4. Luku - Laaksojen sankarit

”Heidän uskonsa ei ollut uusi. He olivat perineet sen isiltään. He taistelivat apostolisen seurakunnan uskon puolesta.”

Sen pimeyden keskellä, joka peitti maan paavien ylivallan pitkänä aikakautena, ei totuuden valoa voitu kokonaan sammuttaa. Aina oli todistajia Jumalan puolesta - henkilöitä, jotka uskoivat Kristukseen ainoana välittäjänä Jumalan ja ihmisten välillä, jotka pitivät Raamattua ainoana elämän ohjeena ja pyhittivät oikean lepopäivän. Myöhemmät sukupolvet eivät milloinkaan ymmärrä kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa maailma on näille henkilöille. Heidät leimattiin kerettiläisiksi, heidän vaikuttimiensa kimppuun hyökättiin, heidän luonnettaan parjattiin, heidän kirjoituksensa takavarikoitiin, tulkittiin väärin tai typisteltiin. He pysyivät kuitenkin lujina ja säilyttivät uskonsa puhtaana, jättäen sen pyhänä perintönä tuleville sukupolville.

Jumalan kansan historia Rooman ylivallan pimeiltä ajoilta on kirjoitettuna taivaassa, mutta ihmisten muistiinpanoissa sillä on vähän tilaa. Heidän olemassaolostaan voi löytää harvoja muistiinpanoja, lukuunottamatta heidän vainoojainsa syytöksissä olevia. Rooman menettelytapoihin kuului poistaa kaikki merkit siitä, että poikettiin sen opeista ja määräyksistä. Kaiken harhaoppisuuden, koskipa se sitten henkilöitä tai kirjoituksia, se koetti hävittää. Epäilyn ilmaukset tai kyselyt paavillisten opinkappaleiden arvovallan suhteen olivat riittävät syyt hengen menettämiseen, oli sitten kysymyksessä rikas tai köyhä, ylhäinen tai alhainen. Rooma koetti myös hävittää jokaisen kirjallisen merkinnän julmuudestaan toisinajattelevia kohtaan. Paavillisissa neuvotteluissa määrättiin sellaisia tietoja sisältävät kirjat ja kirjoitelmat poltettaviksi. Ennen kirjapainotaidon keksimistä oli kirjojen lukumäärä pieni ja niiden asu sellainen, että niitä oli vaikea säilyttää. Sentähden Rooman kirkon oli helppo toteuttaa aikeensa.

Ei mikään seurakunta Rooman tuomiovallan alueella saanut kauan häiritsemättä nauttia omantunnonvapautta. Niin pian kuin paavin kirkko oli saanut vallan, se kohotti kätensä musertaakseen kaikki, jotka kieltäytyivät tunnustamasta sen herruutta, ja seurakunta toisensa jälkeen alistui sen vallan alle.

Isossa-Britanniassa oli alkuperäinen kristillisyys juurtunut sangen varhain. Evankeliumia, jonka britit ottivat vastaan ensimmäisinä vuosisatoina, ei Rooman luopumus vielä ollut turmellut. Pakanallisten keisarien vaino, joka ulottui näille kaukaisillekin rannoille, oli ainoa lahja, minkä Britannian ensimmäiset seurakunnat saivat Roomalta. Monet kristityt, jotka pakenivat vainon tähden Englannista, löysivät turvapaikan Skotlannista. Sieltä vietiin totuus Irlantiin ja kaikissa näissä maissa se otettiin ilolla vastaan.

Kun saksit tunkeutuivat Britanniaan, sai pakanuus johtovallan. Voittajat pitivät arvoaan alentavana ottaa vastaan opetusta orjiltaan, ja kristittyjen oli pakko vetäytyä vuorille ja autioille kangasmaille. Valo kuitenkin jatkoi loistamistaan oltuaan jonkin aikaa kätkettynä. Skotlannissa se sata vuotta myöhemmin loisti niin kirkkaasti, että se valaisi kaukaisiakin maita. Irlannista tuli hurskas Golumba työtovereineen ja kokosi hajaantuneet uskovaiset yksinäiselle Jonan saarelle, josta tuli heidän lähetystyönsä keskus. Näiden evankelistain joukossa oli eräs, joka piti Raamatussa määrättyä lepopäivää, ja siten totuus oikeasta lepopäivästä levisi kansan keskuuteen. Jonan saarelle perustettiin koulu, josta lähti lähetyssaarnaajia, ei ainoastaan Skotlantiin ja Englantiin, vaan myös Saksaan, Sveitsiin ja vieläpä Italiaan.

Mutta Rooma oli kiinnittänyt huomionsa Britanniaan ja päätti saattaa sen valtansa alle. Kuudennella vuosisadalla sen lähetyssaarnaajat ryhtyivät käännyttämään pakanallisia sakseja. Nämä ylpeät barbaarit ottivat heidät suopeasti vastaan, ja monet tuhannet kääntyivät roomalaiskatoliseen uskoon. Työn edistyessä paavilliset johtajat ja heidän käännynnäisensä kohtasivat alkuperäisiä kristittyjä. Tällöin näkyi huomattava ero. Jälkimmäiset olivat yksinkertaisia, nöyriä ja Raamatun mukaisia luonteeltaan, opiltaan ja tavoiltaan, kun taas edellisille oli ominaista paavillinen ylimielisyys, taikausko ja komeus. Rooman lähettiläät vaativat, että nämä kristilliset seurakunnat tunnustaisivat paavin ylivallan.

