19. Luku - Pimeys hälvenee

”Minä johdatan sokeat tietä, jota eivät tunne... Minä muutan pimeyden heidän edellään valkeudeksi...”

Jumalan työ maailmassa on aikakaudesta toiseen huomiota herättävällä tavalla samanlaista jokaisessa suuressa uskonpuhdistuksessa ja hengellisessä herätysliikkeessä. Ne periaatteet, joiden mukaan Jumala kohtelee ihmisiä, ovat aina samat. Aikamme tärkeillä liikkeillä on vastineensa menneen ajan tärkeissä liikkeissä, ja seurakunnan kokemus menneisyydessä antaa arvokkaita opetuksia meidän ajallemme.

Mikään totuus ei ole Raamatussa esitetty selvemmin kuin se, että Jumala Pyhän Henkensä kautta erikoisesti johtaa palvelijoitaan maan päällä pelastustyön edistämistä tarkoittavissa suurissa liikkeissä. Ihmiset ovat Jumalan kädessä välikappaleita, joita hän käyttää toteuttaessaan armollisia suunnitelmiaan. Kullakin on oma työosuutensa, ja kukin saa aikansa tarpeiden mukaan sen valomäärän, joka tekee hänet kykeneväksi suorittamaan Jumalan hänelle antaman työn. Mutta ei yksikään ihminen, kuinka suuresti taivaan kunnioittama hän lieneekin, ole koskaan täydellisesti ymmärtänyt suurta pelastussuunnitelmaa, eikä edes oman aikansa uskonnollista työtä koskevaa Jumalan tarkoitusta. Ihmiset eivät täysin ymmärrä, mitä Jumala tahtoo toimittaa sen työn kautta, jonka hän antaa heidän suoritettavakseen; he eivät käsitä Jumalan nimessä julistamansa sanoman täyttä kantavuutta.

”Sinäkö käsittäisit Jumalan tutkimattomuuden tahi pääsisit Kaikkivaltiaan täydellisyydestä perille?” ”Sillä minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra. Vaan niin paljon korkeampi kuin taivas on maata, ovat minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne.” ”Minä olen Jumala, eikä ole minun vertaistani. Minä ilmoitan alusta asti, mitä tuleva on, ammoisia aikoja ennen, mitä ei vielä ole tapahtunut.” Job. 11: 7; Jes. 55: 8, 9; 46: 9, 10.

Profeetatkaan, joille oli suotu Hengen erikoinen valo, eivät täysin ymmärtäneet heille annettujen ilmestysten merkitystä. Se oli selviävä ajan kuluessa sitä mukaa kuin Jumalan kansa tarvitsi niissä olevaa opetusta.

Kirjoittaessaan evankeliumin kautta ilmoitetusta pelastuksesta Pietari sanoo: ”Sitä pelastusta ovat etsineet ja tutkineet profeetat, jotka ovat ennustaneet teidän osaksenne tulevasta armosta, ovat tutkineet, mihin tai millaiseen aikaan heissä oleva Kristuksen henki viittasi, edeltäpäin todistaessaan Kristusta kohtaavista kärsimyksistä ja niiden jälkeen tulevasta kunniasta. Ja heille, koska he eivät palvelleet itseänsä, vaan teitä, ilmoitettiin se, mikä nyt on teille julistettu.”

Mutta vaikka profeettojen ei suotu täysin ymmärtää heille ilmoitettuja asioita, he koettivat innokkaasti saada kaiken sen valon, minkä Jumala oli halunnut varata heille. He ”etsivät ja tutkivat, mihin tai millaiseen aikaan heissä oleva Kristuksen henki viittasi”. Mikä opetus tämä onkaan kristillisenä aikana elävälle Jumalan kansalle, jonka hyväksi Jumala antoi palvelijoilleen nämä ennustukset! ”Heille, koska he eivät palvelleet itseänsä, vaan teitä, ilmoitettiin se, mikä nyt on teille julistettu.” Katsokaa noita pyhiä Jumalan miehiä heidän tutkiessaan ilmestyksiä, jotka oli annettu heille sellaisia sukupolvia varten, jotka eivät vielä olleet syntyneet. Verratkaa heidän pyhää intoaan siihen välinpitämättömyyteen, jota myöhempien aikojen eduista osallistuneet ovat osoittaneet tätä taivaan lahjaa kohtaan. Mikä nuhde se onkaan tuolle veltolle, maailmaa rakastavalle yliolkaisuudelle, joka tyytyy selittämään, ettei ennustuksia voi ymmärtää!

