3. Luku - Luopumuksen tielle

”Se päivä ei tule, ennenkuin luopumus ensin tapahtuu ...”

Apostoli Paavali ennustaa toisessa kirjeessään tessalonikalaisille suuresta luopumuksesta, joka johtaisi paavillisen vallan perustamiseen. Hän selittää, että Kristuksen päivä ei tule ”ennenkuin luopumus ensin tapahtuu ja laittomuuden ihminen ilmestyy, kadotuksen lapsi, tuo vastustaja, joka korottaa itsensä yli kaiken, mitä Jumalaksi tahi jumaloitavaksi kutsutaan, niin että hän asettuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala”. Edelleen apostoli varoittaa veljiään siitä, että ”laittomuuden salaisuus on jo vaikuttamassa”. 2 Tess. 2: 3, 4, 7. Jo tuona varhaisena ajankohtana hän näki seurakuntaan hiipivän erehdyksiä, jotka valmistaisivat tietä paaviuden kehittymiselle.

Vähä vähältä, aluksi salaisesti ja hiljaisuudessa, sitten avoimemmin, ”laittomuuden salaisuus” suoritti petollista ja häpeällistä työtään lisäten voimaansa ja vaikutusvaltaansa ihmismielten yli. Miltei huomaamatta pakanalliset tavat löysivät tiensä kristilliseen kirkkoon. Mukautumisen ja sovittelun henki väistyi hetkeksi kirkon joutuessa ankariin vainoihin pakanuuden aikana. Mutta kun vaino lakkasi, ja kristinusko sai astua kuninkaiden kartanoihin ja palatseihin, se vaihtoi Kristuksen ja apostolien nöyrän yksinkertaisuuden pakanallisten pappien ja hallitsijoiden ylpeään komeuteen, ja Jumalan vaatimusten sijaan se asetti inhimilliset teoriat ja perinnäissäännöt. Konstantinuksen nimellinen kääntyminen neljännen vuosisadan alkupuolella herätti suurta riemua - ja maailma asteli kirkkoon vanhurskauden viittaan naamioituneena. Turmeluksen työ edistyi nyt nopeasti. Pakanuus, joka näytti joutuneen häviölle, olikin tullut voittajaksi. Sen henki hallitsi kirkossa. Sen opit, menot ja taikauskoiset käsitykset olivat yhdistyneet Kristuksen seuraajiksi tunnustautuvien uskoon ja jumalanpalvelukseen.

Pakanuuden ja kristinuskon välisen kompromissin tuloksena syntyi ”laittomuuden ihminen”, jonka profetia ennusti korottavan itsensä Jumalan yläpuolelle ja häntä vastaan. Tuo jättiläismäinen väärän uskonnon järjestelmä on saatanan voiman mestarinäyte - mahtava muistomerkki hänen pyrkimyksistään asettua valtaistuimelle hallitsemaan maailmaa oman tahtonsa mukaisesti.

Saatana yritti kerran saada aikaan sovitteluratkaisun Kristuksen kanssa. Hän tuli Jumalan Pojan luo kiusausten erämaassa, ja näyttäen tälle kaikki maailman valtakunnat ja niiden loiston hän tarjoutui antamaan sen kaiken Jeesuksen käsiin, mikäli tämä vain tunnustaisi pimeyden ruhtinaan herruuden. Kristus nuhteli röyhkeää kiusaajaa ja pakotti hänet poistumaan. Mutta saatana menestyy paremmin esittäessään samat kiusauksensa ihmiselle. Saadakseen maallista voittoa ja kunniaa kirkko antautui etsimään maan mahtajien tukea ja suosiota, ja näin hyljättyään Kristuksen se tuli viekotelluksi tekemään liiton saatanan edustajan, Rooman piispan, kanssa.