Britit vastasivat sävyisästi, että he halusivat rakastaa kaikkia ihmisiä, mutta ettei paavilla ollut oikeutta ylivaltaan seurakunnassa, joten he voivat osoittaa hänelle vain samaa alamaisuutta, jota oli osoitettava jokaiselle Kristuksen seuraajalle. Useita kertoja yritettiin heitä saada Roomalle kuuliaisiksi. Mutta nämä nöyrät kristityt, hämmästyneinä paavin lähettien ylpeydestä, pysyivät lujina ja vastasivat, etteivät he tunteneet muuta mestaria kuin Kristuksen. Nyt ilmeni paavikunnan todellinen henki. Roomalainen johtaja sanoi: ”Jos ette tahdo vastaanottaa veljiä, jotka tuovat teille rauhan, joudutte ottamaan vastaan vihollisia, jotka tuovat teille sodan. Jos ette tahdo yhdistyä meihin elämän tien näyttämisessä sakseille, te tulette saamaan heiltä kuolettavan iskun.” Nämä eivät olleet tyhjiä uhkauksia. Käytettiin sotaa, vehkeilyä ja petosta näitä raamatullisen uskon todistajia vastaan, kunnes Britannian seurakunnat oli tuhottu tai pakotettu alistumaan paavin ylivallan alle.

Rooman tuomiovallan ulkopuolella olevissa maissa oli monien vuosisatojen aikana kristillisiä yhdyskuntia, jotka säilyivät miltei kokonaan vapaina paavillisesta turmeluksesta. Ne olivat pakanuuden ympäröimiä, ja tämän erehdykset vaikuttivat aikojen kuluessa niihin; mutta ne pitivät Raamattua jatkuvasti ainoana uskon ohjeena ja riippuivat kiinni monissa sen totuuksissa. Nämä kristityt uskoivat Jumalan lain muuttumattomuuteen ja pitivät neljännen käskyn määräämää lepopäivää. Tämän uskon ja käytännön omaavia seurakuntia oli Keski-Af rikassa ja armenialaisten keskuudessa Aasiassa.

Valdolaisten usko

Niistä, jotka vastustivat paavinvallan tunkeutumista eteenpäin, olivat valdolaiset huomattavimmat. Samassa maassa, johon paavikunta oli pystyttänyt istuimensa, vastustettiin sen vääryyttä ja turmelusta suurimmalla kestävyydellä. Monen vuosisadan ajan Piemonten seurakunnat säilyttivät riippumattomuutensa; mutta viimein tuli aika, jolloin Rooma vaatimalla vaati niiden alistumista. Turhaan taisteltuaan sen tyranniutta vastaan näiden seurakuntien johtajat tunnustivat vastenmielisesti tuon vallan herruuden, jota koko maailma näytti kunnioittavan. Oli kuitenkin muutamia, jotka kieltäytyivät tunnustamasta paavin tai prelaatin arvovaltaa. He olivat päättäneet pysyä uskollisina Jumalalle ja säilyttää uskonsa puhtauden ja yksinkertaisuuden. Tuli ero. Ne, jotka pysyivät vanhassa uskossa, vetäytyivät nyt syrjään. Jotkut jättivät alppien kes kellä olevat syntymäsijansa ja kohottivat totuuden lipun vieraissa maissa. Toiset vetäytyivät yksinäisiin laaksoihin ja vuorten kallio varustuksiin, säilyttäen siellä vapautensa palvella Jumalaa.

Se usko, jota valdolaiskristityt useiden vuosisatojen ajan tunnustivat ja opettivat, erosi huomattavasti Roomasta lähteneistä vääristä opeista. Heidän uskonsa perustui kirjoitettuun Jumalan sanaan, joka muodostaa kristillisyyden oikean järjestelmän. Mutta nämä vaatimattomat maalaiset, syrjäisissä turvapaikoissa, erillään maailmasta, sidottuina jokapäiväiseen työhönsä laumojensa ja viinitarhainsa hoidossa, eivät olleet itse löytäneet totuutta, joka oli vastakkainen luopuneen kirkon väärille opeille. Heidän uskonsa ei ollut uusi. He olivat perineet sen isiltään. He taistelivat apostolisen seurakunnan uskon puolesta - ”sen uskon puolesta, joka kerta kaikkiaan on pyhille annettu” (Juud. 3). ”Erämaan seurakunta” oli Kristuksen oikea seurakunta, niiden totuuden aarteiden hoitaja, jotka Jumala oli uskonut kansalleen maailmalle annettavaksi. Sitä ei ollut maailman suuressa pääkaupungissa valtaistuimelle korotettu ylpeä pappisvalta.

Tärkeimpiä syitä oikean seurakunnan eroamiseen Rooman kirkosta oli viimeksimainitun viha raamatullista lepopäivää kohtaan. Paavikunta heitti totuuden maahan, kuten Raamatussa oli ennustettu. Jumalan laki tallattiin alas tomuun, samalla kun ihmisten perimätietoja ja tapoja korotettiin. Paavin vallan alla olevat seurakunnat pakotettiin jo varhain kunnioittamaan sunnuntaita pyhäpäivänä. Vallitsevien erehdysten ja taikauskon keskellä monet Jumalan todellisen kansankin jäsenet hämmentyivät niin, että samalla kuin viettivät sapattia, jättivät myös sunnuntaityön. Mutta tämä ei tyydyttänyt paavillisia johtajia. He eivät vaatineet ainoastaan sunnuntain pyhittämistä vaan myös sapatin alentamista arkipäiväksi; ja he tuomitsivat mitä ankarimmin niitä, jotka uskalsivat sitä kunnioittaa. Vain pakenemalla pois Rooman vallan alueelta saattoi rauhassa noudattaa Jumalan lakia.