Raamatun salaisuudet

Ihmisten rajoitettu mieli ei tosin kykene tunkeutumaan kaikkitietävän Jumalan salaisuuksiin, tai täysin ymmärtämään hänen suunnitelmiensa toteutumistapaa, mutta kuitenkin heidän omat erehdyksensä ja laiminlyöntinsä ovat usein syynä siihen, että he niin hämärästi käsittävät taivaan sanomia. Sangen usein ihmisten mielet, vieläpä Jumalan palveli- jainkin, ovat niin ihmiskäsitysten, perimätietojen ja väärien oppien sumentamia, että he kykenevät vain osaksi käsittämään niitä suuria asioita, joita hän on sanassaan ilmoittanut. Näin oli Kristuksen opetuslastenkin laita, vaikka Vapahtaja oli persoonallisesti heidän keskellään. He olivat sen kansanomaisen käsityksen vallassa, että Messias tulisi maallisena ruhtinaana korottamaan Israelin maailmaa hallitsevaksi kansaksi, eivätkä he voineet ymmärtää, mitä hän tarkoitti puhuessaan tulevasta kärsimisestään ja kuolemastaan.

Kristus itse oli lähettänyt heidät julistamaan sanomaa: ”Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle; tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi.” Mark. 1: 15. Tämä sanoma perustui Danielin kirjan yhdeksännessä luvussa olevaan ennustukseen. Enkeli selitti ennustuksessa mainittujen 69 viikon ulottuvan ”voideltuun, ruhtinaaseen asti”. Niinpä opetuslapset suurin toivein ja iloisin aavistuksin odottivat Messiaan valtakunnan perustamista Jerusalemiin, josta käsin hän hallitsisi koko maailmaa.

Opetuslapset julistivat sitä sanomaa, jonka Kristus oli heille uskonut, vaikka he itse ymmärsivät väärin sen merkityksen. Heidän sanomansa perustui Dan. 9: 25 : een, mutta he eivät huomanneet, että saman luvun seuraavan jakeen mukaan Messias oli tuleva tuhotuksi. Lapsuudesta saakka heidän toiveensa olivat kohdistuneet loistavaan maalliseen valtakuntaan, ja tämä sokaisi heidät niin, että he eivät ymmärtäneet ennustuksen yksityiskohtia eivätkä Kristuksen sanoja.

He täyttivät velvollisuutensa, esittäessään Juudan kansalle armon kutsun, mutta juuri silloin, kun he odottivat Herransa nousevan Daavidin valtaistuimelle, he näkivät, kuinka hänet vangittiin pahantekijänä, ruoskittiin, tehtiin naurunalaiseksi, tuomittiin ja ripustettiin Golgatan ristille. Mikä epätoivo ja tuska ahdistikaan näitä opetuslapsia sinä aikana, jolloin heidän Herransa lepäsi haudassa!

Kristus oli tullut ennustettuna aikana ja ennustetulla tavalla. Raamatun todistus hänestä oli toteutunut hänen julkisessa toiminnassaan jokaista yksityiskohtaa myöten. Hän oli saarnannut pelastussanomaa ”niinkuin se, jolla valta on”. Kuulijat tunsivat sydämissään, että hänen sanomansa oli taivaasta. Jumala todisti sanansa ja Henkensä kautta Poikansa taivaallisesta valtuudesta.

Emmauksen tiellä

Opetuslapset olivat yhä irroittamattomasti kiintyneet rakastettuun Mestariinsa. Ja kuitenkin heidän mielensä oli epävarmuuden ja epäilyn vallassa. Ahdistuksessaan he eivät muistaneet Kristuksen sanoja edessä olevasta kärsimisestään ja kuolemastaan. Olisivatko he voineet joutua kokemaan sellaista surua ja pettymystä, jos Nasaretin Jeesus olisi ollut oikea Messias? Tämä kysymys vaivasi heitä Vapahtajan maatessa haudassaan kuolemansa ja ylösnousemuksensa välisen sapatin toivottomat tunnit.