Rooman kirkon tärkeimpiä oppeja on se, että paavi on koko Kristuksen seurakunnan näkyvä pää, jolle kuuluu korkein valta kaikkien piispojen ja pappien yli kaikkialla maailmassa. Ja vieläkin enemmän: paaviin on sovellettu Jumalan omia arvonimiä. Häntä on kutsuttu nimellä ”Herra Jumala Paavi”, ja hänet on julistettu erehtymättömäksi. Hän vaatii kaikkien ihmisten kunnioitusta. Samaa vaatimusta, minkä saatana esitti kiusauksen erämaassa, hän yhä pitää voimassa Rooman kirkon kautta, ja suuret joukot ovat valmiita osoittamaan hänelle kunnioitustaan.

Mutta ne, jotka pelkäävät ja kunnioittavat Jumalaa, vastaavat tähän taivaita hipovaan röyhkeyteen samalla tavoin kuin Kristus vastasi kavalan vihollisen houkutuksiin: ”Sinun pitää kumartaman Herraa, sinun Jumalaasi, ja häntä ainoata palveleman.” Luuk. 4: 8. Jumala ei ole milloinkaan antanut sanassaan pienintäkään viitettä siitä, että hän olisi määrännyt ketään ihmistä seurakuntansa pääksi. Oppi paavillisesta yliherruudesta on täysin vastoin Raamatun opetuksia. Paavilla ei voi olla mitään valtaa Kristuksen seurakunnan yli, paitsi minkä hän on vääryydellä itselleen anastanut.

Rooman kirkko on itsepintaisesti syyttänyt protestantteja kerettiläisyydestä ja siitä, että nämä ovat ehdoin tahdoin eronneet oikeasta seurakunnasta. Mutta nämä syytökset sopivat paremmin siihen itseensä. Se juuri laski alas Kristuksen lipun ja luopui siitä uskosta, ”joka kerta kaikkiaan on pyhille annettu”. Juud. 3.

Sanan voima

Saatana tiesi hyvin, että pyhät kirjoitukset tekisivät ihmiset kykeneviksi havaitsemaan hänen petoksensa ja vastustamaan hänen voimaansa. Sanalla oli maailman Vapahtajakin torjunut hänen hyökkäyksensä. Jokaisen hyökkäyksen tapahtuessa Kristus kohotti ikuisen totuuden kilven, sanoen: ”Kirjoitettu on.” Vastustajan jokaisen ehdotuksen hän torjui sanan voimalla ja viisaudella. Voidakseen säilyttää ihmiset valtansa alla ja lujittaakseen paavillista valheherruutta saatanan täytyi pitää ihmiset tietämättöminä kirjoitusten opetuksista. Raamattu korottaisi Jumalaa ja asettaisi katoavaisen ihmisen oikeaan asemaansa; tämän vuoksi sen pyhiä totuuksia oli salattava ja poljettava maahan. Rooman kirkko omaksui tämän periaatteen. Satojen vuosien aikana oli Raamatun levittäminen kielletty. Kansaa oli kielletty lukemasta sitä kodeissa, ja selkärangattomat papit ja prelaatit tulkitsivat sen opetuksia siten, että ne tukivat heidän vaatimuksiaan. Siten paavia alettiin miltei yleisesti pitää Jumalan maanpäällisenä käskynhaltijana, jolle on annettu korkein valta sekä kirkossa että valtiossa.

Kun erheiden paljastaja oli työnnetty syrjään, saatana työskenteli tahtonsa mukaan. Ennustuksen mukaan paavikunta pyrkisi ”muuttamaan ajat ja lain”, Dan. 7: 25, eikä se hidastellutkaan aikeissaan. Jotta pakanuudesta kääntyneille tarjottaisiin jokin vastine epäjumalapalvelukselle ja siten helpotettaisiin heidän nimellistä liittymistään kristinuskoon, kristilliseen jumalanpalvelukseen liitettiin vähitellen kuvien ja pyhäinjäännösten palvelusta. Yleisen kirkolliskokouksen määräyksellä tämä epäjumalanpalvelusmuoto lopullisesti vahvistettiin. Täydentääkseen jumalatonta työtään Rooma rohkeni poistaa Jumalan laista toisen käskyn, joka kieltää kuvien palvelemisen, ja jakaa kymmenennen käskyn kahtia, säilyttääkseen käskyjen alkuperäisen lukumäärän.

