2. Luku - Arttyyrien vuosisadat

”Mitä enemmän meitä surmaatte, sitä enemmän joukkomme kasvaa; kristittyjen veri on siemen.”

Jeesuksen ilmoittaessa opetuslapsilleen Jerusalemin kohtalon ja toisen adventin tapahtumat, hän samalla kertaa ennusti myös niistä kokemuksista, jotka kohtaisivat hänen kansaansa siitä ajasta lähtien, jolloin hänet otettaisiin heiltä pois aina siihen asti, kun hän palaisi kunniassaan ja kirkkaudessaan heitä vapauttamaan. Öljymäeltä Vapahtaja saattoi nähdä ne myrskytuulet, jotka olivat puhaltamaisillaan apostolisen seurakunnan ylle. Ja etäämpänä tulevaisuudessa hänen silmänsä näki raivoisan, tuhoa tuovan rajumyrskyn, joka raastaisi hänen seuraajiaan tulevina vainon synkkinä aikakausina. Muutamin lyhyin mutta merkittävin lausein hän ennusti, miten tämän maailman mahtajat tulisivat kohtelemaan Jumalan seurakuntaa. Matt. 24: 9, 21, 22. Kristuksen seuraajien olisi kuljettava samaa nöyryytysten, häpeän ja kärsimysten polkua, jota heidän Mestarinsakin oli kulkenut. Sama viha, joka kohdistui maailman Vapahtajaan, kohtaisi myös kaikkia niitä, jotka uskovat hänen nimeensä.

Varhaisen seurakunnan historia todistaa Vapahtajan sanojen toteutuneen. Maan ja syvyyden voimat järjestäytyivät Kristuksen seuraajia ja siten häntä itseään vastaan. Pakanuus näki, että jos evankeliumi voittaisi, se merkitsisi sen temppeleiden ja alttareiden häviötä. Siksi se yhdisti voimansa tuhotakseen kristinuskon. Vainon tulet sytytettiin. Kristityiltä riistettiin heidän omaisuutensa ja heidät ajettiin ulos kodeistaan. He saivat kestää ”monet kärsimysten kilvoitukset”. Hebr. 10: 32.

He saivat ”kokea pilkkaa ja ruoskimista, vieläpä kahleita ja vankeutta”. Hebr. 11: 36. Hyvin monet joutuivat sinetöimään todistuksensa verellään. Ylimykset ja orjat, rikkaat ja köyhät, oppineet ja oppimattomat, kaikki surmattiin armotta.

Nämä vainot, jotka Nero aloitti Paavalin marttyyrikuoleman aikoihin, jatkuivat enemmän tai vähemmän raivokkaina vuosisatoja. Kristittyjä syytettiin valheellisesti mitä kammottavimmista rikoksista, ja heidän selitettiin olevan syynä suuriin onnettomuuksiin - nälänhätään, ruttoon ja maanjäristyksiin. Heidän jouduttuaan yleisen vihan ja epäluulojen kohteiksi monet olivat valmiit - maallisten etujen tähden - kavaltamaan viattomia. Heidät tuomittiin valtiota vastustavina kapinoitsijoina, uskonnon vihollisina ja yhteiskunnan vaivana. Heitä heitettiin joukoittain villipetojen eteen tai poltettiin elävinä amfiteatterien areenoilla. Muutamia ristiinnaulittiin, toisia käärittiin villieläinten nahkoihin ja työnnettiin areenoille koirien raadeltaviksi. Heidän rangaistuksensa muodosti usein yleisten juhlatilaisuuksien pääasiallisimman huvin. Suuret kansanjoukot kerääntyivät nauttimaan näytelmästä ja tervehtivät marttyyrien kuolinkamppailua nauruin ja kättentaputuksin.

Mistä tahansa Kristuksen seuraajat etsivätkin turvapaikkaa, sieltä heitä metsästettiin kuin petoeläimiä. Heidän oli pakko etsiä piilopaikkoja autioilta ja yksinäisiltä seuduilta. ”He ovat kierrelleet ympäri puutteenalaisina, ahdistettuina, pahoinpideltyinä - he, jotka olivat liian hyviä tälle maailmalle - ; he ovat harhailleet erämaissa ja vuorilla ja luolissa ja maakuopissa.” Hebr. 11: 37, 38. Katakombit tarjosivat suojan tuhansille. Rooman kukkuloiden alle, kaupungin ulkopuolelle, oli kaivettu pitkiä käytäviä, ja niiden pimeä, mutkikas verkosto ulottui monia kilometrejä kaupungin muurien ulkopuolelle. Näihin maanalaisiin pakopaikkoihin Kristuksen seuraajat hautasivat vainajansa; niistä he myös vainojen ja lainsuojattomuutensa aikana löysivät kotinsa. Kun suuri Elämän Antaja kerran herättää ne, jotka ovat hyvän taistelun taistelleet, monet Kristuksen tähden marttyyrikuoleman kärsineet tulevat nousemaan ylös noista synkistä loukoista.