Vaikka murheen synkkä yö oli näiden Jeesuksen seuraajien yllä, eivät he kuitenkaan olleet hyljätyt. Profeetta sanoo: ”Jos istun pimeydessä, on Herra minun valkeuteni... Hän tuo minut valkeuteen, minä saan nähdä hänen vanhurskautensa.” ”Jos minä sanoisin: Peittäköön minut pimeys... niin ei pimeyskään olisi sinulle pimeä; yö valaisisi niinkuin päivä, pimeys olisi niinkuin valkeus.” Jumala on sanonut: ”Oikeamielisille koittaa pimeydessä valkeus.” ”Minä johdatan sokeat tietä, jota eivät tunne; polkuja, joita he eivät tunne, minä kuljetan heidät. Minä muutan pimeyden heidän edellään valkeudeksi ja koleikot tasangoiksi. Nämä minä teen enkä niitä tekemättä jätä.” Miika 7: 8, 9; Ps. 139: 11, 12; 112: 4; Jes. 42: 16.

Se sanoma, jota opetuslapset olivat julistaneet Herran nimessä, oli joka suhteessa oikea, ja ne tapahtumat, joihin se viittasi, esiintyivät niin ikään. He olivat julistaneet: ”Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle.” Kun ”aika” oli täyttynyt - Danielin 9. luvussa mainitut 69 viikkoa, jotka ulottuivat Messiaaseen, ”voideltuun” - Kristus oli saanut Hengen voitelun, sittenkun Johannes oli kastanut hänet Jordanissa. Ja ”Jumalan valtakunta”, jonka he sanoivat tulleen lähelle, vahvistettiin Kristuksen kuoleman kautta. Tämä valtakunta ei ollut, niin kuin heitä oli opetettu uskomaan, maallinen valtakunta. Se ei myöskään ollut se tuleva katoamaton valtakunta, joka perustetaan, kun ”valtakunta ja valta ja valtakuntien voima kaiken taivaan alla annetaan Korkeimman pyhien kansalle”; se iankaikkinen valtakunta, jossa ”kaikki vallat palvelevat häntä ja ovat hänelle alamaiset”. Dan. 7: 27. Raamatussa käytetään sanontaa ”Jumalan valtakunta” merkitsemään sekä armon että kirkkauden valtakuntaa. Armon valtakunnasta puhuu Paavali Hebrealaiskirjeessään. Viitattuaan Kristukseen, armolliseen väli-mieheemme, joka säälii meidän heikkouksiamme, apostoli jatkaa: ”Käykäämme sentähden uskalluksella armon istuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon.” Hebr. 4: 16. Armon istuin (engl. kään.: valtaistuin) edustaa armon valtakuntaa; sillä missä on valtaistuin, siellä on myös valtakunta. Monissa vertauksissaan Kristus käyttää sanontaa ”taivasten valtakunta” osoittamaan Jumalan armon työtä ihmisten sydämissä.

Samoin kirkkauden valtaistuin edustaa kirkkauden valtakuntaa; ja tätä valtakuntaa tarkoitetaan Vapahtajan sanoilla: ”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan ja kaikki enkelit hänen kanssaan, silloin hän istuu kirkkautensa valtaistuimelle. Ja hänen eteensä kootaan kaikki kansat.” Matt. 25: 31, 32. Tämä valtakunta kuuluu tulevaisuuteen; sitä ei perusteta ennen Kristuksen toista tulemista.

Armon valtakunta perustettiin heti ihmisen lankeemuksen jälkeen, syntisen suvun lunastamista varten laaditun suunnitelman mukaan. Se oli silloin olemassa Jumalan suunnitelmassa ja lupauksissa; ja uskon kautta ihmiset voivat tulla sen alamaisiksi. Mutta vasta Kristuksen kuolemassa se lopullisesti vahvistettiin. Vielä lähetystyöhönsä ryhtymisen jälkeen Vapahtaja olisi voinut, ihmisten uppiniskaisuuteen ja kiit-tämättömyyteen kyllästyneenä, perääntyä Golgatalle vievältä tieltään. Getsemanessa kärsimysten malja vapisi hänen kädessään. Vielä silloinkin hän olisi voinut pyyhkiä verisen hien otsaltaan ja jättää syyllisen suvun hukkumaan synteihinsä. Jos hän olisi tämän tehnyt, ei langennut ihminen olisi voinut pelastua. Mutta kun Vapahtaja antoi henkensä ja viimeisillä hengenvedoillaan huusi: ”Se on täytetty”, silloin pelastussuunnitelman toteutuminen oli varma. Silloin syntiin langennneille esivanhemmillemme Eedenissä annettu pelastuksen lupaus vahvistettiin. Armonvaltakunta, joka sitä ennen oli ollut Jumalan lupauksen varassa, vahvistettiin lopullisesti.

