevät Ihmisen Pojan tulevan pilvissä suurella voimalla ja kirkkaudella.” Mark. 13: 24 - 26. Ilmestyskirjassa esitetään ensimmäiset Kristuksen tuloa edeltävät merkit seuraavasti: ”Tuli suuri maanjäristys, ja aurinko meni mustaksi niinkuin karvainen säkkipuku, ja kuu muuttui kokonaan kuin vereksi.” Ilm. 6: 12.

Lissabonin maanjäristys

Näitä merkkejä näkyi jo ennen yhdeksännentoista vuosisadan alkua. Ennustus alkoi toteutua siten, että vuonna 1755 tapahtui kauhein muistiin merkitty maanjäristys. Vaikka se yleisesti tunnetaan Lissabonin maanjäristyksen nimellä, se ulottui suurimpaan osaan Eurooppaa, Afrikkaa ja Amerikkaa. Se tuntui Grönlannissa, Länsi-Intiassa, Madeiran saarella, Norjassa, Ruotsissa, Iso-Britanniassa ja Irlannissa, kaikkiaan noin neljän miljoonan Englannin neliöpeninkulman suuruisella alueella. Afrikassa järähdys oli melkein yhtä voimakas kuin Euroopassakin. Suuri osa Algeriaa tuhoutui; ja lähellä Marokkoa syvyys nieli kauppalan, jossa oli lähes kymmenentuhatta asukasta. Suunnattoman suuri aalto syöksyi Espanjan ja Afrikan rannikoiden yli, peittäen kaupungit ja aiheuttaen suurta hävitystä.

Espanjassa ja Portugalissa järistys oli rajuin. Kadizin yli vyöryneen aallon sanottiin olleen kuusikymmentä jalkaa korkean. Vuoret, muutamat niistä Portugalin suurimpia, ”järkkyivät rajusti perustuksiaan myöten. Muutamien huiput aukenivat, repeytyivät ja pirstoutuivat omituisella tavalla, jolloin suunnattoman suuria kivimassoja syöksyi vieressä oleviin laaksoihin. Kerrotaan näistä vuorista kohonneen tulen- liekkejä”. 4 ”Lissabonissa kuului maanalaista jylinää, ja välittömästi sen jälkeen kova täräys tuhosi suurimman osan kaupunkia. Noin kuudessa minuutissa kuusikymmentä tuhatta ihmistä menetti henkensä. Meri vetäytyi ensin taaksepäin, niin että matalikoilla pohja paljastui; sitten se syöksyi takaisin, nousten vähintään viisikymmentä jalkaa yli tavallisen vedenkorkeuden.” ”Niiden harvinaisten tapahtumien joukossa, joita onnettomuus aiheutti Lissabonissa, oli uuden kokonaan marmorista rakennetun tavattoman kalliiksi tulleen rantalaiturin vajoaminen. Suuri joukko ihmisiä oli turvallisuutensa tähden paennut sinne, koska siellä ei ollut vaaraa joutua raunioiden alle rakennusten sortuessa; mutta äkkiä laituri vajosi, kaikkine ihmisineen, eikä ainoakaan hukkuneista ole koskaan tullut näkyviin.”

”Heti maanjäristyksen tärähdyksen jälkeen sortuivat kaupungin kaikki kirkot ja luostarit, melkein kaikki suuret yleiset rakennukset ja neljäsosa muista rakennuksista. Kahden tunnin sisällä tärähdyksen jälkeen syttyi kaupungin eri osissa tulipaloja, jotka raivosivat ankarasti lähes kolme päivää, niin että kaupunki tuhoutui täydellisesti. Maanjäristys tapahtui juhlapäivänä, kirkkojen ja luostarien ollessa täynnä ihmisiä, joista vain harvat pelastuivat.” ”Kansan kauhu oli sanoin kuvaamaton. Kukaan ei itkenyt; kyynelet eivät voineet ilmaista sen suuruutta. Ihmiset juoksivat sinne ja tänne, kauhusta ja hämmästyksestä mielettöminä, lyöden kasvoihinsa ja rintoihinsa sekä huutaen: ’Mise-ricordia! Maailman loppu on tullut!’ Äidit unohtivat lapsensa ja juoksivat ympäri ristiinnaulitun kuvia kantaen. Onnettomuudeksi monet pakenivat kirkkoihin suojaa etsimään. Aivan turhaan pantiin sakramentti esille. Turhaan ihmisraukat syleilivät alttareita. Kuvat, papit ja kansa hautautuivat samaan rauniokasaan.” On arvioitu, että yhdeksänkymmentä tuhatta ihmistä menetti henkensä tuona kohtalokkaana päivänä.