Pakanuuteen myöntymisen henki aukaisi tien vielä täydellisemmälle taivaan arvovallan hylkäämiselle. Pyhittymättömien kirkonjohtajien välityksellä saatana kävi käsiksi myös neljänteen käskyyn*yrittäen syrjäyttää vanhan sapatin, jonka Jumala oli siunannut ja pyhittänyt (1 Moos. 2: 2, 3), korottaakseen sen tilalle pakanoiden viettämän ”auringon kunnianarvoisan päivän”. Tätä muutosta ei aluksi yritetty panna toimeen avoimesti. Ensimmäisinä vuosisatoina kaikki kristityt pitivät oikeata sapattia. He vaalivat Jumalan kunniaa, ja koska he uskoivat Jumalan lain olevan muuttumattoman, he puolustivat innokkaasti sen käskyjen pyhyyttä. Mutta saatana toimi välikappaleittensa kautta suurella kavaluudella toteuttaakseen aikeitaan. Jotta kansan huomio saataisiin kohdistumaan sunnuntaihin, siitä tehtiin Kristuksen ylösnousemuksen muistojuhla. Jumalanpalveluksia järjestettiin sinä päivänä, mutta silti sitä pidettiin vain virkistyspäivänä ja sapattia pidettiin yhä pyhänä.

Valmistaakseen tietä sille työlle, minkä oli aikonut toteuttaa, saatana oli saanut juutalaiset ennen Kristuksen syntymää kuormittamaan sapatin mitä ankarimmilla säädöksillä ja siten tehnyt sen vietosta taakan. Käyttäen nyt hyväkseen sitä väärää valoa, johon hän oli sapatin saattanut, saatana leimasi sen halveksien juutalaiseksi asetukseksi. Kun kristityt yleisesti jatkoivat sunnuntain viettämistä riemullisena juhlana, hän johti heidät tekemään sapatista paastopäivän, synkän ja surullisen päivän, jotta he tällä tavoin voisivat osoittaa vihamielisyyttään juutalaisuutta kohtaan.

Konstantinuksen käsky

Neljännen vuosisadan alkupuolella keisari Konstantinus julkaisi määräyksen, jolla sunnuntai tehtiin yleiseksi juhlapäiväksi koko Rooman valtakunnassa.Hänen pakanalliset alamaisensa pitivät auringon päivää korkeassa arvossa ja kristitytkin kunnioittivat sitä. Keisarin tarkoituksena oli yhdistää pakanuuden ja kristinuskon ristiriitaiset pyrkimykset. Häntä innostivat tähän kirkon piispat, jotka kunnianhimonsa ja vallanjanonsa innoittamina havaitsivat, että jos sekä kristityt että pakanat viettäisivät samaa päivää, se edistäisi kristinuskon nimellistä omaksumista pakanoiden keskuudessa ja siten lisäisi kirkon valtaa ja kunniaa. Mutta vaikka monet jumalaapelkäävät kristityt saatiinkin vähitellen pitämään sunnuntaita jossakin määrin pyhänä, he yhä pitivät oikeata sapattia Herran pyhäpäivänä ja viettivät sitä kuuliaisina neljännelle käskylle.

Pääpettäjä ei ollut vielä suorittanut työtään loppuun. Hän oli päättänyt koota koko kristityn maailman lippunsa alle ja harjoittaa valtaansa käskynhaltijansa, ylpeän paavin, välityksellä, joka väitti olevansa Kristuksen edustaja. Puolittain kääntyneiden pakanoiden, kunnianhimoisten kirkonmiesten ja maailmaa rakastavien kirkon jäsenten avulla hän toteutti aikeensa. Aika ajoin pidettiin suuria kirkolliskokouksia, joihin kirkolliset arvohenkilöt kokoontuivat kaikkialta maailmasta. Miltei jokaisessa kirkolliskokouksessa Jumalan asettamaa sapattia vähä vähältä alennettiin, samalla kun sunnuntaita _ vastaavasti korotettiin. Tällä tavoin pakanallista juhlaa lopulta ruvettiin kunnoittamaan jumalallisena asetuksena, kun taas Raamatun sapatti julistettiin juutalaisuuden jätteeksi, ja sen pyhittäjät kirottiin.