Täten Kristuksen kuolema, jonka opetuslapset luulivat lopullisesti tuhonneen heidän toivonsa, teki sen ikuisesti varmaksi. Samalla kun se tuotti heille katkeran pettymyksen, se oli parhain todistus siitä, että heidän uskonsa oh ollut oikea. Tapahtuma, joka oli täyttänyt heidät surulla ja epätoivolla, avasi toivon oven jokaiselle Aadamin lapselle, ja se on kaikkina aikoina ollut kaikille uskollisille Jumalan palvelijoille tulevan elämän ja ikuisen onnen perustuksena.

Opetuslasten pettymyskin edisti Jumalan äärettömän armon tarkoitusperien täyttymistä. Vaikka Hän, joka puhui sillä tavalla, ettei ihminen ole koskaan niin puhunut, oli voittanut heidän sydämensä jumalallisella armollaan ja opetuksensa voimalla, oli heidän Jeesukseen kohdistuvan rakkautensa puhtaan kullan seassa maallisen ylpeyden ja itsekkään kunnianhimon ala-arvoista seosta. Vieläpä pääsiäisjuhlalle varatussa salissa, sinä juhlallisena hetkenä, jolloin heidän Mestarinsa astui Getsemanen varjoon, heidän välillään syntyi ”kiista siitä, kuka heistä oli katsottava suurimmaksi.” Luuk. 22: 24. He kuvittelivat mielessään valtaistuinta, kruunua ja osakseen tulevaa kunniaa, hetkenä, jolloin heidän edessään oli Getsemanen puutarhan, oikeussalin ja Golgatan ristin häpeä ja tuska. Heidän ylpeytensä ja maallinen kunnianhimonsa oh saanut heidät hellittämättömästi pitämään kiinni aikansa väärästä opista ja jättämään huomioon ottamatta Vapahtajan sanat, jotka osoittivat hänen valtakuntansa todellisen luonteen ja viittasivat hänen kärsi-ykseensä ja kuolemaansa. Heidän erehdyksensä vei hyvin vaikeaan, mutta välttämättömään koetukseen, jonka Jumala salli heidän ojennuksekseen. Vaikka opetuslapset olivat väärin ymmärtäneet sanomansa merkityksen ja pettyneet toiveissaan, olivat he kuitenkin julistaneet sitä sanomaa, jonka Jumala oli heille antanut, ja Herra tahtoi palkita heidän uskonsa ja kunnioittaa heidän kuuliaisuuttaan. Heille uskottiin ylösnousseen Vapahtajan ihanan evankeliumin julistaminen kaikille kansoille. Tähän työhön valmistumista varten heidän sallittiin joutua sellaisiin koettelemuksiin, jotka tuntuivat heistä niin katkerilta.

Ylösnousemuksen jälkeen Jeesus ilmestyi opetuslapsilleen Emmauksen tiellä. ”Ja hän alkoi Mooseksesta ja kaikista profeetoista ja selitti heille, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu.” Luuk. 24: 27. Opetuslapset innostuivat. Usko heräsi. He ”uudestisyntyivät elävään toivoon” jo ennenkuin Jeesus ilmaisi itsensä heille. Hänen tarkoituksenaan oli valaista heidän ymmärrystään ja kiinnittää heidän uskonsa ”lujaan profeetalliseen sanaan”. Hän toivoi totuuden juurtuvan syvälle heidän sydämiinsä, ei ainoastaan hänen henkilökohtaisen todistuksensa perusteella, vaan myös niiden kumoamattomien todistusten kautta, joita esittivät seremonialain vertauskuvat ja varjot sekä Vanhan testamentin ennustukset. Oli välttämätöntä, että Kristuksen seuraajilla oli järjellinen usko, ei vain heidän itsensä tähden, vaan myös sentähden, että voisivat esittää maailmalle tietoa Kristuksesta. Ja ensimmäisenä toimenpiteenä tässä tiedon jakamisasiassa Jeesus kiinnitti opetuslastensa huomion ”Moosekseen ja profeettoihin”. Sellaisen todistuksen ylösnoussut Vapahtaja antoi Vanhan testamentin kirjoitusten arvosta ja merkityksestä.