Merkkejä taivaalla

Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin näkyi seuraava ennustuksen mainitsema merkki - auringon ja kuun pimeneminen. Tämän merkin teki erikoisen huomattavaksi se seikka, että sen täyttymisen aika oli tarkoin rajoitettu. Kun Vapahtaja keskustellessaan opetuslastensa kanssa öljymäellä oli kuvaillut seurakunnan pitkää koettelemusten aikaa - 1260 paavillisen vainon vuotta, josta ajasta hän oli sanonut, että se lyhennettäisiin - hän mainitsi joitakin tulemisensa merkkejä sekä ilmoitti ajan, jolloin ensimmäinen näistä merkeistä nähtäisiin. Hän sanoi: ”Niinä päivinä, sen ahdistuksen jälkeen, aurinko pimenee, eikä kuu anna valoansa.” Mark. 13: 24. Nuo 1260 päivää eli vuotta loppuivat 1798. Vainoaminen oli melkein kokonaan tauonnut neljännesvuosi- sataa aikaisemmin. Tämän vainon jälkeen olisi aurinko, Kristuksen sanojen mukaan, pimenevä. Toukokuun 19. päivänä 1780 tämä ennustus toteutui.

”Melkein ellei täysin ainoa, mitä salaperäisin ja toistaiseksi selittämätön, tämänlaatuinen ilmiö on pimeä päivä 19. 5. 1780, jolloin Uuden Englannin valtiossa koko näkyvä taivas ja ilmakehä pimenivät selittämättömällä tavalla.”

Eräs silminnäkijä Massachusettsissa antaa tapahtumasta seuraavan kuvauksen:

”Aamulla aurinko nousi kirkkaana, mutta pian pilvi peitti sen. Pilvet laskeutuivat alemmaksi, muuttuen mustiksi ja uhkaavan näköisiksi. Salamat leimahtelivat, ukkonen jyrisi ja vähän satoi. Kello yhdeksän tienoilla pilvet harvenivat ja muuttuivat kuparin värisiksi. Tämä outo valo teki maan, kalliot, puut, rakennukset, veden ja ihmiset luonnottoman näköisiksi. Muutamia minuutteja myöhemmin raskas musta pilvi levisi yli koko taivaan, lukuunottamatta kapeaa reunaa taivaanrannassa, ja oli niin pimeää kuin tavallisesti on kesäiltana klo...

Kansan valtasi vähitellen pelko, tuska ja kauhu. Avoimilla ovilla seisoi naisia katsellen pimeää maisemaa. Miehet palasivat kotiin työstään pelloilta, puusepät jättivät työkalunsa, sepät pajansa ja kauppiaat myymälänsä. Lapset päästettiin pois kouluista ja he juoksivat pelästyneinä kotiin. Matkalla olevat pysähtyivät lähimpiin taloihin. Kaikki kysyivät: ’Mitä on tulossa?’ Näytti siltä kuin hirmumyrsky olisi ollut puhkeamassa maan ylle, tai kaiken loppu olisi tullut.

Kynttilöitä sytytettiin, ja takkavalkeat loistivat yhtä kirkkaasti kuin kuuttomana syysiltana... Kanat lensivät orrelleen nukkumaan, karja kokoontui ammuen laidunsuojiin, sammakot kurnuttivat, linnut lauloivat iltalaulujaan ja yölepakot lentelivät. Mutta ihmiset tiesivät, että yö ei ollut vielä tullut...

