18. Luku - Uutta valoa

”Kenenkään ei tarvitse olla pimeydessä maailmaa kohtaavien tapahtumien suhteen.”

Muuan rehellinen ja kunniallinen maanviljelijä, joka oli alkanut epäillä Raamatun jumalallista arvoa, mutta joka vilpittömästi etsi totuutta, oli se henkilö, jonka Jumala erikoisesti valitsi aloittamaan Kristuksen toista tulemista koskevan sanoman julistuksen. Monien muiden uskonpuhdistajain tavoin William Miller oli nuoruudessaan taistellut köyhyyttä vastaan ja siten saanut tärkeitä opetuksia tarmokkuudesta ja itsensä kieltämisestä. Sen perheen jäsenille, josta hän polveutui, oli luonteenomaista riippumattomuus, vapauden rakkaus, kestävyys ja harras isänmaallisuus, jotka piirteet olivat hänenkin luonteessaan vallitsevina. Hänen isänsä oh vallankumousarmeijan kapteenina, ja niistä uhrauksista, joita tämä teki tuona myrskyisenä aikana, voidaan Millerin varhaisemman elämän kireiden olosuhteiden katsoa johtuneen.

Hän oli ruumiillisesti terve ja osoitti jo lapsuudessaan tavallista suurempaa älykkyyttä. Iän lisääntyessä tämä tuli yhä ilmeisemmäksi. Hänellä oli toimiva mieli ja kehittyneet sielunkyvyt sekä voimakas tiedonjano. Vaikka hänellä ei ollut akateemisen sivistyksen etuja, hänen tutkimishalunsa, ajattelevaisuutensa ja huolellinen arvostelunsa tekivät hänestä arvostelukykyisen ja laajakatseisen miehen. Hänellä oli moitteeton siveellinen luonne ja erikoisen hyvä maine, samalla kun häntä yleisesti kunnioitettiin rehellisyytensä, taloudellisen menestyksensä ja hyväntekeväisyytensä tähden. Tarmokkuudellaan ja uutteruudellaan hän jo varhain hankki riittävän toimeentulon, vaikka vielä jatkoikin opis keluaan. Hän hoiti useita yhteiskunnallisia ja sotilaallisia toimia ansiokkaalla tavalla. Tie rikkauteen ja kunniaan näytti olevan hänelle avoimena.

Hänen äitinsä oli hyvin hurskas nainen, ja lapsuudessaan hän oli ollut uskonnollisen vaikutuksen alaisena. Varhaisessa miehuudessaan hän kuitenkin joutui deistien seuraan, ja näiden vaikutus oli sitäkin voimakkaampi sen tähden, että he olivat yleensä kunnon kansalaisia, ihmisystävällisiä ja avuliaita. Kun he elivät kristillisten laitosten keskellä, ympäristö oli vaikuttanut jossakin määrin heidän luonteeseensa. Heidän oli kiittäminen Raamattua niistä hyvistä ominaisuuksista, joiden avulla he saivat osakseen arvonantoa ja luottamusta; ja kuitenkin he käyttivät näitä lahjoja niin väärällä tavalla, että ne vaikuttivat Jumalan sanaa vastaan. Seurustellessaan deistien kanssa Miller omaksui heidän mielipiteensä. Yleisesti käytännössä olevissa Raamatun tulkinnoissa oli vaikeuksia, jotka hänestä näyttivät voittamattomilta, eikä hänen uusi uskonsakaan, syrjäyttäessään Raamatun, antanut mitään parempaa sen tilalle. Vaikka sekään ei häntä läheskään tyydyttänyt, hän kuitenkin pysyi sen kannattajana noin kaksitoista vuotta. Mutta kun hän oh täyttänyt kolmekymmentä neljä vuotta, Pyhä Henki johti hänet näkemään oman syntisen tilansa. Entisessä uskossaan hän ei löytänyt mitään varmuutta onnesta haudan tuolla puolen. Tulevaisuus näytti pimeältä ja synkältä. Myöhemmin hän, tähän aikaan vallinneihin tunteisiinsa viitaten, sanoi:

”Hävitetyksi tuleminen oli kylmä ja masentava ajatus, ja vastuunalaisuus merkitsi kaikkien varmaa tuhoa. Taivas oli kuin vaski pääni päällä ja maa kuin rauta jalkojeni alla. Iankaikkisuus - mitä se oh? Ja kuolema - minkätähden se oli olemassa? Mitä enemmän minä näitä mietin, sitä vaikeatajuisemmilta ne näyttivät. Mitä enemmän minä ajattelin, sitä enemmän johtopäätökseni sekaantuivat. Koetin lakata ajattelemasta, mutta en voinut hallita ajatuksiani. Minä olin todella kurja, mutta en ymmärtänyt kurjuuteni syytä. Minä nurisin ja valitin, mutta en tiennyt, kuka oli syyllinen. Tiesin jotakin olevan väärin, mutta en tiennyt, mistä ja miten voisin löytää oikean. Minä surin ilman toivoa.”

Tässä tilassa hän oli muutamia kuukausia. ”Äkkiä”, hän sanoo, ”Vapahtajan osuus tuli elävästi mieleeni. Minusta näytti, että voisi olla olemassa niin hyvä ja säälivä olento, että hän sovittaisi meidän rikoksemme ja siten vapauttaisi meidät kärsimästä synnin rangaistusta. Tunsin välittömästi, kuinka rakastettava sellaisen olennon täytyi olla, ja kuvittelin voivani heittäytyä hänen syliinsä ja luottaa hänen armoonsa.

Mutta nousi kysymys, kuinka voi todistaa, että sellainen olento on olemassa. Minä huomasin, etten muualta kuin Raamatusta voinut saada todistusta sellaisen Vapahtajan olemassaolosta, enkä tulevasta olotilasta.

Näin, että Raamattu esitti juuri sellaisen Vapahtajan, jota minä tarvitsin, enkä voinut ymmärtää, kuinka innoittama ton kirja voisi esittää periaatteita, jotka niin täydellisesti vastaavat langenneen maailman tarpeita. Minun täytyi myöntää, että Raamattu oli Jumalan ilmestys. Se tuli minun sydämeni iloksi, ja Jeesuksessa löysin ystävän. Vapahtaja tuli minulle kymmentä tuhatta jalommaksi; ja Raamattu, joka ennen oli ollut hämärä ja ristiriitainen, tuli nyt minun jalkaini lampuksi ja valkeudeksi minun tielläni. Minun mieleni rauhoittui ja sai tyydytyksen. Huomasin, että Herra Jumala oli kallio keskellä elämän merta. Raamattu tuli nyt tutkimusteni pääkohteeksi, ja voin todella sanoa lukeneeni sitä suurella ilolla. Minä huomasin, etten tuntenut sitä puoleksikaan. Ihmettelin, miksi en ennen ollut nähnyt sen kauneutta ja kirkkautta, ja minua kummastutti, että olin joskus voinut hyljätä sen. Sieltä löysin kaiken, mitä sydämeni kaipasi, ja sain lääkkeen jokaiseen sielun sairauteen. Kadotin kaiken halun muuhun lukemiseen ja keskityin vastaanottamaan viisautta Jumalalta.”

Miller tunnusti julkisesti uskonsa siihen uskontoon, jota hän oli halveksinut. Mutta hänen uskomattomat toverinsa esittivät vitkastelematta kaikki ne todisteet, joita hän itse oli usein käyttänyt vastustaessaan Raamatun jumalallista arvovaltaa. Hän ei silloin ollut valmistautunut vastaamaan heille; mutta hän päätteli, että jos Raamattu on Jumalan antama ilmestys, sen täytyy olla johdonmukainen; ja koska se on annettu ihmisten ohjeeksi, sen täytyy olla sovitettu heidän ymmärryksensä mukaan. Hän päätti tutkia Raamattua omintakeisesti ja ottaa selville, eikö näennäisesti ristiriitaisia raamatunpaikkoja voi aina asettaa sopusointuun toistensa kanssa.