Voittava usko

Ankarimpienkin vainojen aikana nämä Jeesuksen todistajat säilyttivät uskonsa tahrattomana. Vaikka heiltä riistettiin elämän välttämättömimmätkin ehdot, vieläpä auringonvalokin, ja heidän oli pidettävä maan pimeää, mutta ystävällistä helmaa kotinaan, he eivät lausuneet yhtäkään valituksen sanaa. Uskon, kärsivällisyyden ja toivon sanoilla he rohkaisivat toisiaan kestämään puutetta ja kärsimyksiä. Kaikkien maallisten lahjojen menetys ei saanut heitä kieltämään uskoaan Kristukseen. Koettelemukset ja vainot johtivat heitä vain lähemmäksi luvattua lepoa ja palkintoa.

Kuten Jumalan palvelijat muinoin, hekin ”ovat antaneet kiduttaa itseään eivätkä ole ottaneet vastaan vapautusta, että saisivat paremman ylösnousemuksen.” Hebr. 11: 35. He muistelivat Mestarinsa sanoja, että heidän tulisi iloita joutuessaan vainottaviksi Kristuksen tähden, ja että heidän palkkansa tulisi olemaan suuri taivaissa - sillä samoin oli vainottu profeettojakin ennen heitä. He iloitsivat siitä, että heidät katsottiin arvollisiksi kärsimään totuuden tähden, ja voittolaulut kohosivat räiskyvien liekkien keskeltä. Katsoessaan uskossa ylöspäin he näkivät Kristuksen ja enkeleiden taivaan kartanoissa seuraavan mitä suurimmalla kiinnostuksella ja myötätunnolla heidän lujuuttaan. Jumalan valtaistuimelta kuului ääni: ”Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun.” Ilm. 2: 10.

Saatanan yritykset tuhota Kristuksen seurakunta väkivalloin osoittautuivat tuloksettomiksi. Suuri taistelu, jossa nämä Jeesuksen opetuslapset uhrasivat henkensä, ei päättynyt näiden uskollisten valonkantajien kaatuessa vartiopaikalleen. Tappio merkitsi heille voittoa. Jumalan työntekijät surmattiin, mutta hänen työnsä eteni. Evankeliumi jatkoi leviämistään ja sen kannattajat lisääntyivät. Se valloitti alueita, joihin Rooman kotkatkaan eivät kyenneet lentämään. Eräs kristitty, joka nuhteli pakanallisia hallitsijoita siitä, että nämä kehottivat jatkamaan vainoa, sanoi: Te voitte ”tappaa meitä, kiduttaa meitä, tuomita meitä ...Teidän vääryytenne on meidän viattomuutemme osoitus ... Eikä teidän julmuutenne hyödytä mitään”. Se oli vain omiaan tuomaan toisia heidän joukkoonsa. ”Mitä enemmän meitä surmaatte, sitä enemmän joukkomme kasvaa; kristittyjen veri on siemen.”

Tuhansia heitettiin vankeuteen ja surmattiin, mutta toisia astui esiin täyttämään heidän paikkansa. Kristus vahvisti niitä, jotka joutuivat uskonsa tähden kärsimään marttyyrikuoleman, ja luki heidät voittajien joukkoon. He olivat taistelleet hyvän taistelun, ja Kristuksen saapuessa he saavat vastaanottaa kirkkauden kruunun. Heidän kohtaamansa kärsimykset lähensivät heitä toisiinsa ja Lunastajaansa. Heidän elämänsä esimerkki ja heidän kuolemansa todistus merkitsivät jatkuvaa todistusta totuuden puolesta; ja kun vähiten saatettiin odottaa, saatanan alamaiset jättivät hänen palvelemisensa ja astuivat Kristuksen lipun alle.