Tri Nathanael Whittaker, Salemissa olevan tabernaakkelikirkon pastori, piti rukoushuoneessa jumalanpalveluksen ja sanoi saamassaan, että pimeys oli yliluonnollinen. Kokouksia pidettiin monissa muissakin paikoissa. Kaikissa niissä valittiin saarnojen teksteihin sellaisia raamatunkohtia, jotka osoittivat, että pimeys oli Raamatun ennustusten täyttymystä... Pimeys oli synkimmillään kellon näyttäessä vähän yli yhdentoista.” ”Useimmissa osissa maata oli päivällä niin pimeää, ettei voinut nähdä aikaa tasku- eikä seinäkellosta; ei myöskään voinut syödä päivällistä eikä suorittaa taloustehtäviä ilman kynttilänvaloa...

Tämän pimeyden laajuus oli tavaton. Se huomattiin niin kaukana idässä kuin Falmouthissa. Lännessä se ulottui niin pitkälle kuin Connecticutin kaukaisimpaan osaan ja Albaniin. Etelässä se havaittiin kaikkialla meren rannoilla ja pohjoisessa niin kaukana kuin oli olemassa amerikkalaisia siirtokuntia.”

Historian todistus

Päivällä vallinnut synkkä pimeys alkoi hälvetä pari tuntia ennen illan tuloa. Taivas selkeni osittain, ja aurinko tuli näkyviin, vaikkakin sitä vielä peitti synkkä, raskas usva. ”Auringonlaskun jälkeen taivas jälleen meni pilveen, ja tuli hyvin nopeasti pimeä; eikä pimeys yöllä ollut vähemmän omituinen ja pelottava kuin päivälläkään. Vaikka oli melkein täysikuu, ei voinut erottaa mitään esinettä ilman keinotekoista valoa, joka naapuritaloista tai muista jonkin matkan päässä olevista paikoista katsottuna näytti tuikkivan melkein läpipääsemättömässä Egyptin pimeydessä.” Eräs silminnäkijä sanoi tästä ilmiöstä: ”En voinut olla kuvittelematta, että jos maailmankaikkeuden kaikki valaisevat kappaleet olisivat joutuneet läpipääsemättömään pimeyteen tai kokonaan hävinneet, pimeys ei olisi voinut olla täydellisempi.” Vaikka sinä iltana klo 9 nousi täysikuu, se ei vähimmässäkään määrässä voinut karkoittaa noita kuoleman varjoja. Keskiyön jälkeen pimeys hälveni; ja kun kuu tuli näkyviin, oli se veren värinen.

Toukokuun 19. päivää 1780 kutsutaan historiassa ”pimeäksi päiväksi”. Mooseksen ajan jälkeen ei ole merkitty muistiin mitään muuta yhtä synkkää, yhtä laajalle ulottunutta ja yhtä kauan kestänyttä pimeää aikaa. Silminnäkijäin kuvaukset tästä tapahtumasta ovat vain seuraavien Jumalan sanain kaikua, jotka profeetta Jooel on kirjoittanut kaksituhatta viisisataa vuotta ennen niiden täyttymystä: ”Aurinko muuttuu pimeydeksi ja kuu vereksi, ennenkuin Herran päivä tulee, se suuri ja peljättävä.” Jooel. 2: 31.

Kristus oli kehottanut kansaansa ottamaan vaarin hänen tulemisensa merkeistä ja iloitsemaan nähdessään todisteita Kuninkaansa tulosta. ”Kun nämä alkavat tapahtua”, hän sanoi, ”niin rohkaiskaa itsenne ja nostakaa päänne, sillä teidän vapautuksenne on lähellä.” Hän kehotti seuraajiaan katsomaan keväällä lehteen puhkeavia puita ja sanoi: ”Kun ne jo puhkeavat lehteen, niin siitä te näette ja itsestänne ymmärrätte, että kesä jo on lähellä. Samoin te myös, kun näette tämän tapahtuvan, tietäkää, että Jumalan valtakunta on lähellä.” Luuk. 21: 28, 30, 31.