Raamattu avautuu

Pyrkien syrjäyttämään kaikki ennakkokäsitykset ja käyttämättä mitään selityksiä hän vertasi raamatunpaikkoja toisiinsa itse Raamatussa olevien viittausten ja hakusanakirjojen avulla. Hän suoritti tutkimustaan järjestelmällisesti ja huolellisesti. Aloittaen ensimmäisestä Mooseksen kirjasta ja lukien jae jakeelta hän ei mennyt eteenpäin, ennen kuin eri kohtien merkitys oli tullut hänelle niin selväksi, ettei niihin jäänyt mitään hämärää. Kun jokin kohta näytti epäselvältä, hän vertasi sitä aina jokaiseen muuhun tekstiin, jolla näytti olevan yhteyttä tutkimuksen alaisen kohdan kanssa. Hän sovellutti jokaisen sanan sopivasti tekstin aiheeseen, ja jos hänen näkemyksensä oli sopusoinnussa jokaisen vertailutekstin kanssa, siinä ei ollut enää mitään vaikeutta. Näin hän sai vaikeasti ymmärrettäviin kohtiin selityksen muista raamatunkohdista. Kun hän näin tutkiessaan samalla hartaasti rukoili Jumalalta valaistusta, selvisi se, mikä hänestä aikaisemmin oli näyttänyt hämärältä. Hän sai kokea tosiksi psalmirunoilijan sanat: ”Kun sinun sanasi avautuvat, niin ne valaisevat ja antavat yksinkertaiselle ymmärrystä.” Ps. 119: 130.

Miller tutki suurella innolla Danielin kirjaa ja Ilmestyskirjaa, sovelluttaen niihin samoja selitysperiaatteita kuin muihinkin Raamatun kirjoihin. Tällöin hän suureksi ilokseen havaitsi, että profeetallisia vertauskuvia voi ymmärtää. Lisäksi hän huomasi, että mikäli Raamatun ennustukset olivat jo täyttyneet, ne olivat täyttyneet kirjaimellisesti. Erilaiset vertauskuvat oli joko selitetty välittömästi tai niissä käytetyt ilmaisumuodot oli selitetty muissa raamatunkohdissa, ja nämä selitykset oli ymmärrettävä kirjaimellisesti. ”Tulin vakuuttuneeksi siitä”, hän sanoo, ”että Raamattu on ilmoitettujen totuuksien järjestelmä, joka on esitetty niin selvästi ja yksinkertaisesti, ettei matkustajan, tyhmänkään, tarvitse joutua harhaan.” Totuuden ketjun jokainen uusi rengas palkitsi hänen ponnistuksensa, kun hän askel askelelta seurasi profetian suuria valtaväyliä. Taivaan enkelit ohjasivat hänen ajatuksiaan ja auttoivat häntä ymmärtämään Raamatun kirjoituksia.

Kun Miller menneisyydessä toteutuneiden ennustusten toteutumistavasta päätteli, miten jäljellä olevat ennustukset tulevat toteutumaan, hän tuli vakuuttuneeksi, ettei kansanomaisella käsityksellä Kristuksen hengellisestä hallituksesta - tuhatvuotisesta valtakunnasta maan päällä ennen maailman loppua - ollut Jumalan sanan tukea. Tuo oppi tuhannesta vanhurskauden ja rauhan vuodesta ennen Herran persoonallista tuloa siirtää Jumalan suuren ja kauhistuttavan päivän kauas tulevaisuuteen. Mutta vaikka se voi tuntua miellyttävältä, se on ristiriidassa Kristuksen ja hänen apostoliensa opetusten kanssa, sillä he selittivät, että nisu ja lusteet kasvavat yhdessä elonleikkuuseen, eli maailman loppuun, asti (Matt. 13: 30, 38 - 41); että ”pahat ihmiset ja petturit menevät yhä pitemmälle pahuudessa”; että ”viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja” ja että pimeyden valta on pysyvä Herran tulemiseen saakka, jolloin se hävitetään hänen suunsa henkäyksellä ja tuhotaan hänen tulemuksensa ilmestyksellä. 2 Tess. 2: 8.

Apostolisella seurakunnalla ei ollut oppia maailman kääntymisestä ja Kristuksen hengellisestä hallituksesta. Kristityt eivät sitä yleisesti hyväksyneet ennen kahdeksannentoista vuosisadan alkua. Sen seuraukset olivat pahoja niin kuin kaikkien muidenkin erehdysten. Se opetti ihmisiä pitämään Herran tulemusta kaukaisessa tulevaisuudessa tapahtuvana asiana ja esti heitä tarkkaamasta merkkejä, jotka osoittivat sen olevan lähellä. Se herätti väärän luottamuksen ja turvallisuuden tunteen, ja saattoi monet laiminlyömään sen valmistuksen, joka on välttämätön Herran kohtaamista varten.

Miller havaitsi Kristuksen todellisen persoonallisen takaisintulon olevan selvästi esitettynä Raamatussa. Paavali sanoo: ”Itse Herra on tuleva alas taivaasta käskyhuudon, ylienkelin äänen ja Jumalan pasunan kuuluessa.” 1 Tess. 4: 16. Ja Vapahtaja vakuuttaa: ”He näkevät Ihmisen Pojan tulevan taivaan pilvien päällä suurella voimalla ja kirkkaudella.” ”Sillä niinkuin salama leimahtaa idästä ja näkyy hamaan länteen, niin on oleva Ihmisen Pojan tulemus.” Matt. 24: 30, 27. Häntä seuraavat kaikki taivaan joukot. ”Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan ja kaikki enkelit hänen kanssaan.” Matt. 25: 31. ”Ja hän lähettää enkelinsä suuren pasunan pauhatessa, ja he kokoavat hänen valittunsa.” Matt. 24: 31.

Jeesuksen tullessa vanhurskaat kuolleet herätetään ja elossa olevat pyhät muutetaan. Paavali todistaa: ”Emme kaikki kuolemaan nuku, mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasunan soidessa; sillä pasuna soi, ja kuolleet nousevat katoamattomina, ja me muutumme. Sillä tämän katoavaisen pitää pukeutuman katoamattomuuteen, ja tämän kuolevaisen pitää pukeutuman kuolemattomuuteen.” 1 Kor. 15: 51 - 53. Kuvailtuaan kirjeessään tessalonikalaisille Herran tulemusta, hän jatkaa: ”Kristuksessa kuolleet nousevat ylös ensin; sitten meidät, jotka olemme elossa, jotka olemme jääneet tänne, temmataan yhdessä heidän kanssaan pilvissä Herraa vastaan yläilmoihin; ja niin me saamme aina olla Herran kanssa.” 1 Tess. 4: 16, 17.

Jumalan kansa ei voi saada valtakuntaa ennen Kristuksen persoonallista takaisintuloa. Vapahtaja sanoi: ”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan ja kaikki enkelit hänen kanssaan, silloin hän istuu kirkkautensa valtaistuimelle. Ja hänen eteensä kootaan kaikki kansat, ja hän erottaa toiset toisista, niinkuin paimen erottaa lampaat vuohista. Ja hän asettaa lampaat oikealle puolelleen, mutta vuohet vasemmalle. Silloin Kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa, minun Isäni siunatut, ja omistakaa se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti.’” Matt. 25: 31 - 34. Edellä mainituista raamatunpaikoista olemme nähneet, että Ihmisen Pojan tullessa kuolleet nousevat katoamattomina ja elossa olevat muuttuvat. Tämän suuren muutoksen kautta he valmistuvat vastaanottamaan valtakunnan; sillä Paavali sanoo: ”Ei liha ja veri voi periä Jumalan valtakuntaa, eikä katoavaisus peri katoamattomuutta.” 1 Kor. 15: 50. Nykyisessä tilassaan ihminen on kuolevainen, katoavainen; mutta Jumalan valtakunta tulee olemaan katoamaton, ikuisesti pysyvä. Sen tähden ihminen nykyisessä tilassaan ei voi päästä Jumalan valtakuntaan. Mutta kun Jeesus tulee, hän antaa omilleen kuolemattomuuden; ja silloin hän kutsuu heitä omistamaan sen valtakunnan, jonka perillisiä he siihen asti ovat olleet.

Toinen todistus

Nämä ja muutkin raamatunpaikat osoittivat selvästi Millerille, että ne tapahtumat, joita yleisesti odotettiin ennen Kristuksen toista tulemista, sellaiset kuin yleismaailmallinen rauha ja Jumalan valtakunnan perustaminen maan päälle, tulevat vasta Kristuksen tulemisen jälkeen. Lisäksi kaikki ajan merkit ja maailman tila vastasivat profeettain kuvausta viimeisistä päivistä. Hänen oli pakko, pelkän raamatuntutkis- telun nojalla, tulla siihen johtopäätökseen, että nykyisessä tilassa olevalle maalle määrätty aika oli loppumaisillaan.