Valdolaiset olivat ensimmäisiä Euroopan kansoja, jotka hankkivat itselleen Pyhän Raamatun käännöksen. Satoja vuosia ennen uskonpuhdistusta heillä oli käsinkirjoitettu Raamattu omalla äidinkielellään. Heillä oli totuus väärentämättömänä, ja se teki heidät vihan ja vainon erityisiksi kohteiksi. He selittivät Rooman kirkon olevan Ilmestyskirjan luopio Babylon ja nousivat henkensä uhalla vastustamaan sen turmeltuneita menoja. Kun pitkällisten vainojen puristuksessa jotkut ryhtyivät sovitteluihin, luopuen uskonsa tunnusomaisista periaatteista, toiset pitivät kiinni totuudesta. Pimeyden ja luopumuksen aikakausina oli valdolaisia, jotka kielsivät Rooman yliherruuden, hylkäsivät kuvain palvonnan epäjumalanpalveluksena ja pitivät oikeaa sapattia. 17bVastustuksen rajuimmissakin myrskyissä he säilyttivät uskonsa. Vaikka savoijilaisten keihäät pistivät heihin syviä haavoja ja roomalaisten roviot polttivat heitä, puolustivat he kuitenkin pelottomasti Jumalan sanaa ja hänen kunniaansa.

Vuorien korkeiden vallitusten takana, jotka kaikkina aikoina ovat olleet vainottujen ja sorrettujen suojana, valdolaiset löysivät piilopaikan. Täällä totuuden valo säilyi loistavana keskiajan pimeyden keskellä. Täällä totuuden todistajat säilyttivät vanhan uskon vuosituhannen ajan.

Jumala oli varannut kansalleen pelottavan juhlallisen pyhäkön, joka oli sille uskottujen ylevien totuuksien arvon mukainen. Noille uskollisille pakolaisille olivat vuoret Jumalan muuttumattoman vanhurskauden vertauskuvana. He kiinnittivät lasten huomion kukkuloihin, jotka kohosivat heidän ylitseen korkeuteen ja muuttumattomassa majesteettiudessaan puhuivat heille Hänestä, jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa ja jonka sana on yhtä pysyvä kuin ikuiset ylängöt. Jumala oli asettanut vuoret perustuksilleen ja vyöttänyt ne voimalla. Vain Kaikkivoivan käsivarsi saattoi ne siirtää paikoiltaan. Samalla tavalla hän on myös vahvistanut lakinsa, joka on hänen hallituksensa perustus taivaassa ja maan päällä. Ihminen voi kädellään tavoittaa lähimmäisensä ja riistää häneltä hengen. Mutta samoin kuin hän ei voi siirtää vuoria perustuksiltaan ja heittää niitä mereen, samoin hän ei voi muuttaa yhtäkään Jumalan lain käskyä eikä poistaa ainoatakaan niistä lupauksista, jotka Jumala on antanut hänen tahtoaan noudattaville ihmisille. Uskollisuudessaan Herran laille tuli hänen palvelijainsa olla yhtä järkähtämättömiä kuin muuttumattomat kalliot.

Valdolaisten syviä laaksoja ympäröivät vuoret olivat Jumalan luomisvoiman alituisena todistuksena ja hänen suojelevan kaitselmuksensa pettämättömänä takeena. Nuo pyhiinvaeltajat oppivat rakastamaan Jumalan läsnäolon mykkiä vertauskuvia. He eivät valittaneet kovaa kohtaloaan. He eivät koskaan tunteneet itseään yksinäisiksi noiden autioiden vuorten keskellä. He kiittivät Jumalaa siitä, että hän oli varannut heille turvapaikan, johon pääsivät ihmisten vihaa ja julmuutta pakoon. He iloitsivat siitä, että saivat häntä vapaasti palvella. Vihollistensa usein heitä ahdistaessa he löysivät varman turvan lujien kallioiden keskellä. Monilta korkeilta kallioilta he laulaen lähettivät kiitoksensa Jumalalle, eivätkä Rooman sotajoukot voineet vaientaa heidän ylistyslaulujaan.

Näiden Kristuksen seuraajien hurskaus oli puhdasta, yksinkertaista ja harrasta. Totuuden periaatteille he antoivat suuremman arvon kuin taloille ja maille, ystäville ja sukulaisille, vieläpä itse elämällekin. Näitä periaatteita he vakavasti koettivat juurruttaa nuorten mieliin. Varhaisesta lapsuudesta alkaen nuorille opetettiin Raamattua, ja heitä kehotettiin pitämään Jumalan lain vaatimuksia pyhinä. Raamatun jäljennöksiä oli vähän, ja sen tähden sen kallisarvoisia sanoja opeteltiin ulkoa. Monet kykenivät ulkomuistista toistamaan suuria osia sekä Vanhasta että Uudesta testamentista. Ajatukset Jumalasta liittyivät niin hyvin luonnon yleviin nähtävyyksiin kuin jokapäiväisen elämän vaatimattomiin siunauksiin. Pienet lapset oppivat kiitollisuudella ajattelemaan Jumalaa jokaisen hyvän lahjan ja avun antajana.