Suuri luopio oli onnistunut korottamaan itsensä ”yli kaiken, mitä jumalaksi tahi jumaloitavaksi kutsutaan”. 2 Tess. 2: 4. Hän oli rohjennut muuttaa Jumalan laissa sen ainoan käskyn, joka selvästi osoittaa ihmiskunnalle oikean ja elävän Jumalan. Neljännessä käskyssä Jumala ilmaistaan taivaan ja maan Luojana, ja täten hänet erotetaan kaikista vääristä jumalista. Seitsemäs päivä pyhitettiin lepopäiväksi ollakseen luomistyön muistomerkkinä. Sen tarkoituksena oli pitää alati ihmisten mielissä elävä Jumala, elämän lähteenä ja kunnioituksen ja palvonnan kohteena. Saatana pyrkii kääntämään ihmiset Jumalan luota ja kuuliaisuudesta hänen lakiaan kohtaan. Tämän vuoksi hän kohdistaa ponnistelunsa erityisesti sitä käskyä vastaan, joka viittaa Jumalaan Luojana.

Protestantit väittävät nykyisin, että Kristuksen ylösnousemus sunnuntaina teki siitä kristillisen lepopäivän. Mutta Raamattu ei tue tätä väitettä. Ei Kristus eivätkä hänen apostolinsa ole antaneet mitään sellaista kunniaa tälle päivälle. Sunnuntain vietto kristillisenä asetuksena juontaa juurensa laittomuuden salaisuudesta (2 Tess. 2: 7), joka jo Paavalin päivinä oli aloittanut työnsä. Missä ja milloin on Herra ottanut nimiinsä tämän paaviuden lapsen? Millä pätevällä syyllä voidaan puolustaa muutosta, jota pyhät kirjoitukset eivät tue?

Kuudennella vuosisadalla paaviuden asema oli jo luja. Sen valtaistuin oli asetettu keisarin kaupunkiin ja Rooman piispan selitettiin olevan koko kirkon pää. Pakanuus oli antanut sijaa paaviudelle. Lohikäärme oli antanut pedolle ”voimansa ja valtaistuimensa ja suuren vallan”. Ilm. 13: 2. Ja nyt alkoivat ne 1260 paavillisen vainon vuotta, joista Danielin ja Ilmestyskirjan profetioissa oli ennustettu. Dan. 7:25; Ilm. 13: 5 - 7. Kristityt pakotettiin joko luopumaan puhtaasta uskostaan ja hyväksymään paavilliset juhlamenot ja jumalanpalveluksen tai nääntymään ja kärsimään kuoleman kidutuspenkillä, roviolla tai mestauslavalla. Nyt täyttyivät Jeesuksen sanat: ”Omat vanhemmatkin ja veljet ja sukulaiset ja ystävät antavat teidät alttiiksi; ja muutamia teistä tapetaan, ja te joudutte kaikkien vihattaviksi minun nimeni tähden.” Luuk. 21: 16, 17. Vaino kohtasi uskollisia suuremmalla raivolla kuin milloinkaan aikaisemmin, ja maailma muuttui laajaksi taistelutantereeksi. Vuosisatojen aikana Kristuksen seurakunta löysi turvapaikan syrjäisistä ja yksinäisistä piilopaikoista. Näin sanoo profeetta: ”Ja vaimo pakeni erämaahan, jossa hänellä oli Jumalan valmistama paikka, että häntä elätettäisiin siellä tuhat kaksisataa kuusikymmentä päivää.” Ilm. 12: 6.