”Toisena todistuksena, joka voimakkaasti vaikutti minuun”, hän sanoo, ”olivat Raamatun aikailmoitukset... Minä huomasin, että ennustetut tapahtumat olivat usein esiintyneet ennustuksessa ilmoitettuna aikana. Vedenpaisumuksen tulo sadan kahdenkymmenen vuoden kuluttua (1 Moos. 6: 3); ilmoitus seitsemän päivän kuluttua tulevasta neljäkymmentä vuorokautta kestävästä sateesta (1 Moos. 7: 4); Aabrahamin jälkeläisten neljäsataa vuotta kestävä muukalaisuuden aika (1 Moos. 15: 13); juomanlaskijan ja leipurin unien kolme päivää (1 Moos. 40: 12 - 20); faraon unien seitsemän vuotta (1 Moos. 41: 28 - 54); neljäkymmentä vuotta erämaassa (4 Moos. 14: 34); kolmen ja puolen vuoden nälänhätä (1 Kun. 17: 1; Luuk. 4: 25);... seitsemänkymmentä vuotta kestävä vankeus (Jer. 25: 11); Nebukadnessarin seitsemän aikaa (Dan. 4: 13 - 16); seitsemän viikkoa, kuusikymmentäkaksi viikkoa ja yksi viikko, yhteensä seitsemänkymmentä viikkoa, jotka olivat määrätyt juutalaisille (Dan. 9: 24 - 27) - kaikkien näiden aikojen rajoittamat tapaukset olivat ensin vain ennustusten kohteina ja sitten tulivat tarkalleen ennustusten mukaan.”

Kun hän siten Raamattua tutkiessaan huomasi eri ajanjaksoja, jotka hänen käsityksensä mukaan ulottuivat Kristuksen toiseen tulemiseen asti, hän ei voinut muuta kuin pitää niitä ennen määrättyinä aikoma, jotka Jumala oli ilmoittanut palvelijoilleen. Mooses sanoo: ”Se mikä on salassa, se on Herran, meidän Jumalamme; mutta mikä on ilmoitettu, se on meitä ja meidän lapsiamme varten ikuisesti” (5 Moos. 29: 29); ja Herra vakuuttaa profeetta Aamoksen kautta, ettei hän ”tee mitään ilmoittamatta salaisuuttaan palvelijoillensa profeetoille” (Aam. 3: 7). Jumalan sanan tutkijat voivat sen tähden odottaa löytävänsä totuuden kirjasta selviä viittauksia mitä hämmästyttävimpiin tapahtumiin ihmiskunnan historiassa.

”Kun olin täysin vakuuttunut”, Miller sanoo, ”että jokainen kirjoitus, joka on syntynyt Jumalan Hengen voiman vaikutuksesta, on hyödyllinen (2 Tim. 3: 16), eikä koskaan ole mitään profetiaa tuotu esiin ihmisen tahdosta, vaan Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet sen, minkä saivat Jumalalta (2 Piet. 1: 21), sekä tiesin, että kaikki, mikä ennen on kirjoitettu, on kirjoitettu meille opiksi, että meillä kärsivällisyyden ja Raamatun lohdutuksen kautta olisi toivo (Room. 15: 4), en voinut muuta kuin ottaa sen kannan, että Raamatun aikailmoituksia on pidettävä osana Jumalan sanasta ja tutkittava yhtä huolellisesti kuin muitakin Raamatun osia. Sen tähden tunsin, ettei minulla, yrittäessäni oppia ymmärtämään sitä, minkä Jumala armossaan oli nähnyt hyväksi meille ilmoittaa, ollut oikeutta syrjäyttää profeetallisia ajanjaksoja.”

Selvimmin näytti Kristuksen toisen tulemisen ajan ilmaisevan Dan. 8: 14: ssa oleva ennustus: ”Kahtatuhatta kolmeasataa iltaa ja aamua; sitten pyhäkkö asetetaan jälleen oikeuteensa” (engl. kään. muk.: ”pyhäkkö puhdistetaan”). Seuraten sääntöä, jonka mukaan Raamattu on oma selittäjänsä, Miller huomasi, että vertauskuvallisessa profetiassa päivä merkitsee vuotta. 4 Moos. 14: 34; Hes. 4: 6. Hän näki, että mainitut 2300 profeetallista päivää, eli kirjaimellista vuotta, ulottuivat paljon pitemmälle kuin juutalaisille määrätty aika, eivätkä siis voineet tarkoittaa vanhan liiton pyhäkköä. Miller omaksui sen yleisesti hyväksytyn käsityksen, että kristillisellä ajalla maa on pyhäkkö, ja sen mukaisesti hän luuli Dan. 8: 14: ssa ennustetun pyhäkön puhdistuksen tarkoittavan maan puhdistamista tulella Kristuksen toisessa tulemuksessa. Tämän nojalla hän päätteli, että jos voitaisiin löytää oikea lähtökohta noille 2300 päivälle, voitaisiin helposti määrätä Kristuksen toisen tulemisen aika. Siten saataisiin tietää suuren loppuselvityksen aika, se aika, jolloin nykyinen tila ”kaikkine ylpeyksineen ja mahteineen, komeuksineen ja turhuuksineen, jumalattomuuksineen ja sortoineen päättyy”; jolloin ”kirous poistetaan maan päältä, kuolema hävitetään, annetaan palkka Jumalan palvelijoille, profeetoille ja pyhille ja niille, jotka hänen nimeään pelkäävät, ja turmellaan ne, jotka maan turmelevat”. Uudella ja entistä syvemmällä vakavuudella Miller jatkoi ennustusten tutkimista, käyttäen siihen päivien lisäksi öitäkin, sillä hän halusi selvyyttä asiaan, joka tuntui niin kovin tärkeältä ja kaikkea muuta kiinnostavammalta. Danielin kahdeksannesta luvusta hän ei löytänyt mitään johtolankaa noiden 2300 päivän alkukohdan määräämiseen. Enkeli Gabriel, joka oli saanut käskyn selittää Danielille näyn, selitti siitä vain osan. Kun profeetalle ilmoitettiin, mikä kauhea vaino oli kohtaava seurakuntaa, hänen voimansa pettivät. Hän ei kestänyt enempää, ja enkeli jätti hänet joksikin aikaa. Daniel ”oli raukea ja sairasti jonkin aikaa”. ”Ja minä olin hämmästyksissäni näyn tähden”, hän sanoo, ”enkä sitä ymmärtänyt.”

Profeetallinen aikataulu

Mutta Jumala oli sanonut sanansaattajalleen: ”Gabriel, selitä tälle se näky!” Tämä tehtävä oli suoritettava. Sen tähden enkeli palasi jonkin ajan kuluttua Danielin luo, sanoen: ”Nyt minä olen lähtenyt neuvomaan sinua ymmärrykseen.” ”Käsitä siis se sana ja ymmärrä näky.” Kahdeksannessa luvussa esitetystä näystä oli eräs tärkeä kohta jäänyt selittämättä, nimittäin se, joka koski aikaa - noita 2300 vuorokautta. Sentähden enkeli, jatkaessaan selitystään, puhuu pääasiassa aikakysymyk- sestä.

Näin hän selittää: ”Seitsemänkymmentä viikkoa on säädetty sinun kansallesi ja pyhälle kaupungillesi... Ja tiedä ja käsitä: siitä ajasta, jolloin tuli se sana, että Jerusalem on jälleen rakennettava, voideltuun, ruhtinaaseen, asti, on kuluva seitsemän vuosiviikkoa, ja kuusikymmentä kaksi vuosiviikkoa, niin se jälleen rakennetaan toreinensa ja vallihautoi- nensa, mutta keskellä ahtaita aikoja. Ja kuudenkymmenen kahden vuosi- viikon mentyä tuhotaan voideltu... Ja hän tekee hiton raskaaksi (engl. kään. ja vanha suom. kään.: ’vahvistaa liiton’) monille yhden vuosiviikon ajaksi, ja puoleksi vuosiviikoksi (engl. kään.: keskellä viikkoa) hän lakkauttaa teurasuhrin ja ruokauhrin.” Dan. 9: 24 - 27.

Enkelin selitys

Enkeli lähetettiin Danielin luo nimenomaan sitä varten, että hän selittäisi tälle kahdeksannen luvun näystä sen kohdan, jota tämä ei ollut ymmärtänyt, nimittäin aikaa koskevan ilmoituksen: ”Kahtatuhatta kol- measataa iltaa ja aamua; sitten pyhäkkö puhdistetaan.” Annettuaan Danielille kehotuksen: ”Käsitä siis se sana ja ymmärrä näky”, enkeli jatkoi: ”Seitsemänkymmentä viikkoa on säädetty sinun kansallesi ja pyhälle kaupungillesi.” Se sana, joka tässä on käännetty sanalla ”säädetty”, merkitsee kirjaimellisesti ”leikattu”. Enkeli sanoi, että 70 viikkoa, jotka merkitsevät 490 vuotta, oli leikattu erikoisesti juutalaisille kuuluviksi. Mutta mistä ne oli leikattu? Koska nuo 2300 vuorokautta ovat ainoa kahdeksannessa luvussa mainittu ajanjakso, täytyy 70 viikon olla leikattu siitä. Mainitut 70 viikkoa ovat näin ollen 2300 vuorokauden osa, molempien alkaessa samasta ajankohdasta. Enkeli selitti, että 70 viikon ajanjakso alkoi silloin, kun annettiin Jerusalemin jälleenrakentamista koskeva käsky. Jos tämän käskyn ajankohta saataisiin selville, olisi samalla tullut määrätyksi tuon pitkän ajanjakson, 2300 vuorokauden, lähtökohta.