Vanhemmat olivat helläsydämisiä lapsiaan kohtaan ja rakkaudessaan niin viisaita, etteivät totuttaneet heitä itsehemmotteluun. Heidän edessään oli koetuksia ja vaikeuksia täynnä oleva elämä, kenties marttyyrikuolema. Heidät oli kasvatettu lapsuudesta saakka kestämään vaikeuksia, olemaan kuuliaisia ja kuitenkin ajattelemaan ja toimimaan itsenäisesti. Sangen nuorina heitä opetettiin kantamaan vastuuta, olemaan varovaisia puheessaan ja pitämään arvossa vaikenemisen taitoa. Heidän vihollistensa kuullen lausuttu harkitsematon sana saattoi vaarantaa, paitsi puhujan hengen, myös satojen hänen veljiensä hengen; sillä saalistaan vaanivien susien tavoin totuuden viholliset koettivat päästä käsiksi niihin, jotka uskalsivat vaatia uskonnon vapautta.

Valdolaiset olivat uhranneet maallisen menestyksensä totuuden tähden ja hankkivat leipänsä kestävyyttä ja kärsivällisyyttä vaativalla työllä. Jokainen viljelyskelpoinen maatilkku vuorten keskellä viljeltiin huolellisesti. Laaksot ja vähemmän hedelmälliset vuorenrinteet saatettiin tuottamaan satoa. Säästäväisyys ja ankara itsensä kieltäminen oli osa siitä kasvatuksesta, jonka heidän lapsensa saivat ainoana perintönään. Heille opetettiin, että Jumalan tarkoituksen mukaan elämä on koulu, ja että heidän tarpeensa voitiin täyttää vain henkilökohtaisen työn, harkinnan, huolenpidon ja uskon kautta. Menettelytapa oli vaikea ja väsyttävä, mutta se oli hyödyllinen, juuri sellainen mitä ihminen tarvitsee langenneessa tilassaan, koulu jonka Jumala on määrännyt hänen kasvatustaan ja kehitystään varten. Samalla kuin nuoria totutettiin työhön ja vaikeuksiin, pidettiin myös huolta heidän järkensä kehittämisestä. Heille opetettiin, että kaikki heidän kykynsä kuuluivat Jumalalle ja että niitä kaikkia oli jalostettava ja kehitettävä hänen palvelustaan varten.

Palavaa uhrimieltä

Valdolaisten seurakunnat muistuttivat puhtaudessaan ja yksinkertaisuudessaan apostolien ajan seurakuntia. Hyljäten paavin ja prelaatin ylivallan ne pitivät Raamattua ylimpänä ja ainoana erehtymättömänä auktoriteettina. Heidän seurakuntiensa opettajat eivät olleet Rooman ylhäisten pappien kaltaisia, vaan seurasivat Mestariaan, joka ei tullut ”palveltavaksi vaan palvelemaan”. He ruokkivat Jumalan laumaa johtaen sen hänen sanansa vihreille laitumille ja eläville lähteille. Kaukana ihmisten komeuden ja ylpeyden muistomerkeistä kansa kokoontui, ei komeihin kirkkoihin tai mahtaviin katedraaleihin, vaan vuorten varjoon, alppilaaksoihin tai, vaaran uhatessa, johonkin kalliosuojaan, kuuntelemaan totuuden sanaa, jota Kristuksen palvelijat julistivat. Heidän pastorinsa eivät ainoastaan saarnanneet evankeliumia, vaan kävivät sairaiden luona, antoivat uskonnonopetusta lapsille, neuvoivat hairahtuneita ja toimivat riitojen sovittamiseksi sekä sovun ja veljellisen rakkauden edistämiseksi. Rauhan aikoina he saivat ylläpitonsa kansan vapaaehtoisista uhrilahjoista; mutta teltantekijä Paavalin tavoin jokainen oppi jonkin ammatin, jonka avulla tarpeen vaatiessa voi hankkia elatuksensa.

Nuoret saivat opetuksensa seurakuntien opettajilta. Samalla kuin kiinnitettiin huomiota yleisiin oppiaineisiin, oli Raamattu opiskelun pääkohteena. Matteuksen ja Johanneksen evankeliumit painettiin muistiin, samoin useita apostolien kirjeitä. Heidän työnään oli myös Raamatun kopioiminen. Muutamat käsikirjoitukset sisälsivät koko Raamatun, toiset vain lyhyitä valikoimia, joihin ne, jotka osasivat selittää Raamattua, liittivät yksinkertaisia tekstin selityksiä. Näin tuotiin päivän valoon totuuden aarteet, joita ne, jotka koettivat korottaa itsensä Jumalan yläpuolelle, niin kauan olivat pitäneet salattuina.

Kärsivällisellä, sitkeällä työllä, joskus maan syvissä, pimeissä luolissa, tulisoihtujen valossa, kopioitiin Pyhä Raamattu säkeistö säkeistöltä, luku luvulta. Siten työ edistyi, ja Jumalan ilmoitettu tahto loisti niin kuin puhdas kulta. Kuinka paljon kirkkaampana, selkeämpänä ja voimakkaampana se loisti sen puolesta kestettyjen kärsimysten tähden, sen voivat tajuta vain työssä mukana olleet. Taivaan enkelit ympäröivät näitä uskollisia työntekijöitä.