Mutta kun seurakunnassa ylpeys ja muodollisuus syrjäyttivät nöyryyden ja jumalisuuden, kylmeni rakkaus Kristukseen ja usko hänen tulemiseensa. Maailmallisuuden ja nautintojen kiehtomina Jumalan omiksi tunnustautuvat ihmiset eivät kiinnittäneet huomiota Vapahtajan opetuksiin hänen tulemisensa merkeistä. Oppia Kristuksen toisesta tulemisesta väheksyttiin ja sitä koskevat raamatunkohdat tehtiin hämäriksi väärillä selityksillä, kunnes se suureksi osaksi syrjäytettiin ja unohdettiin. Näin tapahtui erikoisesti Amerikan seurakunnissa. Kaikkien yhteiskuntaluokkien nauttima vapaus ja hyvinvointi, kiihkeän rikastumis- ja komeilemishalun aiheuttama omistautuminen kaikin voimin hankkimaan rahaa, innokas pyrkimys kansansuosioon ja valtaan, jotka näyttivät olevan kaikkien ulottuvilla - kaikki tämä johti ihmiset keskittämään harrastuksensa ja toiveensa tämän elämän asioihin ja siirtämään kaukaiseen tulevaisuuteen sen vakavan päivän, jolloin asiain nykyinen järjestys häviää.

Esittäessään seuraajilleen takaisintulonsa merkit Vapahtaja kertoi myös siitä luopumustilasta, joka vallitsi juuri hänen toisen tulemisensa edellä. Oli oleva, niinkuin Nooan päivinä, maallisten puuhien ja huvitusten aiheuttamaa toimintaa ja hälinää - ostamista, myymistä, istuttamista, rakentamista, naimista ja naittamista - mutta Jumala ja tuleva elämä unohdettaisiin. Tänä aikana eläville kuuluu Kristuksen kehotus: ”Pitäkää vaari itsestänne, ettei teidän sydämiänne raskauta päihtymys ja juoppous eikä elatuksen murheet, niin että se päivä yllättää teidät äkkiarvaamatta.” ”Valvokaa siis joka aika ja rukoilkaa, että saisitte voimaa paetaksenne tätä kaikkea, mikä tuleva on, ja seisoaksenne Ihmisen Pojan edessä.” Luuk. 21: 34, 36.

Seurakunnan tilaa tähän aikaan kuvataan Ilmestyskirjassa Vapahtajan sanoilla: ”Sinulla on se nimi että elät, mutta sinä olet kuollut.” Ja niille, jotka eivät suostu nousemaan välinpitämättömyydestään, hän antaa seuraavan vakavan varoituksen: ”Jos et valvo, niin minä tulen kuin varas, etkä sinä tiedä, millä hetkellä minä sinun päällesi tulen.” Ilm. 3: 1, 3.

Oli välttämätöntä herättää ihmiset näkemään heitä uhkaavat vaarat ja valmistumaan koetusajan vakavia lopputapahtumia varten. Jumalan profeetta todistaa: ”Suuri on Herran päivä ja sangen peljättävä; kuka voi sitä kestää?” Kuka voi selviytyä, kun ilmestyy Hän, jolle sanotaan: ”Sinun silmäsi ovat puhtaat, niin ettet voi katsoa pahaa etkä saata katsella turmiota.” Jooel 2: 11; Hab. 1: 13. Niille, jotka huutavat: ”Minun Jumalani!... Me tunnemme sinut”, mutta ovat rikkoneet hänen liittonsa ja ottaneet vieraan jumalan, kätkien syntiä sydämiinsä ja rakastaen vääryyden polkuja, Herran päivä on ”pimeys eikä valkeus,... synkeys, jossa ei valoa ole.” Hoos. 8: 2, 1; Ps. 16: 4; Aam. 5: 20. Herra sanoo: ”Siihen aikaan minä tutkin lampuilla Jerusalemin ja rankaisen ne miehet, jotka rauhassa makaavat pohjasakkansa päällä ja sanovat sydämessään: Ei Herra tee hyvää eikä pahaa”. Sef. 1: 12. ”Minä kostan maanpiirille sen pahuuden ja jumalattomille heidän pahat tekonsa; Minä lopetan julkeitten kopeuden ja painan maahan väkivaltaisten ylpeyden.” Jes. 13: 11. ”Eivätkä voi pelastaa heitä heidän hopeansa ja kultansa.” ”Heidän rikkautensa joutuu ryöstettäväksi, ja heidän talonsa jäävät autioiksi.” Sef. 1: 18, 13.