Esran seitsemännessä luvussa on tämä käsky. Esra 7: 12 - 26. Täy- dellisemmässä muodossa sen antoi Persian kuningas Artakserkses*vuonna 457 eKr. Mutta Esran 6: 14: ssa sanotaan, että Herran huone Jerusalemissa rakennettiin ”Kooreksen, Daarejaveksen ja Artahsastan, Persian kuninkaan, käskyn mukaan”. Alkuunpanemalla, vahvistamalla ja täydentämällä käskyn nämä kolme kuningasta saattoivat sen sellaiseen ennustuksen vaatimaan täydellisyyteen, jossa se merkitsi noiden 2300 vuoden alkua. Ottamalla käskyn täydelliseksi tulemisen vuosi 457 eKr. lähtökohdaksi, huomattiin seitsemääkymmentä viikkoa koskevan ennustuksen jokaisen yksityiskohdan täyttyneen.

”Siitä ajasta, jolloin tuli se sana, että Jerusalem on jälleen rakennettava, voideltuun, ruhtinaaseen, asti, on kuluva seitsemän vuosiviikkoa ja kuusikymmentä kaksi vuosiviikkoa”, siis yhteensä kuusikymmentä yhdeksän viikkoa eli 483 vuotta. Artakserkseen käsky astui voimaan syksyllä vuonna 457 eKr. Tästä ajasta laskettuna 483 vuotta ulottuu syksyyn vuonna 27 jKr. Silloin tämä ennustus täyttyi. ”Voideltu” on Kristus. Syksyllä vuonna 27 jKr. Johannes kastoi Jeesuksen, joka samassa yhteydessä sai Hengen voitelun. Apostoli Pietari sanoo, että ”Jumala Pyhällä Hengellä ja voimalla oli voidellut Jeesuksen Nasaretilaisen.” Apt. 10: 38. Ja Vapahtaja itse todisti: ”Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille.”

Luuk. 4: 18. Kasteensa jälkeen Jeesus meni Galileaan ”ja saamasi Jumalan evankeliumia” ja sanoi: ”Aika on täyttynyt.” Mark. 1: 14, 15.

”Ja hän vahvistaa hiton monille yhden vuosiviikon ajaksi.” Tässä mainittu ”viikko” on seitsemänkymmenen vuosiviikon viimeinen viikko, eli juutalaisille säädetyn ajan viimeiset seitsemän vuotta. Tänä aikana, vuodesta 27 jKr. vuoteen 34 jKr. Jeesus esitti evankeliumikutsun erikoisesti juutalaisille, ensin henkilökohtaisesti ja sitten opetuslastensa välityksellä. Kun apostolit lähtivät julistamaan valtakunnan hyvää sanomaa, Vapahtaja antoi neuvon: ”Älköön tienne viekö pakanain luokse, älkääkä menkö mihinkään samarialaisten kaupunkiin, vaan menkää ennemmin Israelin huoneen kadonneitten lammasten tykö.” Matt. 10: 5, 6.

”Keskellä viikkoa hän lakkauttaa teurasuhrin ja ruokauhrin.” Vuonna 31 jKr., kolme ja puoli vuotta kasteensa jälkeen, Herramme ristiinnaulittiin. Golgatan suurella uhrilla päättyi se uhrijärjestelmä, joka neljäntuhannen vuoden aikana oli viitannut eteenpäin Jumalan Karitsaan. Vertauskuva oli kohdannut todelhsuuden ja kaikkien seremonialain määräämien uhrien täytyi lakata.

Juutalaisille säädetyt 70 viikkoa eli 490 vuotta päättyivät, kuten olemme nähneet, vuonna 34 jKr. Silloin Juudan kansa ratkaisevasti hylkäsi evankeliumin neuvostonsa päätöksellä, joka johti Stefanuksen marttyyrikuolemaan ja Kristuksen seuraajien vainoon. Sen jälkeen pelastussanomaa ei enää rajoitettu valittuun kansaan, vaan se annettiin maailmalle. Seurakunnan jäsenet, joiden täytyi vainon tähden paeta Jerusalemista, ”vaelsivat paikasta toiseen ja julistivat evankeliumin sanaa. Ja Filippus meni Samarian kaupunkiin ja saarnasi heille Kristusta”. Apt. 8: 4, 5. Pietari, Jumalan johdattamana, julisti evankeliumia Kesareassa asuvalle sadanpäämiehelle, Jumalaa pelkääväiselle Kome- liukselle; ja innokas Paavali, joka voitettiin Kristuksen uskon puolelle, sai tehtäväkseen viedä ilosanoman ”kauas pakanain tykö”. Apt. 22: 21.

Näin pitkälle ennustuksen jokainen yksityiskohta on tarkalleen toteutunut; ja on selvästi todettu, että ennustuksessa mainitut 70 viikkoa alkoivat vuonna 457 eKr. ja päättyivät vuonna 34 jKr. Tämän nojalla voi helposti laskea 2300 päivän päättymisajan. Kun 70 viikkoa - 490 päivää - leikataan 2300 päivästä, jää jäljelle 1810 päivää. 490 päivän päätyttyä oli siis vielä jäljellä 1810 päivää. Kun vuoteen 34 jKr. lisätään 1810 vuotta, tullaan vuoteen 1844 jKr. Dan. 8: 14: ssa mainitut 2300 päivää päättyivät siis vuonna 1844. Tämän pitkän profeetallisen ajanjakson päätyttyä oli Jumalan enkelin vakuutuksen mukaan pyhäkkö puhdistettava. Täten pyhäkön puhdistamisen aika tuli tarkoin määrätyksi, ja yleisesti uskottiin tuon puhdistamisen tapahtuvan Kristuksen toisessa tulemisessa.

Miller ja hänen työtoverinsa luulivat ensin, että nuo 2300 päivää päättyisivät keväällä 1844, kun taas ennustus viittaa saman vuoden syksyyn. ämä väärinkäsitys tuotti pettymyksen ja vaikean pulman niille, jotka valitsivat edellisen ajankohdan Herran tulemisen ajaksi. Mutta se ei vähimmässäkään määrässä heikentänyt sitä todistelua, jonka mukaan 2300 päivän aika päättyi vuonna 1844 ja silloin tuli se tärkeä tapahtuma, jota kutsutaan pyhäkön puhdistamiseksi.

Kun Miller alkoi tutkia Raamattua ennen mainittua menettelytapaa käyttäen, todistaakseen sen Jumalan ilmoitukseksi, hänellä ei alussa ollut vähäisintäkään aavistusta siitä johtopäätöksestä, johon hän nyt oli tullut. Hän tuskin voi uskoa tutkimuksensa tulosta. Mutta Raamatun todistus oli niin selvä ja voimakas, ettei sitä voinut syrjäyttää.

Hän oli tutkinut Raamattua kaksi vuotta, kun hän vuonna 1818 tuli siihen juhlalliseen vakaumukseen, että noin 25 vuoden kuluttua Kristus ilmestyisi pelastamaan kansaansa. Hän sanoi: ”Minun ei tarvitse puhua siitä ilosta, joka tätä ihanaa näkyä ajatellessani täytti sydämeni, eikä sieluni palavasta halusta päästä osalliseksi pelastettujen iloon. Raamattu oli nyt minulle uusi kirja. Se oli todellakin ymmärryksen juhlaa. Se, mikä minusta oli Raamatussa näyttänyt pimeältä, salaperäiseltä ja hämärältä, selveni mielelleni siinä kirkkaassa valossa, joka nyt lähti sen pyhiltä sivuilta; ja kuinka kirkkaalta ja ihanalta totuus näyttikään! Kaikki ristiriitaisuudet ja epäjohdonmukaisuudet, joita ennen olin löytänyt pyhästä sanasta, olivat kadonneet; ja vaikka siinä vielä oli monta kohtaa, joita en voinut katsoa täysin ymmärtäväni, oli se kuitenkin valaissut pimentynyttä mieltäni siinä määrin, että sain Raamatun tutkimisesta sellaista iloa, jota en aikaisemmin ollut kuvitellutkaan olevan saatavissa sen opetuksista.”