Saatana oli yllyttänyt paavillisia pappeja ja prelaatteja hautaamaan totuuden sanan erehdysten, harhaoppisuuden ja taikauskon roskiin; mutta mitä ihmeellisimmällä tavalla se säilyi turmeltumattomana kaikkien pimeyden aikojen yli. Siinä ei ollut ihmisen leimaa vaan Jumalan sinetti. Ihmiset ovat olleet väsymättömiä pyrkiessään himmentämään Raamatun selvää, yksinkertaista merkitystä ja tekemään sen ristiriitaiseksi kirjaksi; mutta niin kuin arkki kuohuvalla merellä on Jumalan sana selviytynyt niistä myrskyistä, jotka ovat uhanneet hävittää sen. Niin kuin kaivoksessa on rikkaita kulta- ja hopeasuonia pinnan alle kätkettyinä, niin että vain kaivamalla voi päästä käsiksi sen aarrevarastoihin, samoin Raamatussa on totuuden aarteita, jotka paljastuvat vain vilpittömälle, nöyrälle ja rukoilevalle etsijälle. Jumala on tarkoittanut Raamatun koko ihmissuvun oppikirjaksi: lasten, nuorten ja täysi-ikäisten tutkittavaksi kaikkina aikoina. Hän antoi sanansa ihmisille oman itsensä ilmaisijaksi. Jokainen uusi totuus, joka Raamatusta löydetään, on sen Tekijän luonteen uusi paljastus. Raamatun tutkiminen on Jumalan järjestämä keino saattamaan ihmiset lähempään yhteyteen Luojansa kanssa ja antamaan heille selvempi tieto hänen tahdostaan. Se on yhteyden välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä.

Kallein aarre

Samalla kuin valdolaiset pitivät Herran pelkoa viisauden alkuna, he näkivät, että mielen avartamiseksi ja käsityskyvyn elvyttämiseksi olivat yhteys maailman kanssa, ihmistieto ja toimelias elämä tärkeitä asioita. Heidän vuoristossa olevista kouluistaan lähetettiin muutamia oppilaita korkeampiin oppilaitoksiin Ranskan ja Italian kaupunkeihin, missä tutkimusta, ajattelua ja havainnontekoa varten oli laajempi kenttä kuin heidän kotiseudullaan alppien keskellä. Näin lähetetyt nuoret joutuivat alttiiksi kiusauksille, he näkivät paheita, he kohtasivat saatanan salakavalia asiamiehiä, jotka tyrkyttivät heille mitä petollisimpia harhaoppeja ja vaarallisimpia erehdyksiä. Mutta heidän kasvatuksensa oli lapsuudesta lähtien ollut sellaista, joka valmisti heitä kohtaamaan kaikkea tätä.

Kouluissa, joihin he menivät, he eivät saaneet uskoa salaisuuksiaan kellekään. Heidän vaatteensa olivat siten valmistetut, että he voivat niihin kätkeä suurimman aarteensa, Raamatun arvokkaat käsikirjoitukset. Näitä, kuukausien ja vuosien työn hedelmiä, he kuljettivat mukanaan, ja milloin vain voivat, epäluuloja herättämättä, he asettivat niitä varovasti sellaisten kulkupaikoille, joiden sydämet näyttivät avoimilta totuudelle. Äidin polvelta alkaen valdolaisnuorisoa kasvatettiin tämä tarkoitus näköpiirissä. He ymmärsivät tehtävänsä ja suorittivat sen uskollisesti. Näissä oppilaitoksissa voitettiin käännynnäisiä oikealle uskolle, ja usein huomattiin sen periaatteiden tunkeutuvan läpi koko koulun. Kuitenkaan eivät paavilliset johtajat voineet tarkimmallakaan tutkimisella saada selville, mistä tämä niinkutsuttu turmiollinen kerettiläisyys oli saanut alkunsa.

Kristuksen henki on lähetyshenki. Uudistetun sydämen ensimmäinen vaikutin on viedä myös toisia Vapahtajan luo. Sellainen oli valdolaiskristittyjen henki. He tunsivat Jumalan vaativan heiltä enemmän kuin vain totuuden säilyttämisen puhtaana heidän omissa seurakunnissaan. Heillä oli vakava vastuu siitä, että antoivat valonsa loistaa pimeydessä oleville. Jumalan sanan valtavalla voimalla he koettivat murtaa Rooman asettamat kahleet. Valdolaisten papit oli harjoitettu lähetyssaarnaajiksi vaatimalla, että jokaisen papiksi aikovan oli ensin hankittava kokemusta evankelistana. Jokaisen oli palveltava kolme vuotta jollakin lähetyskentällä ennenkuin sai hoitoonsa kotiseudulla olevan seurakunnan. Tämä palvelus, joka alussa vaati itsensäkieltämistä ja uhrausta, oli sopivaa valmistusta seurakunnan kaitsijan elämään noina ihmisten mieliä koettelevina aikoina. Nuoret, jotka vihittiin pyhään virkaan, eivät nähneet edessään maallista rikkautta ja kunniaa, vaan työteliään ja vaaroille alttiin elämän, kenties myös marttyyrin kohtalon. Lähetyssaarnaajat lähtivät kaksittain, kuten Jeesus lähetti opetuslapsensa. Jokaisen nuoren miehen työtoverina oli yleensä vanhempi, kokenut mies, jonka johdon alaisena hän toimi. Vanhempi oli vastuussa nuoremman harjoittamisesta, ja nuoremman tuli noudattaa vanhemman antamia ohjeita. Nämä työtoverit eivät aina olleet yhdessä, mutta usein kohtasivat toisensa, voidakseen yhdessä rukoilla ja neuvotella ja siten vahvistaa toisiaan liskossa.