Herätyshuuto kajahtaa

Katsellessaan tätä kauhistuttavaa aikaa profeetta Jeremia huudahti: ”Sydämeni väräjää minussa; en voi vaieta, sillä minä kuulen pasunan äänen, sotahuudon. Hävitys tulee hävityksen päälle.” Jer. 4: 19, 20.

”Vihan päivä on se päivä, tuskan ja ahdistuksen päivä, häviön ja hävityksen päivä, pimeyden ja synkeyden päivä, pilven ja sankan sumun päivä, pasunan ja sotahuudon päivä.” Sef. 1: 15, 16. ”Katso, Herran päivä tulee... tekemään autioksi maan ja hävittämään siitä sen syntiset.” Jes. 13: 9.

Tätä suurta päivää silmällä pitäen Jumalan sana kehottaa juhlallisin ja syvästi vaikuttavin sanoin hänen kansaansa nousemaan hengellisestä horrostilastaan ja etsimään hänen kasvojaan katuvin ja nöyrin sydämin. ”Puhaltakaa pasunaan Siionissa, toitottakaa torvia minun pyhällä vuorellani. Jokainen maan asukas on vapiseva, sillä Herran päivä tulee. Niin, se on lähellä.” ”Kuuluttakaa pyhä paasto, kutsukaa koolle juhlakokous. Kootkaa kansa, pitäkää pyhä seurakuntakokous, kerätkää vanhukset, kootkaa lapset ja rintoja imeväiset; lähteköön ylkä huoneestansa ja morsian kammiostansa. Eteisen ja alttarin välillä itkekööt papit, jotka toimittavat Herran palvelusta.” ”Kääntykää minun tyköni kaikesta sydämestänne, paastoten, itkien ja valittaen. Reväiskää rikki sydämenne, älkää vaatteitanne, ja kääntykää Herran, teidän Jumalanne, tykö; sillä hän on armahtavainen ja laupias, pitkämielinen ja armosta rikas ja hän katuu pahaa.” Jooel 2: 1, 15 - 17, 12, 13.

Kansan valmistamiseksi kestämään Jumalan suurena päivänä oli suoritettava suuri uudistustyö. Jumala näki, että monet hänen omikseen tunnustautuvat eivät rakentaneet ikuisuutta varten, ja armossaan hän päätti lähettää varoitussanoman herättämään heidät horrostilastaan ja saattamaan heidät valmistautumaan Herran tulolle.

Tämä varoitus annetaan Ilmestyskirjan 14. luvussa. Siinä esitetään taivaallisten olentojen julistamana kolminkertainen sanoma, jota välittömästi seuraa Ihmisen Pojan tuleminen korjaamaan maan eloa. Ensimmäinen näistä varoituksista ilmoittaa tuomion läheisyyden. Profeetta näki lentävän keskitaivaalla ”enkelin, jolla oli iankaikkinen evankeliumi julistettavana maan päällä asuvaisille, kaikille kansanheimoille ja sukukunnille ja kielille ja kansoille. Ja hän sanoi suurella äänellä: Peljätkää Jumalaa ja antakaa hänelle kunnia, sillä hänen tuomionsa hetki on tullut, ja kumartakaa häntä, joka on tehnyt taivaan ja maan ja meren ja vetten lähteet.” Ilm. 14: 6, 7.

Tämän sanoman mainitaan olevan osa ”iankaikkisesta evankeliumista”. Evankeliumin julistamista ei ole annettu enkeleille, vaan se on uskottu ihmisille. Pyhät enkelit toimivat tämän työn johdossa ja pitävät huolta laajakantoisista toimenpiteistä ihmisten pelastamiseksi; mutta evankeliumin varsinaisen julistamisen toimittavat maan päällä elävät Kristuksen palvelijat.

Uskollisten miesten, jotka olivat kuuliaisia Jumalan Hengen kehotuksille ja hänen sanomansa opetuksille, oli julistettava tätä varoitusta maailmalle. Nämä miehet ottivat vaarin profeetallisesta sanasta ”niin kuin pimeässä paikassa loistavasta lampusta”, joka loistaa ”kunnes päivä vaikenee ja kointähti koittaa”. 2 Piet. 1: 19. He olivat etsineet Jumalan tuntemista enemmän kuin kaikkia salattuja aarteita, uskoen että ”parempi on hankkia sitä kuin hopeata, ja siitä saatu voitto on kultaa jalompi”. Sanani. 3: 14. Herra ilmoitti heille valtakuntansa suuria asioita. ”Herran neuvo on tunnettu niille, jotka häntä pelkäävät, ja hän ilmoittaa heille liittonsa.” Ps. 25: 14.