”Sen juhlallisen vakaumuksen ohella, että Raamatussa oli ennustettu niin tärkeitä asioita tapahtuvaksi lyhyessä ajassa, liikutti mieltäni voimakkaasti kysymys velvollisuudestani maailmaa kohtaan sen perusteella, että itse olin saanut sellaisen vakaumuksen.” Miller tunsi velvollisuudekseen jakaa toisille sitä valoa, minkä itse oli saanut. Hän odotti saavansa vastustusta jumalattomien taholta, mutta uskoi kaikkien kristittyjen iloitsevan siitä toivosta, että saisivat kohdata Vapahtajan, jota he sanoivat rakastavansa. Hänen ainoa pelkonsa oli, että monet iloites- saan ihanan vapautumistoivonsa pikaisesta toteutumisesta, hyväksyisivät tämän opin, tutkimatta riittävästi Raamatusta sen luotettavuutta. Sen tähden hän lykkäsi sen esittämistä, ettei hän, jos sittenkin olisi erehtynyt, joutuisi viemään toisia harhaan. Näin hän joutui uudelleen tutkimaan niitä todisteita, joihin hänen johtopäätöksensä perustuivat, ja huolellisesti harkitsemaan jokaista vaikealta näyttävää kohtaa. Tulos oli, että kaikki vastaväitteet katosivat Jumalan sanan valossa niin kuin sumu auringon valossa. Viisi vuotta kestäneen tarkistustyön jälkeen hän oli täysin vakuuttunut kantansa oikeudesta.

Pakottava kutsu

Velvollisuus ilmoittaa muille, mitä itse uskoi Raamatun selvästi opettavan, tuntui hänestä nyt entistä vaativammalta. Hän sanoo: ”Työskennellessäni tehtävissäni soi alituisesti korvissani: Mene kertomaan maailmalle sen vaarasta! Mieleeni tuli yhä uudelleen tämä teksti: ’Jos minä sanon jumalattomalle: jumalaton, sinun on kuolemalla kuoltava, mutta sinä et puhu varoittaaksesi jumalatonta hänen tiestään, niin se jumalaton kuolee synnissänsä, mutta hänen verensä minä vaadin sinun kädestäsi. Mutta jos sinä varoitat jumalatonta hänen tiestänsä, että hän kääntyisi siltä pois, eikä hän tieltänsä käänny, niin hän kuolee synnissänsä, mutta sinä olet sielusi pelastanut.’ Hes. 33: 8, 9. Minä tunsin, että jos jumalattomia tehokkaalla tavalla varoitettaisiin, monet heistä tekisivät parannuksen, mutta jos minä en heitä varoittaisi, heidän verensä vaadittaisiin minun kädestäni.”

Miller alkoi esittää käsityksiään yksityisille henkilöille, sen mukaan kuin siihen oli tilaisuutta, ja rukoili, että joku pappi tajuaisi niiden tärkeyden ja rupeaisi niitä julistamaan. Mutta hän ei voinut karkoittaa sitä ajatusta, että varoituksen antaminen oli hänen henkilökohtainen velvollisuutensa. Hänen mieleensä tulivat yhä uudelleen sanat: ”Mene kertomaan se maailmalle; heidän verensä minä vaadin sinun kädestäsi.” Hän odotti yhdeksän vuotta, ja taakka oli raskaana hänen sydämellään, kunnes hän vuonna 1831 ensimmäisen kerran esitti julkisesti uskonsa perusteet.

Niinkuin Elisa kutsuttiin pellolta härkien perästä ottamaan haltuunsa profeetan toimeen vihkiytyneelle kuuluvan vaipan, samoin William Miller kutsuttiin auran kurjesta julistamaan kansalle Jumalan valtakunnan salaisuuksia. Vavisten hän ryhtyi tähän työhön, johdattaen kuulijansa askel askeleelta profeetallisten ajanjaksojen halki Kristuksen toiseen tulemiseen. Jokaisella yrityksellä hän sai uutta voimaa ja rohkeutta, nähdessään sanojensa herättämän laajan innostuksen.

Vain veljiensä pyynnöstä Miller, joka piti pyyntöä Jumalan kutsuna, suostui esittämään käsityksiään julkisesti. Hän oli tällöin viisikymmentä vuotta vanha, ja kun oli tottumaton pitämään puheita yleisölle, häntä vaivasi tunne, että hän oli kykenemätön edessään olevaan työhön. Mutta alusta pitäen hänen työllään oh erikoinen siunaus sielujen pelastukseksi. Hänen ensimmäinen luentonsa sai aikaan uskonnollisen herätyksen, jossa kääntyi kolmetoista perhettä, lukuunottamatta kahta henkilöä. Häntä pyydettiin välittömästi puhumaan muilla paikkakunnilla, ja miltei joka paikassa hänen työnsä seurauksena oli Jumalan työn elpyminen. Syntisiä kääntyi, kristityt heräsivät pyhempään elämään ja deistit ja uskottomat tunnustivat Raamatun totuuden ja kristinuskon luotettavuuden. Ne, joiden keskuudessa hän työskenteli, todistivat, että ”hän vaikutti sellaisiin ihmisluokkiin, joita muut eivät voineet saavuttaa.” Hänen saarnansa olivat omiaan herättämään kansan harrastusta uskonnon suuriin kysymyksiin sekä hillitsemään ajan lisääntyvää maailmallisuutta ja aistillisuutta.

Melkein joka kaupungissa oli kymmeniä, muutamissa satoja ihmisiä, jotka olivat kääntyneet hänen saarnojensa kautta. Useissa paikoissa melkein kaikki protestanttiset seurakunnat avasivat hänelle kirkkonsa; ja yleensä eri yhdyskuntien papit pyysivät häntä saarnaamaan. Hänen muuttumattomana ohjeenaan oli saarnata ainoastaan siellä, mihin hänet kutsuttiin, ja kuitenkin hän huomasi mahdottomaksi täyttää puoliakaan saamistaan pyynnöistä.

Monet, jotka eivät hyväksyneet hänen käsitystään Kristuksen toisen tulemisen tarkasta ajasta, tulivat vakuuttuneiksi Kristuksen tulemuksen varmuudesta ja läheisyydestä sekä välttämättömyydestä valmistua sitä varten. Muutamissa suurissa kaupungeissa hänen toimintansa teki huomattavan vaikutuksen. Väkijuomakauppiaat lopettivat liikkeensä ja muuttivat myymälänsä kokoushuoneiksi. Pelipaikat suljettiin. Uskottomat, deistit, universalistit ja vieläpä toivottomilta näyttävät paheiden orjat tekivät parannuksen. Jotkut näistä eivät olleet vuosikausiin käyneet jumalanpalveluspaikassa. Eri uskonsuunnat järjestivät rukous- kokouksia eri paikkoihin melkein joka tunniksi. Liikemiehet kokoontuivat keskipäivällä rukoilemaan ja kiittämään Jumalaa. Ei ollut liioitte- levaa kiihtymystä, mutta melkein kaikkialla kansan keskuudessa valhtsi juhlallinen vakavuus. Millerin toiminta oli, samoin kuin aikaisempienkin uskonpuhdistajain, enemmän ymmärrykseen ja omaantuntoon vetoamista kuin pyrkimystä pelkän tunneliikutuksen aikaansaamiseen.

Vuonna 1833 Miller sai saarnaluvan baptistiseurakunnaita, jonka jäsen hän oli. Useat tämän uskontokunnan saarnaajatkin hyväksyivät hänen toimintansa, ja heidän muodollisella suostumuksellaan hän jatkoi työtään. Hän matkusti ja saamasi alinomaan, vaikka hänen henkilökohtainen työnsä rajoittuikin pääasiallisesti Uuteen Englantiin ja keski- valtioihin. Useina vuosina hän maksoi kaikki matkakustannukset omilla varoillaan, eikä hän myöhemminkään koskaan ottanut vastaan täyttä korvausta, matkustaessaan niihin paikkoihin, mihin häntä kutsuttiin. Näin hänen julkinen toimintansa, sen sijaan että olisi tuottanut hänelle taloudellista hyötyä, rasitti tuntuvasti hänen varallisuuttaan, joka vähitellen pieneni tänä hänen elämänsä kautena. Hän oli suuren perheen isä, mutta kun perheen jäsenet olivat säästäväisiä ja ahkeria, niin hänen maatilansa tulot riittivät sekä hänen että hänen perheensä ylläpitoon.