Mikä muutos tapahtuikaan opetuslasten sydämissä, kun he jälleen näkivät rakastetun Mestarinsa kasvot! Luuk. 24: 32. Täydellisemmässä merkityksessä kuin koskaan ennen he olivat nyt ”löytäneet sen, josta Mooses laissa ja profeetat ovat kirjoittaneet”. Epävarmuus, tuska ja epätoivo väistyivät täydellisen varmuuden ja valoisan uskon tieltä. Ei ole mikään ihme, että he hänen taivaaseenastumisensa jälkeen ”olivat alati pyhäkössä ja ylistivät Jumalaa”. Kansa, joka tunsi vain Vapahtajan häpeällisen kuoleman, odotti näkevänsä heidät surullisina, hämmentyneinä ja pettyneinä; mutta heissä näkyi vain iloa ja riemua.

Minkä valmistuksen nämä opetuslapset olivatkaan saaneet edessään olevaa työtä varten! He olivat läpikäyneet vaikeimman koetuksen, mihin heidän oli mahdollista joutua, ja olivat nähneet, miten, ihmisten päätellessä kaiken romahtaneen, Jumalan sana oli voitokkaasti mennyt täytäntöön. Mikä tämän jälkeen enää voisi lannistaa heidän uskoaan tai jäähdyttää heidän rakkautensa intoa? Syvimmässä surussa heillä oli voimallinen lohdutus, toivo, joka oli ”ikäänkuin sielun ankkuri, varma ja luja”. Hebr. 6: 19. He olivat olleet Jumalan viisauden ja voiman todistajina, ja olivat varmoja siitä, ”ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat, ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme”. ”Näissä kaikissa”, he sanoivat, ”me saamme jalon voiton hänen kauttansa, joka meitä on rakastanut.” Room. 8: 38, 39, 37. ”Herran sana pysyy iankaikkisesti.” 1 Piet. 1: 25. ”Kuka voi tuomita kadotukseen? Kristus Jeesus on se, joka on kuollut, onpa vielä herätettykin, ja hän on Jumalan oikealla puolella, ja hän myös rukoilee meidän edestämme.” Room. 8: 34.

Herra sanoo: ”Eikä minun kansani joudu häpeään, iankaikkisesti.” Jooel 2: 26. ”Ehtoolla on itku vieraana, mutta aamulla ilo.” Ps. 30: 5. Kun nämä opetuslapset ylösnousemuspäivänä kohtasivat Vapahtajan, ja heidän sydämensä olivat palavat, kun he kuuntelivat hänen sanojaan; kun he katselivat hänen päätään, käsiään ja jalkojaan, jotka olivat heidän tähtensä haavoitetut; kun Jeesus ennen taivaaseen astumistaan vei heidät Betaniaan ja kädet kohotettuina siunaamaan sanoi heille: ”Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia” sekä lisäsi: ”Katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä” (Mark. 16: 15; Matt. 28: 20); kun luvattu Lohduttaja tuli heihin helluntaipäivänä ja heidät puettiin voimalla korkeudesta ja uskovat saivat syvästi kokea taivaaseen astuneen Herran läsnäoloa, olisivatkohan he silloin - vaikka heidänkin tiensä kulki, kuten hänenkin, uhrausten ja marttyyrikuoleman kautta - vaihtaneet hänen armonsa evankeliumin julistamisen ja sitä seuraavan ”vanhurskauden seppeleen”, jonka he saisivat hänen tullessaan, maallisen valtaistuimen kunniaan, jota he olivat toivoneet aikaisempana opetuslapsikautenaan. Hän, ”joka voi tehdä enemmän, monin verroin enemmän kuin kaikki, mitä me anomme tai ymmärrämme”, oh antanut heille kärsimystensä osallisuuden mukana ilonsa yhteyden - ilon ”saattaa paljon lapsia kirkkauteen”, sanomattoman ilon, ”iankaikkisen kirkkauden”, johon, Paavalin sanojen mukaan, ”tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme” ei ole verrattavissa.