Ne, jotka ymmärsivät tämän totuuden ja ryhtyivät sitä julistamaan, eivät olleet oppineita teologeja. Jos nämä olisivat olleet uskollisia vartijoita, jotka ahkerasti ja Jumalaa rukoillen olisivat tutkineet Pyhää Raamattua, he olisivat tietäneet, miten pitkälle yö oli kulunut. Ennustukset olisivat paljastaneet heille edessä olevat tapahtumat. Mutta he eivät olleet sellaisessa tilassa, ja sanoman julistaminen annettiin halvemmille henkilöille. Jeesus sanoi: ”Vaeltakaa, niin kauan kuin teillä valkeus on, ettei pimeys saisi teitä valtaansa.” Joh. 12: 35. Ne, jotka kääntyvät pois Jumalan antamasta valkeudesta, tai laiminlyövät sen etsimisen, kun se on heidän ulottuvillaan, jätetään pimeyteen. Mutta Vapahtaja todistaa: ”Joka minua seuraa, se ei pimeydessä vaella, vaan hänellä on oleva elämän valkeus.” Joh. 8: 12. Se, joka vilpittömästi pyrkii tekemään Jumalan tahdon, seuraten vakavasti aikaisemmin annettua valoa, on saava suuremman valon. Sellaiselle sielulle lähetetään taivaallista valoa säteilevä tähti johtamaan hänet kaikkeen totuuteen.

Kristuksen ensimmäisen tulemisen aikana pyhän kaupungin papit ja kirjanoppineet, joille Jumalan profeetallinen sana oli uskottu, olisivat voineet huomata ajan merkit ja julistaa luvatun Messiaan tulemista. Miikan ennustus osoitti hänen syntymäpaikkansa (Miika 5: 1), ja Daniel ilmoitti hänen tulemisensa ajan (Dan. 9: 25). Jumala oli antanut nämä ennustukset juutalaisten johtajien haltuun. Sen tähden he eivät voineet millään itseään puolustaa, jos eivät tietäneet ja julistaneet kansalle, että Messiaan tuleminen oli käsillä. Heidän tietämättömyytensä oli synnillisen laiminlyönnin seuraus. Juutalaiset rakensivat muistomerkkejä surmatuille Jumalan profeetoille, samalla kun ylistämällä maan mahtimiehiä osoittivat kunnioitusta saatanan palvelijoille. Kokonaan antautuneina kunnianhimoiseen taisteluunsa asemasta ja vallasta ihmisten keskuudessa, he kadottivat näkyvistään taivaan Kuninkaan heille tarjoaman jumalallisen kunnian.

Israelin vanhimpien olisi pitänyt syvällä kunnioituksella ja innolla tutkia niitä paikkoja, aikaa ja olosuhteita koskevia ennustuksia, jotka liittyivät maailmanhistorian suurimpaan tapahtumaan - Jumalan Pojan tulemiseen suorittamaan ihmisen lunastusta. Koko kansan olisi pitänyt valvoa ja odottaa, voidakseen olla ensimmäisten joukossa vastaanottamassa maailman Vapahtajaa. Mutta katso, kaksi väsynyttä matkustajaa Nasaretin kunnailta kulkee Beetlehemin ahtaan kadun koko pituuden aina kaupungin itäiselle rajalle saakka, turhaan etsien lepo- ja suojapaikkaa yötä varten. Mikään ovi ei ole avoinna heitä vastaanottamaan. Eräässä viheliäisessä karjasuojassa he viimein löytävät turvapaikan, ja siellä syntyy maailman Vapahtaja.