Rooman kirkon valtaan nousu merkitsi pimeiden aikojen alkua. Mitä enemmän sen valta lisääntyi, sitä synkemmäksi kävi pimeys. Kristuksen, tosi perustuksen, sijasta uskottiin Rooman paaviin. Sen sijaan, että syntien anteeksiantamuksen ja ikuisen pelastuksen toivo olisi pantu Jumalan Poikaan, kansa katsoi paaviin sekä pappeihin ja prelaatteihin, joille paavi oli jakanut valtaansa. Kansalle opetettiin, että paavi on heidän maanpäällinen välittäjänsä ja ettei kukaan voisi lähestyä Jumalaa paitsi hänen kauttaan, ja vieläpä että hän oli heille Jumalan asemassa ja että häntä sen vuoksi oli sokeasti toteltava. Hänen määräyksestään poikkeaminen oli riittävä syy rikkojien sieluihin ja ruumiisiin kohdistuvalle ankarimmalle mahdolliselle rangaistukselle. Näin ihmisten mielet käännettiin pois Jumalasta erehtyvien, puutteellisten ja syntisten ihmisten puoleen; ei, enemmän: itsensä pimeyden ruhtinaan puoleen, joka heidän kauttaan harjoitti valtaansa. Synti oli naamioitu pyhyyden vaippaan. Kun kirjoitukset syrjäytetään ja ihminen alkaa pitää itseään erinomaisena, emme voi odottaa muuta kuin petoksia, vilppiä ja jumalattomuutta. Inhimillisten lakien ja perinnäissääntöjen korottamisen yhteydessä ilmeni se turmelus, joka aina on seurauksena Jumalan lain syrjäyttämisestä.

Vaaran aikaa

Ne olivat vaarallisia aikoja Kristuksen seurakunnalle. Uskollisia valonkantajia oli todellakin vain muutamia. Vaikka totuus ei ollutkaan täysin ilman todistajia, kuitenkin ajoittain näytti siltä, kuin erehdykset ja taikausko täysin voittaisivat ja tosi uskonto olisi tuomittu täysin häviämään maan päältä. Evankeliumi oli kadotettu näkyvistä, mutta uskonnon muodot olivat mitä moninaisimpia ja kansa oli ankarien vaatimusten rasittama.

Kansaa ei opetettu ainoastaan katsomaan paaviin välimiehenään, vaan luottamaan omiin töihinsä syntiensä sovittamiseksi. Pitkät pyhiinvaellusmatkat, katumusharjoitukset, pyhäinjäännösten palvelus, kirkkojen, pyhäkköjen ja alttareiden pystyttäminen, suurten rahasummien maksaminen kirkolle - nämä ja monet muut samankaltaiset teot otettiin käy-J täntöön Jumalan vihan tyynnyttämiseksi ja hänen mielisuosionsa hankkimiseksi, aivankuin Jumala olisi ihmisten kaltainen, joka suuttuisi pikkuasioista ja jota pitäisi lepyttää lahjoilla tai katumusharjoituksilla!

Huolimatta Rooman kirkon johtomiestenkin keskuudessa vallitsevista paheista, kirkon vaikutus näytti jatkuvasti kasvavan. Kahdeksannen vuosisadan lopulla Paavilaiset väittivät, että kirkon alkuaikoina oli Rooman piispoilla ollut sama hengellinen valta, jonka he nyt väittävät omistavansa. Tämän väitteen vahvistamiseksi oli tehtävä jotakin, mikä saattaisi sen näyttämään luotettavalta, ja tähän olikin valheen isällä keinot valmiina. Munkit väärentelivät vanhoja asiakirjoja. Löydettiin aikaisemmin tuntemattomia kirkolliskokousten määräyksiä, jotka vahvistivat paavin ylivallan varhaisimmista ajoista lähtien. Ja kirkko, joka oli hylännyt totuuden, vastaanotti mielihyvin nämä petokset.