Tämän vuoksi saatana suunnitteli tehostaa taisteluaan Jumalan hallitusta vastaan asettamalla oman lippunsa kristilliseen seurakuntaan. Jos Kristuksen seuraajat onnistuttaisiin pettämään ja heidät voitaisiin estää miellyttämästä Jumalaa, silloin heidän voimansa, mielenlujuutensa ja kestävyytensä pettäisivät ja he muodostaisivat helpon saaliin.

Suuri vastustaja yritti nyt saavuttaa viekkaudella sen, mitä hän ei ollut onnistunut saamaan väkivalloin. Vaino lakkasi ja sen sijaan astuivat ajallisen menestyksen ja maallisen kunnian vaaralliset viettelykset. Epäjumalanpalvelijat omaksuivat osan kristillisestä uskosta, vaikka he samalla hylkäsivät toisia tärkeitä totuuksia. He tunnustivat vastaanottavansa Jeesuksen Jumalan Poikana ja uskovansa hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa, mutta heillä ei ollut todellista synnintuntoa eivätkä he tunteneet tarvitsevansa parannusta tai sydämen muutosta. Tehtyään omalta puoleltaan myönnytyksiä he ehdottivat, että kristityt tekisivät samoin, jotta kaikki voisivat yhtyä uskossaan Kristukseen.

Hirvittävä vaara uhkasi nyt seurakuntaa. Tämän rinnalla vankeus, kidutukset, tuli ja miekka olivat olleet siunauksia. Muutamat kristityistä seisoivat lujina. He selittivät, etteivät voineet ryhtyä sovitteluihin. Toiset taas suosittelivat, että muutamista uskonkohdista luovuttaisiin tai niitä mukailtaisiin liittyen niihin, jotka olivat omaksuneet osan kristinuskosta. Heidän mielestään näin saatettaisiin helpottaa viimeksimainittujen täydellistä kääntymistä. Tämä oli syvän tuskan aikaa Kristuksen uskollisille seuraajille. Valekristillisyyden viittaan pukeutuneena saatana oli hiipimässä seurakuntaan turmellakseen sen uskon ja kääntääkseen sen mielet pois totuuden sanasta.

Useimmat kristityistä suostuivat lopulta alentamaan tasoa, ja kristinusko ja pakanuus solmivat keskenään liiton. Vaikka epäjumalien palvelijat väittivät olevansa kääntyneitä ja liittyivät seurakuntaan, he siitä huolimatta riippuivat kiinni epäjumalanpalveluksessaan, vaihtaen vain palvontansa kohteet Jeesuksen, Marian ja pyhimysten kuviin. Epäjumalanpalveluksen löyhkäävä hapatus, jota tällä tavoin pääsi seurakuntaan, jatkoi turmiollista työtään. Epäterveet opit, taikauskoiset juhlamenot ja epäjumaliset seremoniat saivat jalansijaa seurakunnan uskonkäsityksissä ja jumalanpalveluksessa. Kristuksen seuraajien liittyessä epäjumalanpalvelijoihin kristinusko turmeltui ja seurakunta menetti puhtautensa ja voimansa. Oli kuitenkin muutamia, jotka eivät antaneet näiden erehdysten johtaa itseään harhaan. He pysyivät uskollisina totuuden Alkuunpanijalle ja palvelivat yksin Jumalaa.