Niiden opetuslasten kokemusta, jotka saarnasivat ”valtakunnan evankeliumia” Kristuksen ensimmäisen tulemuksen yhteydessä, vastasi hänen toisen tulemuksensa julistajien samanlainen kokemus. Niin kuin opetuslapset lähtivät saarnaamaan: ”Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle”, niin myös Miller ja hänen toverinsa julistivat, että pisin ja viimeinen Raamatun ilmoittama ajanjakso oli päättymäisillään, tuomio lähellä ja iankaikkinen valtakunta oven edessä. Opetuslasten aikaa koskeva julistus perustui Danielin kirjan 9. luvun seitsemäänkymmeneen viikkoon. Millerin ja hänen tovereittensa julistama sanoma ilmoitti, milloin päättyivät Dan. 8: 14: ssa mainitut 2300 päivää, joista 70 viikkoa muodostaa osan. Molemmat sanomat perustuivat saman suuren profeetallisen ajanjakson eri osien päättymiseen.

Jumalallinen suunnitelma

Niin kuin ensimmäiset opetuslapset, eivät myöskään William Miller ja hänen työtoverinsa ymmärtäneet julistamansa sanoman jokaisen kohdan merkitystä. Kirkossa kauan vallinneet erehdykset estivät heitä saamasta oikeaa käsitystä ennustuksen tärkeästä kohdasta. Siksi he, vaikka julistivatkin sitä sanomaa, jonka Jumala oli heille antanut maailmalle tiedotettavaksi, puutteellisen käsityksensä tähden kokivat pettymyksen.

Selittäessään Dan. 8: 14: ssa olevaa ennustusta: ”Kahtatuhatta kolmea-sataa iltaa ja aamua, sitten pyhäkkö asetetaan jälleen oikeuteensa” (engl. käänn.: pyhäkkö puhdistetaan), Miller omaksui, kuten ennen on mainittu, sen yleisen käsityksen, että maa on pyhäkkö, ja hän uskoi, että pyhäkön puhdistaminen merkitsee maan puhdistamista tulella Herran tullessa. Sen tähden hän, huomatessaan, että 2300 päivän päättyminen oli selvästi ennustettu, päätteli, että samalla oli ilmoitettu Kristuksen toisen tulemisen aika. Hänen erehdyksensä johtui siitä, että hän hyväksyi yleisesti vallalla olevan käsityksen pyhäköstä.

Siinä vertauskuvallisessa järjestelmässä, joka oli Kristuksen uhrin ja pappeuden varjo, pyhäkön puhdistus oli viimeinen palvelustoimi, jonka ylimmäinen pappi suoritti vuotuisessa virantoimituksessaan. Se oli sovitustyön viimeinen vaihe, synnin poistaminen Israelista. Se kuvasi viimeistä työtä Ylimmäisen Pappimme palveluksessa taivaassa, kun hän poistaa taivaan kirjoihin merkityt kansansa synnit. Tähän palvelukseen kuuluu tutkimuksen suorittaminen ja tuomitseminen, ja se tapahtuu juuri ennen Kristuksen tuloa taivaan pilvissä suurella voimalla ja kunnialla; sillä hänen tullessaan on jokaisen asia ratkaistu. Jeesus sanoo: ”Katso, minä tulen pian, ja minun palkkani on minun kanssani, antaakseni kullekin hänen tekojensa mukaan!” Ilm. 22: 12. Tästä Kristuksen toisen tulemisen edellä tapahtuvasta tutkivasta tuomiosta on kysymys Ilm. 14: 7: ssä olevassa ensimmäisen enkelin sanomassa: ”Peljätkää Jumalaa ja antakaa hänelle kunnia, sillä hänen tuomionsa hetki on tullut.”

Ne, jotka julistivat tätä varoitussanomaa, julistivat oikeaa sanomaa oikeaan aikaan. Mutta niin kuin ensimmäiset opetuslapset todistivat: ”Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle”, perustaen todistuksensa Danielin kirjan 9. luvun ennustukseen, eivätkä huomanneet, että samassa luvussa oli ennustettu Kristuksen kuolema, niin myös Miller ja hänen työtoverinsa saarnasivat Dan. 8: 14: een ja Ilm. 14: 7: een perustuvaa sanomaa, huomaamatta että Ilm. 14. luvussa oli muitakin sanomia, joita oli julistettava ennen Herran tuloa. Samoin kuin opetuslapset erehtyivät siihen valtakuntaan nähden, joka oli perustettava 70 vhkon lopussa, samoin adventistit erehtyivät sen tapahtuman suhteen, joka oli tuleva 2300 päivän lopussa. Molemmissa tapauksissa yleisesti vallitsevien erehdysten hyväksyminen tai, oikeammin sanoen, niissä kiinni riippuminen esti käsittämästä totuutta. Molemmat ryhmät täyttivät Jumalan tahdon esittäessään sanomaa, jota hän toivoi julistettavan, ja molemmat pettyivät toiveissaan oman väärinkäsityksensä tähden.