Jos he olisivat tehneet tunnetuksi lähetyksensä tarkoituksen, olisi työ varmasti epäonnistunut; sen tähden he huolellisesti kätkivät todellisen asemansa. Jokainen saarnaaja oli oppinut jonkin liiketoimen tai ammatin, ja lähetyssaarnaajat suorittivat työnsä jonkin maallisen toimen suojassa. Yleensä he valitsivat kauppiaan tai kaupustelijan uran. He kuljettivat mukanaan silkkikankaita, jalokiviä ja muita tavaroita, joita siihen aikaan oli vaikea saada muualta kuin kaukaisilta markkinapaikoilta, ja heidät otettiin halukkaasti vastaan kauppiaina kun taas lähetyssaarnaajina heitä olisi ylenkatsottu. Heidän sydämensä oli kaiken aikaa ylennetty Jumalan puoleen, rukoillen viisautta sen aarteen esittämiseen, joka oli kultaa ja jalokiviä arvokkaampi. He kuljettivat salaa mukanaan Raamatun tai sen osien jäljennöksiä; ja milloin tuli tilaisuus, he kiinnittivät asiakkaidensa huomion näihin käsikirjoituksiin. Tällä tavalla heräsi usein halu lukea Jumalan sanaa, ja ilomielin sitä jätettiin niille, jotka halusivat saada.

Siementä kylvämässä

Näiden lähetyssaarnaajien työ alkoi heidän omien vuortensa juurella olevissa laaksoissa ja tasangoilla, mutta laajeni kauas niiden ulkopuolelle. Avojaloin ja Mestarinsa tavoin karkeisiin, matkantahraamiin vaatteisiin puettuina he kävivät suuret kaupungit ja tunkeutuivat kaukaisiin maihin. Kaikkialla he kylvivät kallisarvoista siementä. Seurakuntia syntyi heidän tiensä varrelle, ja marttyyrien veri todisti totuudesta. Herran päivä on tuova ilmi runsaan sielusadon, joka korjattiin näiden uskollisten miesten työllä. Salassa ja hiljaa Jumalan sana kulki läpi kristikunnan ja otettiin ilolla vastaan ihmisten kodeissa ja sydämissä.

Valdolaisille ei Raamattu ollut vain kertomus Jumalan menettelytavoista ihmisten suhteen menneisyydessä ja tiedotus nykyisestä vastuusta ja velvollisuuksista vaan myös ilmoitus tulevan ajan vaaroista ja ihanuudesta. He uskoivat että kaiken loppu ei ollut kaukana; ja kun he rukouksin ja kyynelin tutkivat Raamattua, saivat he yhä syvemmän vaikutuksen sen kallisarvoisista lausunnoista ja velvollisuudestaan tehdä muille tunnetuksi sen pelastavat totuudet. He näkivät pelastussuunnitelman selvästi ilmaistuna Pyhän Raamatun sivuilla, ja he löysivät lohdutusta, toivoa ja rauhaa uskossa Jeesukseen. Kun valo valaisi heidän ymmärryksensä ja ilahdutti heidän sydämensä, he halusivat levittää sen säteitä niille, jotka olivat paavillisten erehdysten pimeydessä.

He näkivät että paavin ja pappien ohjaamat suuret kansanjoukot turhaan koettivat saada armoa kiduttamalla ruumiitaan sielujensa synnin tähden. Kun ihmisiä oli opetettu luottamaan hyviin tekoihinsa pelastus- keinoina, he aina katsoivat itseensä ja jatkuvasti ajatellen syntistä tilaansa he näkivät olevansa Jumalan vihan alaisia. He kiduttivat sieluaan ja ruumistaan saamatta kuitenkaan apua. Näin kahlehtivat Rooman kirkon opit tunnollisia sieluja. Tuhannet jättivät ystävänsä ja sukulaisensa ja viettivät elämänsä luostarin kammioissa. Monilla paastoilla ja julmilla ruoskimisilla, yö valvomisilla, makaamalla väsymyshetkinä kolkkojen asuntojen kylmillä, kosteilla kivillä, pitkillä pyhiinvaellusmatkoilla, nöyryyttävillä katumusharjoituksilla ja kauheilla kidutuksilla koettivat tuhannet turhaan saavuttaa omantunnon rauhaa. Synnin tunnon vaivaamina ja Jumalan kostavan vihan pelon ahdistamina monet jatkoivat kärsimistään, kunnes loppuun kulutettu elinvoima murtui ja he vaipuivat hautaan näkemättä ainoatakaan valon tai toivon sädettä.

Valdolaiset halusivat murtaa näille nääntyville sieluille elämän leipää, avata heille Jumalan lupauksissa olevat rauhan sanomat ja suunnata heidän katseensa Kristukseen ainoana pelastuksen toivona. Oppia, jonka mukaan Jumalan lain rikkominen voidaan sovittaa hyvillä töillä, he pitivät vääränä. Ihmisansioihin luottaminen estää näkemästä Kristuksen ääretöntä rakkautta. Kristus kuoli uhrina ihmisten puolesta, koska langennut suku ei voi tehdä mitään sellaista, joka suosittelisi sitä Jumalalle. Ristiinnaulitun ja ylösnousseen Vapahtajan ansiot ovat kristillisen uskon perustus. Sielun riippuvaisuus Kristuksesta on yhtä todellinen ja sen yhteyden häneen täytyy olla yhtä läheinen kuin jäsenen yhteys ruumiiseen ja oksan yhteys viinipuuhun.