Ilosanoman julistajat

Taivaan enkelit olivat nähneet sen kirkkauden, joka Jumalan Pojalla oli yhdessä Isän kanssa, ennen kuin maailma olikaan, ja he olivat suurella innolla odottaneet hänen ilmestymistään maan päälle, odottaen sen tuottavan suurinta iloa kaikelle kansalle. Enkeleitä lähetettiin viemään ilosanomaa niille, jotka olivat valmiit vastaanottamaan sen ja tahtoivat ilomielin ilmoittaa sen maan asukkaille. Kristus oli alentunut ottamaan ihmisluonnon. Hän oli kärsivä suurinta tuskaa antaessaan sielunsa syntiuhriksi. Kuitenkin enkelit toivoivat, että Korkeimman Poika alen- nustilassaankin ilmestyisi ihmisille arvonsa mukaisessa ylhäisyydessä ja kunniassa. Kokoontuisivatko maan mahtavat Israelin pääkaupunkiin häntä vastaanottamaan? Esittäisivätkö enkelilegioonat hänet odottavalle joukolle?

Eräs enkeli tulee maan päälle katsomaan, kutka ovat valmiit vastaanottamaan Jeesuksen. Mutta hän ei huomaa mitään odottamisen merkkiä. Hän ei kuule kiitettävän ja ylistettävän Jumalaa siitä, että Messiaan tulemisen aika on käsillä. Enkeli liitelee jonkin aikaa valitun kaupungin yllä ja sen temppelin yläpuolella, missä Jumalan läsnäolo oli ilmennyt monen vuosisadan aikana; mutta täälläkin vallitsee sama välinpitämättömyys. Papit komeudessaan ja ylpeydessään uhraavat saastaisia uhreja temppelissä. Fariseukset puhuvat suuriäänisesti kansalle, tai pitävät kerskailevia rukouksia kadunkulmissa. Kuningasten palatseissa, filosofien seuroissa ja rabbien kouluissa ovat kaikki välinpitämättömiä siitä ihmeellisestä asiasta, joka on täyttänyt koko taivaan ilolla ja kiitoksella - siitä, että ihmisten Lunastaja oli pian ilmestyvä maan päälle.

Ei näy mitään merkkiä siitä, että Kristusta odotetaan ja valmistaudutaan elämän Ruhtinaan tulolle. Hämmästyneenä taivaan sanansaattaja aikoo palata taivaaseen, viedäkseen mukanaan häpeällisen viestin, mutta silloin hän huomaa ryhmän paimenia, jotka yöllä vartioivat laumojaan ja tähtitaivasta katsellessaan tutkistelevat ennustusta Messiaan maan päälle tulemisesta, ikävöiden maailman Lunastajan ilmestymistä. Tässä on ryhmä, joka on valmistautunut vastaanottamaan taivaan sanoman. Ja äkkiä enkeli ilmestyy paimenille, ilmoittaen heille suuren ilon. Taivaallinen kirkkaus täyttää koko kedon, lukematon enkelijoukko ilmestyy, ja aivan kuin ilo olisi liian suuri yhden sanansaattajan tuotavaksi taivaasta, suuri joukko yhtyy laulamaan sitä ylistyslaulua, jota kaikkien kansojen pelastetut kerran laulavat: ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!” Luuk. 2: 14.

Oi, mikä opetus onkaan tässä Beetlehemin ihmeellisessä kertomuksessa! Miten se nuhteleekaan meidän epäuskoamme, ylpeyttämme ja omahyväisyyttämme. Miten se kehottaakaan meitä varomaan, että ajan merkit eivät meidän rikollisen välinpitämättömyytemme tähden jäisi meillekin tuntemattomiksi, niin että emme tunne etsikkoaikaamme.

Enkelit eivät löytäneet Messiaan tulon odottajia ainoastaan Juudean kunnaiden köyhien paimenten keskuudesta. Pakanainkin joukossa oli sellaisia, jotka odottivat häntä. He olivat viisaita miehiä, rikkaita ja jaloja itämaisia filosofeja. Luontoa tutkiessaan nämä tietäjät olivat nähneet Jumalan hänen luomistöissään. He olivat heprealaisista kirjoituksista saaneet tietää, että Jaakobista oli nouseva tähti, ja hartaasti ikävöiden he odottivat hänen tuloaan, joka ei ainoastaan olisi ”Israelin lohdutus”, vaan tulisi myös ”pakanain valkeudeksi” ja ”pelastukseksi maan ääriin asti”. Luuk. 2: 25, 32; Apt, 13: 47. He etsivät valoa, ja Jumalan valtaistuimelta lähtevä valo valaisi heidän polkunsa. Kun Jerusalemin papit ja kirjanoppineet, totuuden valitut suojelijat ja selittäjät, olivat pimeydessä, taivaasta lähetetty tähti johti näitä tuntemattomia pakanoita äskensyntyneen Kuninkaan syntymäpaikkaan.