Jumala toteutti oman armorikkaan aikeensa, salliessaan julistaa tuomionsanomaa juuri sillä tavalla. Herran suuri päivä oli käsillä, ja hänen kaitselmuksessaan määrätyn ajan julistaminen pani ihmiset koetteelle, ilmaisemaan heille heidän sydäntensä salaisuudet. Sanoma oli tarkoitettu koettelemaan ja puhdistamaan seurakuntaa. Ihmiset oli johdettava näkemään, olivatko he kiintyneet tähän maailmaan vai Kristukseen ja taivaaseen. He tunnustivat rakastavansa Vapahtajaa; nyt heidän oli osoitettava rakkautensa. Olivatko he valmiit jättämään maalliset toiveensa ja kunnianhimoiset unelmansa, tervehtiäkseen ilolla Herransa tuloa? Sanoman tarkoituksena oli auttaa heitä näkemään todellinen hengellinen tilansa. Armossaan Jumala tahtoi sen kautta herättää heidät etsimään Herraa katuvaisella ja nöyrällä sydämellä.

Myöskin pettymys, vaikka johtuikin siitä, että sanoman julistajat eivät itsekään oikein ymmärtäneet julistamaansa sanomaa, pantiin vaikuttamaan heidän parhaakseen. Se koetteli niitä, jotka tunnustivat uskovansa sanoman. Tulivatko he kokiessaan pettymyksen nopeasti hylkäämään aikaisemman kokemuksensa ja luottamuksensa Jumalan sanaan, vai koettaisivatko he nöyrästi rukoillen saada selville, mitä ennustuksen kohtaa he eivät olleet oikein ymmärtäneet. Kuinka monen vaikutti mena olikaan ollut pelko tai hetkellinen tunne ja kiihtymys! Miten monet olivatkaan puolisydämisiä ja epäuskoisia! Suuret joukot tunnustivat rakastavansa Herran ilmestymistä. Tulisivatko he kieltämään uskonsa, joutuessaan kärsimään maailman pilkkaa ja moitetta sekä kokemaan viivytystä ja pettymyksen? Hylkäisivätkö he Jumalan sanan mitä selvimmin ilmoittamat totuudet, sen tähden että eivät heti ymmärtäneet hänen menettelyään heidän suhteensa?

Tämä koe ilmaisi niiden kestävyyden, jotka vilpittömästi uskoen olivat noudattaneet sitä, minkä käsittivät Jumalan sanan ja Herran opetukseksi. Se opettaisi heitä, niin kuin vain sellainen kokemus voi opettaa, miten vaarallista on hyväksyä ihmisten teorioja ja selityksiä, sen sijaan että annettaisiin Raamatun olla oma selittäjänsä. Tosi uskovaiset tulisivat erehdyksensä aiheuttaman hämmingin ja surun kautta saamaan väärän käsityksensä oikaistuksi. Se johtaisi heidät tarkemmin tutkimaan profeetallista sanaa. Se opettaisi heitä huolellisemmin tarkastamaan uskonsa perustusta ja hylkäämään kaiken, mikä ei perustunut totuuden sanaan, olipa sitten kysymys mistä kristillisessä maailmassa valhtsevasta käsityksestä hyvänsä.

Näille uskovaisille, samoinkuin ensimmäisille opetuslapsillekin, sel-viäisi myöhemmin se, mikä koetuksen hetkenä näytti käsittämättömältä. Kun he saisivat nähdä ”lopun, jonka Herra antaa”, he ymmärtäisivät, että hänen hyvät tarkoituksensa heihin nähden olivat, heidän erehdyksensä aiheuttamasta vastoinkäymisestä huolimatta, kaiken aikaa olleet toteutumassa. He tulisivat siunatusta kokemuksesta oppimaan, että ”Herra on laupias ja armahtavainen” ja että kaikki hänen tiensä ovat ”armo ja totuus niille, jotka pitävät hänen liittonsa ja todistuksensa”.