”Tähdet putoavat”

Vuonna 1833, kaksi vuotta sen jälkeen, kun Miller oli alkanut julkisesti esittää todistuksia Kristuksen pikaisesta tulemisesta, ilmaantui viimeinen niistä merkeistä, jotka Vapahtaja oli maininnut tulemisensa edeltäjinä. Jeesus sanoi, että ”tähdet putoavat taivaalta”. Matt. 24: 29. Ja Johannes, joka sai näyssä katsella Herran päivän läheisyyttä juhlistavia tapahtumia, kertoo Ilmestyskirjassa, että ”taivaan tähdet putosivat maahan, niinkuin viikunapuu varistaa raakaleensa, kun suuri tuuli sitä pudistaa”. Ilm. 6: 13. Tämä ennustus toteutui huomiota herättävällä ja vaikuttavalla tavalla, kun tapahtui suuri tähtisade marraskuun 13. p: nä 1833. Se oli laajimmalle ulottuva ja ihmeellisin tähtisade, mitä milloinkaan on merkitty muistiin; ”koko taivaankansi Yhdysvaltojen yläpuolella oli silloin neljä tuntia liikkuvan tulen vallassa. Tässä maassa ei ole sen ensimmäisen asutuksen jälkeen esiintynyt toista taivaallista ilmiötä, jota määrätty ihmisluokka olisi katsellut sellaisella jännittyneellä ihailulla ja toiset sellaisella pelolla ja levottomuudella, kuin tapahtui tässä tähtisateessa.” ”Sen ylevyyden ja pelottavan kauneuden muistavat vielä monet... Sadepisarat eivät voi pudota paljoa taajemmin kuin meteorit putosivat maata kohti. Ne putosivat itään, länteen, pohjoiseen ja etelään, kaikkiin suuntiin samalla tavalla. Sanalla sanoen, koko taivas näytti olevan liikkeessä... Sitä kuvaillaan professori Sillimanin päiväkirjassa näytäntönä, joka näkyi yli koko Pohjois-Amerikan... Kello kahdesta alkaen aina valoisaan päivään saakka, taivaan ollessa täysin selkeä ja pilvetön, häikäisevän loistavien valojen lakkaamaton vilke oli nähtävänä yli koko taivaan.”

”Mikään kieli ei voi kuvailla tuon suurenmoisen näytelmän komeutta. Ei yksikään, joka sitä ei nähnyt, voi muodostaa oikeaa käsitystä sen loistosta. Näytti siltä kuin kaikki taivaan tähdet olisivat kokoontuneet samaan pisteeseen lähellä keskitaivasta ja samalla kertaa syöksyneet salaman nopeudella joka taholle kohti taivaanrantaa; ja kuitenkaan ne eivät loppuneet - tuhannet seurasivat nopeasti toisia tuhansia, ikäänkuin olisivat olleet luodut tätä tilaisuutta varten.” ”Ei ollut mahdollista nähdä onnistuneempaa kuvaa raakaleitaan varistavasta viikunapuusta, jota kova tuuli pudistaa.”

New Yorkin Journal of Commerce-lehdessä oli marrask. 14. p: nä 1833 tätä ihmeellistä ilmiötä koskeva pitkä kirjoitus, jossa oli seuraava lausunto: ”Minä luulen, ettei kukaan filosofi tai oppinut ole puhunut tai kirjoittanut sellaisesta tapahtumasta, kuin oli eilisaamuinen ilmiö. Profeetta ennusti sen 1800 vuotta sitten aivan tarkalleen, kun vaan haluamme ymmärtää tähtien putoamisen tarkoittavan putoavia tähtiä... siinä ainoassa merkityksessä, jossa se voi olla kirjaimellisesti totta”*.

Näin näkyi viimeinen niistä Jeesuksen tulemisen merkeistä, joista hän sanoi opetuslapsilleen: ”Kun näette tämän kaiken, tietäkää, että se on lähellä, oven edessä.” Matt. 24: 33. Näiden merkkien jälkeen Johannes näki lähinnä Seuraavana suurena tapahtumana taivaan poistuvan kokoonkäärittävän pergamenttikäärön tavoin, maan järistessä, vuorien ja saarien siirtyessä sijoiltaan ja jumalattomien yrittäessä kauhun valtaamina kätkeytyä Ihmisen Pojan kasvoilta. Ilm. 6: 12 - 17.

Tuomion sanansaattaja

Useat tähtisateen nähneet pitivät sitä tulevan tuomion sanansaattajana - ”juhlallisena vertauskuvana, varmana enteenä sekä Herran suuren ja kauhistuttavan päivän armollisena merkkinä.” Siten kansan huomio kiinnitettiin ennustuksen täyttymiseen, ja monet heräsivät ottamaan vakavasti Kristuksen toista tulemista koskevan varoitus- sanoman.

Vuonna 1840 herätti suurta mielenkiintoa erään toisen ennustuksen merkillinen täyttyminen. Kaksi vuotta aikaisemmin Josiah Litch, eras Kristuksen toista tulemista julistavista saarnaajista, julkaisi Ilmestyskirjan yhdeksännen luvun selityksen, jossa hän ennusti Turkin vallan luhistumisen. Hänen laskelmiensa mukaan tämä valtakunta kokisi romahduksen elokuussa 1840. Muutamia päiviä ennen ennustuksen toteutumista hän kirjoitti: ”Jos myönnämme, että ensimmäinen ajanjakso, 150 vuotta, täyttyi tarkalleen juuri sen edellä, kun Diakoses nousi valtaistuimelle turkkilaisten suostumuksella, ja että toinen jakso, 391 vuotta 15 päivää, alkoi ensimmäisen jakson päättyessä, ulottuu toinen jakso elokuun 11. p: ään 1840; ja voimme odottaa ottomaanisen vallan Konstantinopolissa silloin murtuvan. Minä uskon, että niin tulee tapahtumaan.”

Juuri ilmoitettuna aikana Turkki hyväksyi lähettiläittensä kautta Euroopan liittoutuneiden valtain suojeluksen ja alistui täten kristillisten kansain valvontaan. Tämä tapahtuma toteutti ennustuksen tarkalleen. Kum tämä tuli tunnetuksi, tulivat suuret joukot vakuuttuneiksi siitä, että Millerin ja hänen kumppaniensa omaksuma ennustusten selitystapa oli oikea, ja adventtiliike sai ihmeellisen vauhdin. Milleriin liittyi oppineita ja korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa olevia miehiä sekä julistamaan suullisesti että julkaisemaan painettuina hänen mielipiteitään, ja vuodesta 1840 vuoteen 1844 työ laajeni nopeasti.

William Millerillä oli suuret sielunvoimat, jotka olivat kehittyneet ajattelun ja opiskelun kautta; ja lisäksi hän sai viisautta ylhäältä, asettumalla yhteyteen viisauden lähteen kanssa. Hän oli mallikelpoinen mies, joka sai osakseen kunnioitusta ja arvonantoa kaikkialla, missä rehellisyydelle ja siveelliselle kunnolle annettiin arvoa. Yhdistäen aidon hyväntahtoisuuden kristilliseen nöyryyteen ja itsehillintään hän oli huomaavainen ja ystävällinen kaikkia kohtaan, valmis kuuntelemaan toisten mielipiteitä ja punnitsemaan heidän perusteitaan. Kiihkottomasti hän koetteli kaikkia teorioita ja oppeja Jumalan sanalla; ja hänen terve harkintansa sekä perusteellinen raamatuntuntemuksensa tekivät hänet kykeneväksi kumoamaan erehdykset ja paljastamaan valheet.

Miller ei kuitenkaan saanut suorittaa työtään kohtaamatta katkeraa vastustusta. Aikaisempien uskonpuhdistajien tavoin hän joutui kokemaan, että kansanomaiset uskonnon opettajat eivät ottaneet suosiollisesti vastaan hänen julistamiaan totuuksia. Kun he eivät voineet puolustaa kantaansa Raamatulla, he turvautuivat ihmisten lausuntoihin ja oppeihin sekä kirkkoisien perimätietoihin. Mutta adventtitotuuden julistajat hyväksyivät vain Jumalan sanan todistuksen. ”Raamattu ja vain Raamattu” oli heidän tunnussanansa. Heidän vastustajansa koettivat, Raamatun todistusten puutteessa, tehdä heidät naurun ja pilkan alaisiksi. Aikaa, varoja ja luonnonlahjoja käytettiin niiden parjaamiseen, joiden ainoa rikos oli, että he ilolla odottivat Herransa tuloa, pyrkien elämään pyhää elämää ja kehottaen muitakin valmistautumaan hänen tulolleen.

Kaikella tarmolla koetettiin kääntää ihmisten ajatukset pois Kristuksen toisesta tulemisesta. Kristuksen tulemista ja maailman loppua koskevien ennustusten tutkiminen koetettiin saada näyttämään synnilliseltä ja sellaiselta, mitä tulisi hävetä. Täten kansanomaiset saarnaajat horjuttivat uskoa Jumalan sanaan. Heidän opetuksensa teki ihmisistä epäuskoisia, ja monet alkoivat elää omien jumalattomien halujensa mukaan. Sitten pahan aiheuttajat panivat sen kaiken adventistien syyksi.