Kaksi luokkaa

Kristuksen seuraajiksi tunnustautuvien joukossa on aina ollut kaksi luokkaa. Toisten tutkiessa Vapahtajan elämää ja pyrkiessä innokkaasti korjaamaan virheitään ja seuraamaan Esikuvaansa, toiset karttavat selviä, käytännöllisiä totuuksia, mitkä paljastavat heidän erheensä. Parhaimmassa tilassaankaan ei seurakunta muodostunut pelkästään uskollisista, puhtaista ja vilpittömistä. Vapahtaja opetti, ettei tahallisesti syntiin antautuvia tulisi ottaa seurakunnan jäsenyyteen. Kuitenkin hän liitti yhteyteensä miehiä, joilla oli luonteen virheitä, ja salli heidän päästä osallisiksi opetuksistaan ja esimerkistään, jotta heillä olisi tilaisuus nähdä virheensä ja korjata ne. Kahdentoista apostolin joukossa oli kavaltaja. Juudas otettiin vastaan hänen luonteensa puutteista huolimatta, ei niiden tähden. Hänet liitettiin opetuslapsijoukkoon, jotta hän Kristuksen opetuksen ja esimerkin avulla oppisi näkemään, millainen on kristillinen luonne, ja että hän omat erheensä havaittuaan katuisi ja - jumalallisen armon avulla - puhdistaisi sielunsa ”totuuden kuuliaisuudessa”. Mutta Juudas ei vaeltanut valossa, jonka suotiin armollisesti loistaa hänen tielleen. Antautumalla syntiin hän kutsui luokseen saatanan kiusaukset. Hänen luonteensa pahat piirteet tulivat vallitseviksi. Hän antoi mielensä pimeyden voimien hallintaan. Hän närkästyi, kun häntä nuhdeltiin hänen virheistään, ja siten hän tuli houkutelluksi tekemään kauhistuttavan rikoksensa, pettämään Mestarinsa. Samalla tavoin kaikki, jotka hellivät pahaa ulkonaisen jumalisuuden varjolla, vihaavat niitä, jotka häiritsevät heidän rauhaansa tuomitsemalla heidän syntistä vaellustaan. Sopivan tilaisuuden tullen he tulevat Juudaksen tavoin kavaltamaan ne, jotka heidän parastaan ajatellen ovat heitä ojentaneet.

Apostolit erottivat seurakunnasta ne, jotka esiintyivät jumalisina vaikka salassa suosivat syntiä. Ananias ja Safiira menettelivät petollisesti uskotellessaan antavansa Jumalalle kokonaisen uhrin, vaikka ahneudessaan pidättivätkin siitä osan itselleen. Totuuden Henki ilmaisi apostoleille näiden teeskentelijöiden todellisen luonteen, ja Jumalan tuomiot puhdistivat seurakunnan tästä häpeätahrasta. Tämä selvä osoitus Kristuksen kaikkinäkevän Hengen vaikutuksesta seurakunnassa herätti kauhua ulkokultailijoiden ja pahantekijöiden keskuudessa. He eivät voineet kauan olla niiden yhteydessä, jotka käytökseltään ja mielenlaadultaan edustivat Kristusta; ja kun koetukset ja vainot kohtasivat hänen seuraajiaan, vain ne, jotka olivat halukkaita hylkäämään kaiken muun totuuden tähden, halusivat tulla hänen opetuslapsikseen. Tällä tavoin seurakunta pysyi suhteellisen puhtaana niin kauan kuin vainoa jatkui. Mutta kun se päättyi, seurakuntaan liittyi vähemmän innokkaita ja pyhittyneitä käännynnäisiä, ja niin aukeni saatanalle mahdollisuus saada siellä jalansijaa.

Mutta Valon Ruhtinaan ja pimeyden ruhtinaan välillä ei ole olemassa mitään yhteyttä, eikä sitä voi olla myöskään heidän seuraajiensa välillä. Kun kristityt suostuivat yhtymään niihin, jotka olivat vain puoleksi kääntyneet pakanuudestaan, he astuivat tielle, joka johti yhä kauemmas totuudesta. Saatana riemuitsi siitä, että oli onnistunut pettämään niin suuren joukon Kristuksen seuraajia. Sitten hän kohdisti näihin vielä enemmän voimiaan ja innoitti heitä vainoamaan niitä, jotka pysyivät uskollisina Jumalalle. Ketkään toiset eivät osanneet niin hyvin vastustaa todellista kristillistä uskoa kuin ne, jotka olivat kerran olleet sen puolustajia. Nämä luopiokristityt yhdessä puolipakanallisten veljiensä kanssa ryhtyivät taistelemaan Kristuksen opin tärkeimpiä kohtia vastaan.

Tämä merkitsi epätoivoista taistelua niille, jotka tahtoivat pysyä uskollisina ja lujasti vastustaa niitä petoksia ja kauhistuksia, joita papillisiin vaatteisiin verhottuina tuotiin kirkkoon. Raamattua ei tunnustettu uskon ainoaksi ohjeeksi. Uskonnonvapauden periaatetta pidettiin harhaoppina ja sen puolustajia vihattiin ja ajettiin maanpakoon.