Muutamat uskolliset oikealle perustukselle rakentajat (1 Kor. 3: 10, 11) hämmentyivät ja estyivät työssään, väärien oppien kasatessa törkyä heidän tielleen. Kuten Jerusalemin muurien rakentajat Nehemian päivinä, muutamat olivat valmiita sanomaan: ”Taakankantajain voima raukeaa, ja soraa on ylen paljon; me emme jaksa rakentaa muuria.” Neh. 4: 10. Väsyneinä jatkuvaan taisteluun vainoa, petoksia, jumalattomuutta ja muita saatanan heidän pysähdyttämisekseen keksimiä esteitä vastaan muutamat uskollisista rakentajista kadottivat rohkeutensa, ja saadakseen aikaan rauhan sekä säilyttääkseen omaisuutensa ja henkensä he kääntyivät pois oikealta perustukselta. Toiset taas, lannistumatta vihollistensa vastarinnasta, selittivät pelottomasti: ”Älkää peljätkö heitä; muistakaa suurta ja peljättävää Herraa” (Neh. 4: 14); ja he jatkoivat työtä miekka (Ef. 6: 17) vyötäisilleen sidottuna.

Sama vihan ja vastustuksen henki totuutta kohtaan on innoittanut Jumalan vihollisia kaikkina aikoina, ja samaa uskollisuutta ja valppautta on hänen palvelijoiltaan aina vaadittu. Kristuksen sanat ensimmäisille opetuslapsilleen soveltuvat hänen seuraajiinsa ajan loppuun asti: ”Mutta minkä minä teille sanon, sen minä sanon kaikille: valvokaa.” Mark. 13: 37.

Pimeys näytti tulevan yhä tiheämmäksi. Kuvien palvonta tuli yhä yleisemmäksi. Kynttilöitä poltettiin kuvien edessä ja niitä rukoiltiin. Mitä kummallisimpia ja taikauskoisimpia tapoja oli vallalla. Ihmisten mielet olivat niin täydellisesti taikauskon kahleissa, että järkikin näytti menettäneen merkityksensä. Kun papit ja piispat olivat nautinnonhaluisia, aistillisia ja turmeltuneita, oli aivan selvää, että kansa, joka piti heitä esikuvanaan, vajosi tietämättömyyteen ja paheisiin.

Uusi askel paavillisen röyhkeyden tiellä otettiin, kun paavi Gregorius VII yhdennellätoista vuosisadalla julisti Rooman kirkon olevan täydellisen. Esittämissään väitteissä hän mm. selitti, että kirkko ei ole milloinkaan erehtynyt, eikä kirjoitusten mukaan tulisi milloinkaan erehtymäänkään. Mutta kirjoitusten todistuksia ei esitetty näiden väitteiden tueksi. Ylpeä paavi väitti myös omistavansa vallan panna hallitsijoita viralta, ja hän selitti edelleen, ettei kukaan voinut kumota yhtäkään hänen päätöstään, mutta että hänellä oli valta muuttaa kaikkien muiden määräyksiä. Keisarit nöyrtyvät

Sattuvan esimerkin tämän erehtymättömyyden esitaistelijan tyrannimaisesta luonteesta tarjoaa hänen suhtautumisensa Henrik IV:een, Saksan keisariin. Koska tämä hallitsija oli rohjennut väheksyä paavin arvovaltaa, hänet julistettiin pannaan ja virastaan erotetuksi. Pelästyneenä omien ruhtinaittensa luopumisesta ja uhkauksista - paavin lähettiläät olivat nimittäin kehottaneet heitä kapinaan keisaria vastaan - Henrik totesi välttämättömäksi ryhtyä hieromaan rauhaa Rooman kanssa. Vaimonsa ja uskollisen palvelijansa kanssa hän kulki keskitalvella alppien yli voidakseen nöyrtyä paavin edessä. Saavuttuaan linnaan, missä Gregorius oleskeli, hänet ohjattiin ilman henkivartijoitaan ulommalle pihalle. Siellä hän talvipakkasessa paljain päin, avojaloin ja katumusvaatteissa odotti paavin lupaa päästä hänen eteensä. Vasta sitten, kun Henrik oli kolmen päivän ajan paastonnut ja tunnustanut syntejään, paavi alentui myöntämään hänelle armahduksen. Mutta silloinkin se tapahtui ehdolla, että keisari odottaisi paavin hyväksymistä ennenkuin pukisi ylleen arvomerkkinsä ja ryhtyisi harjoittamaan keisarillista valtaansa. Ja Gregorius voitostaan ylpeillen kerskasi, että hänen tehtävänään oli kuninkaiden ylpeyden masentaminen.