Vaikka Miller kokosi täydet salit ymmärtäväisiä ja tarkkaavaisia kuulijoita, hänen nimeään mainittiin harvoin uskonnollisissa lehdissä muuten kuin ivaamisen tai paheksumisen yhteydessä. Välinpitämättömät ja jumalattomat, uskonnon opettajien asenteen rohkaisemina, yrittivät häpäisevillä nimityksillä sekä halpamaisilla ja herjaavilla sukkeluuksilla häväistä häntä ja hänen työtään. Tuo harmaahapsinen mies, joka oli jättänyt mukavan kotinsa, matkustaakseen omalla kustannuksellaan kaupungista kaupunkiin, ja työskenteli lakkaamatta, julistaen maailmalle vakavaa varoitussanomaa lähellä olevasta tuomiosta, leimattiin kiihkoilijaksi, valehtelijaksi ja keinottelevaksi veijariksi.

Milleriin kohdistettu pilkka, valhe ja herjaus aiheutti ankaria vastalauseita, joita tuli maallisen lehdistönkin taholta. Maailmalliset miehet selittivät, että niin ”valtavan ylevän ja pelottaviin seurauksiin johtavan asian” kevytmielinen ivaaminen ”ei ollut ainoastaan sen esittäjien ja kannattajien tunteilla leikkimistä, vaan myös tuomiopäivän pilkkaamista, Jumalan itsensä herjaamista ja hänen pelottavan tuomioistuimensa halveksimista.”

Kaiken pahan alkuunpanija ei ainoastaan yrittänyt vastustaa adventti- sanoman vaikutusta, vaan myös surmata itse sanansaattajan. Miller sovellutti käytännöllisellä tavalla Raamatun totuutta kuulijoihinsa, nuhdellen heidän syntejään ja häiriten heidän itsetyytyväisyyttään; ja seuraus oli, että hänen suorat ja läpitunkevat sanansa herättivät heissä vihamielisyyttä. Seurakunnan jäsenten vastustava asenne hänen sanomaansa kohtaan rohkaisi alhaisemmalla tasolla olevia ihmisiä menemään pitemmälle; ja viholliset aikoivat surmata hänet, kun hän poistuisi kokouspaikasta. Mutta väentungoksessa oli pyhiä enkeleitä, ja yksi näistä tarttui ihmishahmossa tämän Herran palvelijan käteen ja vei hänet kiihtyneeltä kansanjoukolta turvaan. Hänen työnsä ei vielä ollut tehty. Saatanan ja hänen lähettiläittensä aikomus raukesi tyhjiin.

Kaikesta vastustuksesta huolimatta oli kiinnostus adventtiliikkeeseen jatkuvasti lisääntynyt. Yhdistysten luku kasvoi kymmenistä ja sadoista tuhansiin. Useat milleriläiset liittyivät eri seurakuntiin, mutta jonkin ajan kuluttua ilmeni vastustusta näitäkin käännynnäisiä kohtaan, ja seurakunnat ryhtyivät kurinpidollisiin toimenpiteisiin niiden suhteen, jotka olivat omaksuneet Millerin mielipiteet. Tämän johdosta hän kirjoitti kaikkien uskontokuntien kristityille osoitetun kirjelmän, jossa hän pyysi, että jos hänen oppiaan pidettiin vääränä, hänelle osoitettaisiin hänen erehdyksensä Raamatun teksteillä.

”Mitä me olemme uskoneet”, hän sanoi, ”jota Jumalan sana ei käske meidän uskoa, ja sen sanan te itse myönnätte uskomme ja elämämme ohjeeksi, vieläpä ainoaksi ohjeeksi. Mitä me olemme tehneet sellaista, jonka voidaan katsoa aiheuttaneen niin ankaria moitteita meitä vastaan saarnatuolista ja sanomalehdistön taholta ja antaneen teille oikeuden erottaa meidät [adventistit] seurakunnistanne ja yhteydestänne?” ”Jos me olemme väärässä, niin pyydämme teitä näyttämään meille, missä olemme erehtyneet. Näyttäkää meille Jumalan sanasta, että me olemme erehtyneet. Meitä on ivattu kylliksi; se ei voi koskaan saada meitä vakuuttuneiksi siitä, että olemme väärässä. Jumalan sana yksin voi muuttaa meidän käsityksemme. Me olemme tehneet johtopäätöksemme harkiten ja rukoillen Jumalan sanasta saamiemme todistusten perusteella.”

Epäuskon paulat

Ne varoitukset, joita Jumala on palvelijainsa kautta lähettänyt maailmalle, on aina otettu vastaan samalla tavalla epäillen. Kun Jumala ihmisten jumalattomuuden tähden tuotti vedenpaisumuksen maan päälle, hän ensin ilmoitti ihmisille aikomuksensa, jotta heillä olisi tilaisuus kääntyä pois pahoilta teiltään. Sata kaksikymmentä vuotta he saivat kuulla varoitusta; ja sinä aikana heidän oli tehtävä parannus, ettei Jumalan viha heitä hävittäisi. Mutta sanoma näytti heistä tyhjältä puheelta, eivätkä he sitä uskoneet. Mennen yhä pitemmälle jumalattomuudessaan he pilkkasivat Jumalan sanansaattajaa, halveksivat hänen varoi-tuksiaan ja syyttivät häntä liiallisesta itsetietoisuudesta. Kuinka uskalsi yksi ainoa mies asettua kaikkia maailman maineikkaita miehiä vastaan? Jos Nooan sanoma olisi totta, miksi ei silloin koko maailma näkisi sitä ja uskoisi sitä? Yhden miehen väite tuhansien viisautta vastaan! He eivät halunneet uskoa varoitussanomaa eivätkä etsineet suojaa arkissa.

Pilkkaajat viittasivat luontoon - vuodenaikojen säännölliseen kulkuun, siniseen taivaaseen, josta ei koskaan ollut satanut, ja viheriöiviin niittyihin, joita yön vieno kaste virvoitti - ja he huudahtivat: ”Eikö hän puhu vertauksia?” Halveksien he selittivät vanhurskauden saarnaajan mielettömäksi haaveilijaksi, sekä antautuivat huvitteluun ja paheelliseen elämään hillittömämmin kuin koskaan ennen. Mutta heidän epäuskonsa ei estänyt ennustettua tapahtumaa. Jumala kärsi kauan heidän jumalattomuuttaan, antaen heille hyvän tilaisuuden parannuk- sentekoon; mutta määrättynä aikana hänen tuomionsa kohtasivat niitä, jotka olivat hyljänneet hänen armonsa.

Kristus selittää, että samanlainen epäusko vallitsee hänen toisen tulemisensa suhteen. Niin kuin ihmiset Nooan päivinä ”eivät tienneet, ennen kuin vedenpaisumus tuli ja vei heidät kaikki, niin”, Vapahtajamme sanojen mukaan, ”on myös Ihmisen Pojan tulemus oleva”. Matt. 24: 39. Kun Jumalan lapsiksi tunnustautuvat ihmiset liittyvät yhteen maailman kanssa, eläen maailman ihmisten tavalla ja osallistuen heidän synnillisiin huvituksiinsa; kun seurakunnan elämä muuttuu maailman ylellisen elämän kaltaiseksi; kun hääkellot soivat ja kaikki odottavat useita maallisen menestyksen vuosia - silloin yhtäkkiä, aivan kuin taivaalta leimahtavan salaman yllättämänä, tulee loppu heidän kauniista unelmistaan ja petollisista toiveistaan.

Niin kuin Jumala lähetti palvelijansa varoittamaan maailmaa tulevasta vedenpaisumuksesta, niin hän myös lähetti valitsemansa sanansaattajat antamaan ihmisille tiedon lopullisen tuomion läheisyydestä. Ja niin kuin ihmiset Nooan aikana nauraen ivasivat vanhurskauden saarnaajan ennustuksia, niin myös Millerin aikana monet, vieläpä Jumalan lapsiksi tunnustautuvat, pilkkasivat varoitussanomaa.