Väistämätön ero

Pitkän ja ankaran taistelun jälkeen nuo harvat uskolliset päättivät katkaista kaiken yhteyden luopuneeseen kirkkoon, mikäli se edelleen kieltäytyisi puhdistautumasta valheesta ja epäjumalanpalveluksesta. He näkivän eron ehdottoman välttämättömäksi, mikäli halusivat seurata Jumalan sanaa. He eivät uskaltaneet suvaita harhaoppeja, jotka olisivat kohtalokkaita heidän omille sieluilleen, tai näyttää esimerkkiä, mikä vaarantaisi heidän lastensa ja lastensa lasten uskon. Rauhan ja yhteyden turvaamiseksi he olivat valmiit tekemään mitä tahansa myönnytyksiä, kunhan ne eivät koskisi heidän uskollisuuttaan Jumalaa kohtaan; mutta he tajusivat, että rauhakin olisi liian kalliisti ostettu, jos sen vuoksi olisi uhrattava periaatteet. Jos yhteys voitaisiin säilyttää vain totuuden ja vanhurskauden kustannuksella, valitsivat he mieluummin erimielisyyden ja vaikkapa taistelun.

Sekä seurakunnalle että maailmalle olisi hyväksi, jos ne periaatteet, mitkä innoittivat näitä sankarillisia sieluja, heräisivät uudelleen eloon Jumalan lapsiksi tunnustautuvien keskuudessa. Oppeihin, jotka ovat kristillisen uskon peruspylväitä, suhtaudutaan huolestuttavan välinpitämättömästi. Käsitys, jonka mukaan ne eivät loppujen lopulta olekaan niin elintärkeitä, voittaa alaa. Tämä asenne on omiaan tukemaan saatanan toimintaa, niin että vääriä teorioita ja tuhoisia harhaoppeja, joita menneitten aikojen uskolliset henkensä uhalla paljastivat ja vastustivat, pidetään nyt tuhansien Kristuksen seuraajiksi tunnustautuvien keskuudessa suosiossa.

Varhaiset kristityt olivat todella erikoislaatuista kansaa. Heidän moitteeton käytöksensä ja horjumaton uskonsa oli alituinen nuhde, joka häiritsi syntisen rauhaa. Lukumäärältään vähäisinä, ilman rikkautta, asemaa tai arvonimiä he olivat väärintekijöiden kauhuna kaikkialla, missä heidän luonteensa ja oppinsa tunnettiin. Siksi jumalattomat vihasivat heitä, kuten Kain vihasi Aabelia. Samasta syystä kuin Kain murhasi Aabelin, ne, jotka yrittivät poistaa Pyhän Hengen hillitsevän vaikutuksen, tappoivat Jumalan kansaa. Samasta syystä juutalaiset hylkäsivät ja ristiinnaulitsivat Vapahtajansa - koska hänen luonteensa pyhyys ja puhtaus oli jatkuvana nuhteena heidän itsekkyydelleen ja turmeltuneisuudelleen. Kristuksen päivistä tähän asti hänen uskolliset opetuslapsensa ovat herättäneet vihaa ja vastustusta niissä, jotka rakastavat ja seuraavat synnin teitä.

Miten sitten evankeliumia voidaan nimittää rauhan sanomaksi? Kun Jesaja ennusti Messiaan syntymän, hän käytti hänestä nimeä ”Rauhan Ruhtinas”. Kun enkelit ilmoittivat paimenille, että Jeesus oli syntynyt, he lauloivat Beetlehemin ketojen yllä: ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!” Luuk. 2: 14. Ilmeinen ristiriita näyttää vallitsevan näiden profeetallisten ilmoitusten ja Jeesuksen sanojen välillä: ”En ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan.” Matt. 10: 34. Oikein ymmärrettyinä niiden kesken vallitsee kuitenkin sopusointu. Evankeliumi on rauhan sanoma. Kristinusko levittäisi rauhaa, sopusointua ja onnea yli koko maailman, mikäli sen sanoma vastaanotettaisiin ja sitä seurattaisiin. Kristuksen uskonto liittää läheiseen veljesyhteyteen kaikki, jotka vastaanottavat sen opetukset. Kristuksen tehtävän tarkoituksena oh saada aikaan sovinto sekä ihmisen ja Jumalan välillä että ihmisten keskinäisissä suhteissa. Mutta suurimmalta osaltaan maailma on saatanan, Kristuksen katkerimman vihollisen, hallinnassa. Evankeliumi tarjoaa ihmisille elämän periaatteita, jotka ovat täysin vastakkaisia heidän omien tapojensa ja toiveittensa kanssa, ja he nousevat kapinaan sitä vastaan. He vihaavat puhtautta, joka paljastaa ja tuomitsee heidän syntinsä, ja he vainoavat ja hävittävät niitä, jotka julistavat heille sen oikeudenmukaisia ja pyhiä vaatimuksia. Tässä mielessä - koska sen korostamat totuudet herättävät vihaa ja riitaa - evankeliumia kutsutaan miekaksi.