Paavien ja pappien opetukset olivat johtaneet ihmisiä pitämään Jumalan ja myös Kristuksen luonnetta ankarana, synkkänä ja tylynä. Vapahtajan esitettiin olevan niin vailla myötätuntoa langenneessa tilassa olevaa ihmistä kohtaan, että täytyi turvautua pappien ja pyhimysten välitykseen. Ne, joiden mielet Jumalan sana oli valaissut, halusivat kohdistaa näiden sielujen huomion Jeesukseen, heidän säälivään, rakastavaan Vapahtajaansa, joka seisoo ojennetuin käsin ja pyytää kaikkia tulemaan syntikuormineen, huolineen ja vaivoineen hänen luokseen. He halusivat poistaa ne esteet, jotka saatana oli asettanut estämään ihmisiä näkemästä lupauksia, jotta he eivät tulisi suoraan Jumalan luo tunnustamaan syntejään eivätkä saisi anteeksiantoa ja rauhaa.

Valo loistaa

Valdolaisten lähetyssaarnaajat julistivat innokkaasti evankeliumin kallisarvoisia totuuksia etsiville sieluille. He esittivät varovasti suurella huolella kopioituja Pyhän Raamatun osia. Heidän suurin ilonsa oli antaa toivoa tunnollisille, synnin vaivaamille sieluille, jotka voivat nähdä vain koston Jumalan odottamassa oikeuden toimittamista. Vapisevin huulin ja kyynelsilmin, usein polvillaan, he esittivät veljilleen ne kalliit lupaukset, jotka ilmaisevat syntisen ainoan toivon. Siten totuuden valo tunkeutui moneen pimentyneeseen mieleen, työntäen pois synkkyyden pilviä, kunnes vanhurskauden aurinko valaisi sydämen parantavilla säteillään. Usein kävi niin, että jokin Raamatun osa luettiin uudelleen ja yhä uudelleen, kun kuulijat halusivat sen toistamista, ikäänkuin olisivat pyrkineet varmuuteen siitä, että olivat kuulleet oikein. Erikoisesti toivottiin seuraavien kohtien toistamista: ”Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.” 1 Joh. 1: 7. ”Ja niinkuin Mooses ylensi käärmeen erämaassa, niin pitää Ihmisen Poika ylennettämän, että jokaisella, joka häneen uskoo, olisi iankaikkinen elämä.” Joh. 3: 14, 15.

Monet vapautuivat erehdyksistään Rooman väitteisiin nähden. He näkivät kuinka turhaa on ihmisten tai enkelien välitystyö syntisen hyväksi. Kun totinen valo pääsi valaisemaan heidän mieltään, he huudahtivat iloiten: ”Kristus on minun pappini; hänen verensä on minun uhrini; hänen alttarinsa on minun rippituolini.” He heittäytyivät kokonaan Jeesuksen ansioiden varaan, toistaen sanoja: ”Ilman uskoa on mahdoton olla otollinen.” Hebr. 11: 6. ”Sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman.” Apt. 4: 12.

Vakuutus Vapahtajan rakkaudesta näytti liian paljolta joidenkuiden näiden köyhien, myrskyn heittelemien sielujen käsityskyvylle. Niin suuri oli sen tuoma vapautus, sellainen valovirta vuoti heidän ylitseen, että he näyttivät siirtyneen taivaaseen. Heidän kätensä oli pantu luottavaisesti Kristuksen käteen; heidän jalkansa olivat asetetut ikiaikojen kalliolle. Kaikki kuoleman pelko oli kadonnut. He saattoivat nyt kaivata vankilaa ja polttoroviota, jos he siten voisivat kunnioittaa Lunastajansa nimeä.

Syrjäisissä paikoissa esitettiin ja luettiin täten Jumalan sanaa, joskus yhdelle ainoalle henkilölle, joskus pienelle joukolle, joka kaipasi valoa ja totuutta. Usein vietettiin tällä tavalla koko yö. Kuulijain ihmettely ja ihailu oli niin suuri, että armon sanansaattajan täytyi usein keskeyttää lukemisensa, kunnes ymmärrys saattoi tarttua pelastuksen sanomaan. Usein ilmaistiin ajatus tällaisilla sanoilla: ”Tahtooko Jumala todellakin vastaanottaa minun uhrini? Haluaako hän olla minulle suosiollinen? Haluaako hän antaa minulle anteeksi?” Vastaukseksi luettiin: ”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon.” Matt. 11: 28.

Elävä tie

Usko tarttui lupaukseen ja kuultiin iloinen vastaus: ”Ei enää tarvitse tehdä pitkiä toivioretkiä; ei enää vaivalloisia matkoja pyhiin paikkoihin. Minä voin tulla Jeesuksen luo sellaisena kuin olen, syntisenä ja saastaisena. Hän ei hylkää katuvan rukousta. ’Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.’ Minun, niin minunkin, syntini voidaan antaa anteeksi!”

Pyhän ilon virta täytti sydämen ja Jeesuksen nimeä kunnioitettiin ylistäen ja kiittäen. Nuo onnelliset sielut palasivat koteihinsa levittämään valoa, kertomaan toisille parhaan kykynsä mukaan uudesta kokemuksestaan, siitä että olivat löytäneet oikean, elävän tien. Raamatun sanoissa, jotka puhuivat suoraan totuutta kaipaavien ihmisten sydämille, oli ihmeellinen, valtava voima. Se oli Jumalan ääni ja se oli vakuuttava niille, jotka kuulivat.