Miten jyrkkä vastakohta vallitsikaan tämän röyhkeän paavin suunnattoman ylpeyden ja Kristuksen nöyryyden ja lempeyden välillä, hänen, joka esittää itsensä anomassa sydämen ovella sisäänpääsyä voidakseen tuoda sinne anteeksiantamuksen ja rauhan, ja joka sanoi opetuslapsil leen: ”Joka teidän keskuudessanne tahtoo olla ensimmäinen, se olkoon teidän orjanne”. Matt. 20: 27.

Toisiaan seuraavat vuosisadat todistivat jatkuvasti lisääntyviä erehdyksiä Roomasta lähtevissä opeissa. Jo ennen paaviuden perustamista pakanallisten filosofien opetukset olivat herättäneet huomiota ja saavuttaneet vaikutusvaltaa kirkossa. Monet nimellisesti kääntyneet pitäytyivät yhä pakanallisen filosofian oppeihin, eivätkä ainoastaan tutkineet niitä itse, vaan suosittelivat niitä toisillekin keinoina vaikutusvallan saamiseksi pakanoiden keskuudessa. Näin kristilliseen uskoon liitettiin vakavia harhoja. Huomattavin niistä oli usko ihmisen luontaiseen kuolemattomuuteen ja hänen tietoiseen tilaansa kuolemassa. Tämä oppi muodosti perustan pyhimysten avuksihuutamiselle ja Neitsyt Marian palvonnalle, mitkä tavat Rooma otti käytäntöön. Siitä sai alkunsa myös harhaoppi jumalattomien ikuisesta piinasta, mikä varhain liitettiin paavillisiin uskomuksiin.

Sitten valmistettiin tietä vielä uudelle pakanalliselle keksinnölle, jota Rooma nimitti kiirastuleksi, ja jota se käytti pelotellakseen herkkä- ja taikauskoista kansaa. Tämä harhaoppi vahvisti sellaisen kidutuspaikan olemassaolon, jossa niiden sielut, jotka eivät ole ansainneet iankaikkista kadotusta, saavat kärsiä syntiensä rangaistusta, ja josta he - tultuaan puhdistetuiksi - pääsevät taivaaseen. Vielä tarvittiin eräs keksintö, jotta Rooma voisi hyötyä kannattajiensa pelosta ja paheista. Tähän tarkoitukseen sepitettiin aneoppi. Kaikille, jotka liittyisivät tukemaan paavin sotatoimia hänen maallisen valtansa laajentamiseksi, hänen vihollistensa rankaisemiseksi tai hänen hengellisen yliherruutensa kieltäjien tuhoamiseksi, luvattiin täydellinen armahdus menneistä, nykyisistä ja tulevista synneistä sekä vapautus kaikista niihin liittyvistä sakoista ja rangaistuksista. Kansalle opetettiin myös, että maksamalla kirkolle rahaa he saattoivat vapauttaa itsensä synnistä ja samoin pelastaa kuolleiden ystäviensä sielut, jotka olivat kiduttavien liekkien vallassa. Tällaisin keinoin Rooma täytti aarrearkkunsa ja ylläpiti niiden komeutta, ylellisyyttä ja paheita, jotka olivat edustavinaan Kristusta, häntä, jolla ei ollut paikkaa, mihin päänsä kallistaisi. Epäjumalinen messu-uhri oli syrjäyttänyt Herran ehtoollisen raamatullisen asetuksen. Paavilaiset papit uskottelivat voivansa mielettömällä ilvehtimisellään muuttaa tavallisen leivän ja viinin todelliseksi ”Kristuksen ruumiiksi ja vereksi”. Jumalaa pilkkaavalla röyhkeydellä he avoimesti väittivät kykenevänsä luomaan Jumalan, kaiken Luojan. Kristittyjä vaadittiin kuolemanrangaistuksen uhalla tunnustamaan uskonsa tähän kauhistuttavaan, taivaita häpäisevään harhaoppiin. Suuret joukot, jotka eivät tähän taipuneet, heitettiin polttoroviolle. Kolmannellatoista vuosisadalla perustettiin paavikunnan välikappaleista hirvittävin: inkvisitio. Pimeyden ruhtinas työskenteli paavillisen pappisvallan johtajien avulla. Saatana ja hänen enkelinsä hallitsivat salaisiin istuntoihinsa kokoontuneiden pahojen miesten mieliä, mutta heidän keskellään seisoi näkymättömänä Jumalan enkeli merkiten muistiin heidän jumalattomat päätöksensä ja kirjoittaen historiaa, joka on liian kauheaa ihmissilmien nähtäväksi. ”Suuri Babylon” oli ”juovuksissa pyhien verestä”. Miljoonien marttyyrien runnellut ruumiit huusivat Jumalan kostoa tuolle luopiovallalle.