Salaperäinen kaitselmus, joka sallii vanhurskaiden kärsiä vainoa syntisten käsissä, on hämmentänyt monien uskossaan heikkojen mieliä. Muutamat ovat jopa valmiit luopumaan luottamuksestaan Jumalaan, koska hän sallii mitä halpamaisimpien ihmisten menestyä, samalla kun parhaimmat ja puhtaimmat joutuvat heidän ahdistamikseen ja kiduttamikseen. Saatetaan kysyä, miten Jumala, joka on vanhurskas, armollinen ja kaikkivoipa, sallii sellaista vääryyttä ja sortoa. Meillä ei ole mitään tekemistä tämän kysymyksen kanssa. Jumala on antanut meille kylliksi todisteita rakkaudestaan, eikä meidän tule epäillä hänen hyvyyttään, vaikka emme ymmärtäisikään hänen kaitselmuksensa menettelytapoja. Nähdessään etukäteen epäilykset, mitkä painaisivat opetuslasten mieliä koettelemusten ja pimeyden päivinä, Jeesus sanoi heille: ”Muistakaa se sana, jonka minä teille sanoin: ’Ei ole palvelija herraansa suurempi’. Jos he ovat minua vainonneet, niin he teitäkin vainoavat.” Joh. 15: 20. Jeesus kärsi meidän edestämme enemmän kuin yksikään hänen seuraajansa on joutunut kärsimään jumalattomien julmuudesta. Ne, jotka ovat kutsutut osallistumaan vainoista ja marttyyrikuolemasta, kulkevat vain Jumalan rakkaan Pojan askelissa.

”Ei Herra viivytä lupauksensa täyttämistä.” 2 Piet. 3: 9. Hän ei unohda eikä hylkää lapsiaan. Mutta hän sallii jumalattomien ilmaista todellisen luonteensa, jotta yksikään, joka tahtoo tehdä hänen tahtonsa, ei tulisi heidän vuokseen petetyksi. Toisaalta vanhurskaat asetetaan kärsimysten ahjoon, jotta he itse puhdistuisivat; että heidän esimerkkinsä saisi toisia vakuuttuneiksi uskon ja jumalisuuden todellisuudesta, ja myös siksi, että heidän vakaa vaelluksensa olisi tuomioksi jumalattomille ja epäuskoisille.

Jumala sallii jumalattomien menestyä ja ilmaista vihamielisyytensä häntä kohtaan, jotta - kun he ovat täyttäneet syntiensä mitan - kaikki näkisivät heidän täydellisessä hävittämisessään hänen oikeudenmukaisuutensa ja armonsa. Jumalan kostonpäivä lähenee nopeasti ja silloin kaikki, jotka ovat rikkoneet hänen lakiaan ja vainonneet hänen kansaansa saavat oikeudenmukaisen rangaistuksen teoistaan; silloin rangaistaan jokainen Jumalan uskollisiin kohdistunut epäoikeudenmukaisuus tai julmuus aivankuin se olisi tehty Kristukselle itselleen.

On eräs toinen, vielä tärkeämpi kysymys, jonka tulisi herättää nykyajan seurakuntien huomiota. Apostoli Paavalin sanojen mukaan ”kaikki, jotka tahtovat elää jumalisesti Kristuksessa Jeesuksessa, joutuvat vainottaviksi”. 2 Tim. 3: 12. Mistä sitten johtuu, että vainon tulet näyttävät suurelta osin sammuneen? Ainoana syynä on se, että kirkko on mukautunut maailman tasolle eikä sen tähden herätä mitään vastustusta. Meidän päiviemme yleiselle uskonnolle ei ole luonteenomaista se pyhyys ja puhtaus, mikä oli ominaista kristilliselle uskolle Jeesuksen ja apostolien päivinä. Kristinusko on maailman suosiossa, koska se on tehnyt kompromisseja synnin kanssa, koska Jumalan sanan suuriin totuuksiin suhtaudutaan niin välinpitämättömästi, koska kirkossa on niin vähän elävää jumalisuutta. Herätköön varhaisen seurakunnan usko ja voima uuteen eloon - silloin herää myös vainon henki, ja vainon tulet syttyvät jälleen.