Kristus ”on toistamiseen ilman syntiä ilmestyvä pelastukseksi niille, jotka häntä odottavat”. Hebr. 9: 28. Niinkuin sanomaa Kristuksen syntymästä ei uskottu kansan uskonnollisille johtajille, ei myöskään hänen toisen tulemisensa sanomaa uskottu heille. He eivät olleet säilyttäneet yhteyttään Jumalaan ja olivat hyljänneet taivaan valon. Sen tähden he eivät kuuluneet niiden joukkoon, joita apostoli Paavali kuvailee sanoessaan: ”Mutta te, veljet, ette ole pimeydessä, niin että se päivä voisi yllättää teidät niinkuin varas; sillä kaikki te olette valkeuden lapsia; me emme ole yön emmekä pimeyden lapsia.” 1 Tess. 5: 4, 5.

Kansa nukkuu

Siionin muureilla olevien vartijain olisi pitänyt olla ensimmäisiä käsittämään sanoma Vapahtajan tulemisesta. Heidän olisi pitänyt ensimmäisinä korottaa äänensä julistamaan hänen tulonsa läheisyyttä ja samoin ensimmäisinä kehottaa kansaa valmistumaan hänen tulolleen. Mutta he olivat levossa, uneksien rauhasta ja turvallisuudesta, samalla kun kansa nukkui synneissään. Jeesus näki seurakuntansa olevan hedelmättömän viikunapuun tavoin täynnä lehtiä, mutta vailla kallisarvoisia hedelmiä. Siinä oli kerskailevaa uskonnon muotojen noudattamista, samalla kun puuttui tosi nöyryyttä, katumusta ja uskoa, jotka yksin tekevät uskonnon harjoituksen Jumalalle otolliseksi. Hengen armolahjojen asemesta ilmeni ylpeyttä, muodollisuutta, turhamaisuutta, itsekkyyttä ja sortoa. Luopumustilassa oleva seurakunta sulki silmänsä ajan merkeiltä. Jumala ei hyljännyt sitä eikä luopunut uskollisuudestaan, mutta seurakunta luopui hänestä ja hylkäsi hänen rakkautensa. Kun seurakunta kieltäytyi täyttämästä ehtoja, eivät hänen lupauksensa toteutuneet sen suhteen.

Tämä on välttämättömänä seurauksena, jos emme pidä arvossa ja käytä hyväksemme sitä valoa ja niitä etuoikeuksia, joita Jumala tarjoaa. Jos seurakunta ei noudata hänen kaitselmuksensa johtoa, ei ota vastaan jokaista valonsädettä eikä täytä jokaista Jumalan ilmoittamaa velvollisuutta, uskonto välttämättömästi rappeutuu pelkäksi ulkonaisten muotojen noudattamiseksi, ja elinvoimaisen jumalisuuden henki katoaa. Tästä totuudesta on kirkkohistoriassa useita valaisevia esimerkkejä. Jumala vaatii kansaltaan uskon töitä sekä antamiensa siunausten ja etuoikeuksien mukaista kuuliaisuutta. Kuuliaisuus vaatii uhria ja kätkee itseensä ristin; ja tästä syystä niin monet Kristuksen seuraajiksi tunnustautuvat hylkäsivät taivaallisen valon, ja heille kävi kuten juutalaisille muinoin: he eivät tunteneet etsikkoaikaansa (Luuk. 19: 44). Heidän ylpeytensä ja epäuskonsa tähden Herra syrjäytti heidät ja ilmoitti totuutensa niille, jotka Beetlehemin paimenten ja itämaiden tietäjien tavoin olivat ottaneet vaarin kaikesta saamastaan valosta.