Paavikunnasta oli tullut maailman yksinvaltias. Kuninkaat ja keisarit alistuivat Rooman paavin määräyksiin. Ihmisten kohtalot sekä ajassa että ikuisuudessa näyttivät olevan hänen vallassaan. Satojen vuosien aikana oli Rooman opit empimättä hyväksytty, sen menoja kunnioittavasti suoritettu, sen juhlapäiviä yleisesti vietetty. Sen papistoa kunnioitettiin ja avustettiin runsain lahjoin. Milloinkaan ei Rooman kirkko ole sen jälkeen saavuttanut suurempaa arvovaltaa, loistoa ja mahtia.

Mutta ”paavikunnan keskipäivä oli maailman keskiyötä”. Pyhät kirjoitukset olivat miltei tuntemattomia ei vain kansalle vaan myös papeille. Kuten muinaiset fariseukset paavilaiset johtajat vihasivat valoa, joka paljastaisi heidän syntinsä. Kun Jumalan laki, vanhurskauden mittapuu, oli poistettu, he käyttivät valtaansa ja harjoittivat paheitaan ilman esteitä tai rajoituksia. Petos, ahneus ja irstaisuus kukoistivat. Mitään rikosta ei kaihdettu, mikäli sillä voitiin saavuttaa rikkautta tai asemia. Paavien ja kirkonmiesten palatsit olivat mitä inhoittavimpien irstailujen näyttämönä. Muutamat vallassa olevista paaveista olivat syyllistyneet niin kammottaviin rikoksiin, että maalliset hallitsijat yrittivät panna viralta näitä kirkon mahtimiehiä, koska pitivät heitä niin turmeltuneina hirviöinä, ettei heitä voinut sietää. Vuosisatoihin ei Eurooppa ollut edistynyt tieteissä, taiteissa eikä kulttuurissa. Kristinuskoa oli kohdannut siveellinen ja älyllinen lamaantuminen.

Maailman tila Rooman vallan alla muodosti pelottavan ja sattuvan täyttymyksen profeetta Hoosean sanoille: ”Minun kansani joutuu häviöön, sillä se on taitoa vailla. Koska sinä olet hyljännyt taidon, hylkään minä sinut ... Koska olet unhottanut Jumalasi lain, unhotan myös minä sinun lapsesi.” ”... ei ole uskollisuutta, ei laupeutta eikä Jumalan tuntemusta maassa. Vannotaan ja valhetellaan, murhataan, varastetaan ja rikotaan aviot, murtaudutaan taloihin, ja verityö verityötä seuraa.” Hoosea 4: 6, 1, 2. Sellaiset olivat Jumalan sanan hylkäämisen seuraukset.