Miksi Kristuksen toisen tulemisen oppi ja siitä saarnaaminen olivat niin vastenmielisiä seurakunnille? Samalla kun Herran tuleminen merkitsee kärsimystä ja tuhoa jumalattomille, se on tulvillaan iloa ja toivoa vanhurskaille. Tämä suuri totuus oli ollut Jumalan uskollisten palvelijain lohdutuksena kaikkina aikoina; miksi se oli tullut, samoin kuin sen Alkuunpanijakin, ”loukkauskiveksi ja kompastuksen kallioksi” hänen omikseen tunnustautuville? Herra itsehän sanoi opetuslapsilleen: ”Vaikka minä menen valmistamaan teille sijaa, tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni.” Joh. 14: 3. Säälivä Vapahtajammehan se oli, joka edeltäpäin nähden seuraajiensa yksinäisyyden ja surun, antoi enkelien tehtäväksi lohduttaa heitä, vakuuttamalla että hän oli tuleva henkilökohtaisesti takaisin, samoin kuin hän taivaaseen menikin. Kun opetuslapset seisoivat ja tähystelivät taivaalle, nähdäkseen viimeisen vilahduksen hänestä, jota he rakastivat, heidän huomionsa kiintyi sanoihin: ”Galilean miehet, mitä te seisotte ja katsotte taivaalle? Tämä Jeesus, joka otettiin teiltä ylös taivaaseen, on tuleva samalla tavalla, kuin te näitte hänen taivaaseen menevän.” Apt. 1: 11. Enkelien sanoma herätti uutta toivoa. Opetuslapset ”palasivat Jerusalemiin suuresti iloiten. Ja he olivat alati pyhäkössä ja ylistivät Jumalaa”. Luuk. 24: 52, 53. He eivät iloinneet siitä, että Jeesus oli otettu heiltä pois ja he olivat jääneet taistelemaan maailman koetuksia ja kiusauksia vastaan, vaan siitä, että enkelit olivat vakuuttaneet hänen tulevan takaisin.

Kristuksen tulemusta koskevan sanoman tulisi nyt, samoin kuin enkelien julistaessa sitä Beetlehemin paimenille, olla suurta iloa synnyttävä sanoma. Ne, jotka todellisesti rakastavat Vapahtajaa, eivät voi muuta kuin iloiten tervehtiä Jumalan sanaan perustuvaa ilmoitusta siitä, että Hän, johon heidän iankaikkista elämää koskevat toiveensa keskittyvät, on tuleva takaisin, ei pilkattavaksi, halveksittavaksi ja hyljättäväksi, niin kuin ensimmäisessä tulemisessa, vaan voimassa ja kunniassa, pelastamaan kansansa. Ne, jotka eivät rakasta Vapahtajaa, toivovat hänen pysyvän poissa; eikä voi olla vakuuttavampaa todistusta siitä, että seurakunnat ovat luopuneet Jumalasta, kuin tämän taivaasta lähetetyn sanoman herättämä kiihtymys ja katkeruus.

Ne, jotka hyväksyivät Kristuksen tulemusta koskevan sanoman, heräsivät näkemään, että oli välttämätöntä tehdä parannus ja nöyrtyä Jumalan edessä. Monet olivat kauan ontuneet Kristuksen ja maailman välillä; nyt he tunsivat, että oli aika tehdä ratkaisu. ”Ikuisuutta koskevat asiat tulivat heille ennen kokemattoman todellisiksi. Taivas tuli lähelle, ja he tunsivat itsensä syyllisiksi Jumalan edessä.” Kristityt heräsivät uuteen hengelliseen elämään. He tunsivat, että aika oli lyhyt ja että heidän oli nopeasti toimitettava se, mikä heillä oli tehtävänä lähimmäistensä hyväksi. Maailma katosi näkyvistä, iankaikkisuus näytti avautuvan heidän eteensä ja sielun ikuinen kohtalo kaikkine siihen vaikuttavine tekijöineen tajuttiin tärkeämmäksi kuin kaikki maalliset asiat. Jumalan Henki oli heidän päällään ja antoi voimaa heidän sanoilleen, kun he vakavasti kehottivat sekä veljiään että syntisiä valmistautumaan Herran päivää varten. Heidän jokapäiväisen elämänsä hiljainen todistus oli alituinen nuhde pintapuolisille ja pyhittymättö- mille seurakunnan jäsenille. Nämä eivät halunneet tulla häirityiksi huvitusten etsinnässään, rahan kokoamisessaan ja maallisen kunnian tavoittelussaan. Tämä oli syynä siihen vihamielisyyteen ja vastustukseen, mikä heräsi Kristuksen tulemisen oppia ja sen julistajia kohtaan.

Kun profeetallisia aikakausia koskevat todisteet osoittautuivat kumoamattomiksi, vastustajat koettivat estää tämän asian tutkimista, opettamalla että ennustukset olivat sinetillä lukittuja. Siten protestantit seurasivat katolilaisten jälkiä. Samalla kun katolinen kirkko pidätti kansalta Raamatun, 332protestanttiset seurakunnat väittivät, että erästä pyhän kirjan tärkeää osaa - sitä osaa, joka esittää erikoisesti meidän aikaamme koskevia totuuksia - ei voitu ymmärtää.

Saarnaajat sekä kansa väittivät, että Danielin kirjan ja Ilmestyskirjan ennustukset olivat käsittämättömiä salaisuuksia. Mutta Kristus itse kiinnitti opetuslastensa huomion profeetta Danielin sanoihin, koskien heidän edessään olevia tapahtumia, ja sanoi: ”Joka tämän lukee, se tarkatkoon.” Matt. 24: 15. Sen väitteen, että Ilmestyskirja on salaperäinen kirja, jota ei voi ymmärtää, kumoaa jo kirjan nimikin: ”Jeesuksen Kristuksen ilmestys, jonka Jumala antoi hänelle, näyttääkseen palvelijoillensa, mitä pian tapahtuman pitää... Autuas se, joka lukee, ja autuaat ne, jotka kuulevat tämän profetian sanat ja ottavat vaarin siitä, mitä siihen kirjoitettu on; sillä aika on lähellä!” Ilm. 1: 1, 3.

Avattu kirja

Profeetta sanoo: ”Autuas se, joka lukee” - on sellaisia, jotka eivät halua lukea; siunaus ei kuulu heille. ”Autuaat ne, jotka kuulevat” - on myös joitakin, jotka eivät suostu kuuntelemaan mitään profetioita koskevaa; siunaus ei kuulu tällekään luokalle. ”Ja ottavat vaarin siitä, mitä siihen kirjoitettu on” - monet kieltäytyvät ottamasta vaaria Ilmestyskirjassa olevista varoituksista ja opetuksista; kukaan näistä ei voi vaatia luvattua siunausta. Kaikki, jotka pilkkaavat profetian aiheita ja laskevat leikkiä tässä kirjassa juhlallisesti esitetyistä vertauskuvista; kaikki, jotka kieltäytyvät tekemästä elämässään parannusta ja valmistautumasta Ihmisen Pojan tulolle, jäävät osattomiksi siunauksesta. Kuinka ihmiset uskaltavat, innoitetun sanan todistus edessään, opettaa, että Ilmestyskirja on salaisuus, josta kukaan ihminen ei voi päästä perille? Se on ilmoitettu salaisuus, avattu kirja. Ilmestyskirjan tutkiminen johtaa ajatuksen Danielin ennustuksiin ja molemmissa on mitä tärkeimpiä opetuksia, joita Jumala on antanut ihmisille tämän maailman lopputapahtumista. Johannes sai nähdä tärkeitä ja syvästi liikuttavia asioita seurakunnan historiasta. Hän näki Jumalan kansan tilan, vaarat, taistelut ja lopullisen vapautuksen. Hän esittää viimeiset sanomat, jotka kypsyttävät maan sadon, joko lyhteinä korjattavaksi taivasta varten tai kimppuina poltettavaksi hävittävässä tulessa. Sanomattoman tärkeitä ovat ne asiat, jotka hänelle ilmoitettiin, erikoisesti viimeistä seurakuntaa varten, jotta ne, jotka kääntyvät erehdyksestä totuuteen, saisivat tietää edessään olevat vaarat ja taistelut. Kenenkään ei tarvitse olla pimeydessä maailmaa kohtaavien tapahtumien suhteen.

Mistä sitten johtuu niin yleinen tietämättömyys tämän tärkeän Raamatunosan suhteen? Miksi ollaan niin haluttomia tutkimaan sen opetuksia? Se johtuu pimeyden ruhtinaan harkitusta pyrkimyksestä salata ihmisiltä ne asiat, jotka paljastavat hänen petoksensa. Tästä syystä Kristus, Ilmestyskirjan antaja, edeltäpäin nähdessään Ilmestyskirjan tutkimista vastaan kohdistuvan taistelun, julisti siunauksen kaikille, jotka lukevat, kuulevat ja noudattavat tämän profetian sanoja.

”Autuas se, joka lukee...” Raamatun sanasta säteilee tänäkin aikana kirkasta valoa jokaiselle, joka vilpittömin mielin tutkii sen pyhiä kirjoituksia.