Totuuden sanansaattaja meni pois; mutta hänen vaatimattomuutensa, vilpittömyytensä, vakavuutensa ja syvä hartautensa jäivät monien keskustelujen aiheiksi. Useissa tapauksissa eivät kuulijat olleet kysyneet häneltä, mistä hän tuli tai mihin hän meni. He olivat aluksi olleet siinä määrin hämmästyksen ja sitten kiitollisuuden ja ilon valtaamia, etteivät olleet ajatelleetkaan kysyä häneltä. Kun he olivat pyytäneet häntä koteihinsa, hän oli vastannut, että hänen täytyi etsiä laumasta eksyneitä lampaita. Lieneekö hän taivaan enkeli, he kysyivät.

Useissa tapauksissa ei totuuden sanansaattajaa enää nähty. Hän oli mennyt muihin maihin, tai nääntyi jossakin tuntemattomassa vankilassa, tai kenties hänen luunsa vaikenivat siellä, missä hän oli todistanut totuudesta. Mutta niitä sanoja, jotka hän oli jättänyt jälkeensä, ei voitu hävittää. Ne tekivät työtään ihmisten sydämissä; siunatut tulokset tulevat täysin tunnetuiksi vasta tuomiopäivänä.

Valdolaisten lähetyssaarnaajat taistelivat saatanan valtakuntaa vastaan, ja pimeyden voimat heräsivät suurempaan valppauteen. Pimeyden ruhtinas tarkkaili jokaista totuuden edistämispyrkimystä ja teki omat asiamiehensä levottomiksi. Paavilliset johtajat näkivät noiden vaatimattomien matkasaarnaajien työssä omaa asiaansa uhkaavan vaaran. Jos totuuden valon annettaisiin loistaa esteettömästi, se lakaisisi pois kansaa peittävät harhauskon raskaat pilvet; se suuntaisi ihmisten ajatukset yksinomaan Jumalaan ja lopulta hävittäisi Rooman ylivallan.

Itse tämän kansan olemassaolo, kansan, jolla oli alkuseurakunnan usko, oli alituisena todistuksena Rooman luopumuksesta ja herätti sen tähden katkerinta vihaa ja vainoa. Heidän kieltäytymisensä hylkäämästä Raamattua oli myös loukkaus, jota Rooma ei voinut sietää. Se päätti perinjuurin hävittää heidät maan päältä. Nyt alkoivat mitä kauheimmat ristiretket Jumalan kansaa vastaan heidän vuoristokodeissaan. Inkvisiittoreita lähetettiin heidän jäljilleen, ja näky viattoman Aabelin kaatumisesta murhaaja Kainin edessä toistui usein.

Heidän hedelmälliset maansa tehtiin autioiksi kerta toisensa jälkeen, heidän asuntonsa ja kappelinsa hävitettiin. Missä kerran oli kukoistavia vainioita ja viattoman, työteliään kansan koteja, sinne jäi jäljelle erämaa. Niinkuin saaliinhimoinen peto tulee raivokkaammaksi päästessään veren makuun, niin paavilaistenkin raivo kasvoi, kun näkivät uhriensa kärsimykset. Monia näistä puhtaan uskon todistajista ajettiin takaa vuorilla ja ahdistettiin alhaalla laaksoissa, joihin he olivat kätkeytyneet mahtavien metsien ja korkeiden kallioiden suojaan.

Tämän lainsuojattoman ihmisluokan siveellistä luonnetta vastaan ei voitu esittää mitään syytöstä. Heidän vihollisensakin selittivät heidän olevan rauhallista, hiljaista ja hurskasta kansaa. Heidän suuri rikoksensa oli, että he eivät suostuneet palvelemaan Jumalaa paavin tahdon mukaan. Tämän rikoksen tähden heihin kohdistettiin kaikki nöyryytys, häväistys ja kidutus, mitä ihmiset ja riivaajat voivat keksiä.

Kerran kun Rooma päätti perinpohjin hävittää tämän vihatun lahkon, antoi paavi julkaista bullan, jossa heidät tuomittiin kerettiläisiksi ja luovutettiin surmattaviksi. Heitä ei syytetty joutilaisuudesta tai epärehellisyydestä tai järjestyksen rikkomisesta, vaan selitettiin, että heillä oli pyhyyden ja hurskauden hahmo, joka johti harhaan ”oikean lauman lampaan”. Sentähden paavi määräsi ”tämän ilkeiden ihmisten muodostaman pahansuovan ja inhoittavan lahkon muserrettavaksi kuten myrkylliset käärmeet”, jos he ”kieltäytyvät peruuttamasta väitteitään”. Uskoiko tämä röyhkeä yksinvaltias vielä kohtaavansa nuo sanat? Tiesikö hän, että ne merkittiin taivaan kirjoihin todistamaan häntä vastaan tuomiolla. ”Kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni”, sanoi Jeesus, ”sen te olette tehneet minulle.” Matt. 25: 40.

Tämä bulla vaati kaikkia kirkon jäseniä ottamaan osaa ristiretkeen kerettiläisiä vastaan. Innostuttaakseen heitä ryhtymään tähän julmaan työhön se ”vapautti kaikista kirkollisista velvoituksista ja rangaistuksista, yleisistä ja yksityisistä; se päästi kaikki ristiretkeen osallistuvat vapaiksi kaikista valallisista sitoumuksista, joita olivat tehneet; se laillistutti heidän oikeutensa kaikkeen laittomasti hankittuun omaisuuteen ja lupasi anteeksiannon kaikista synneistä niille, jotka surmaisivat kerettiläisen. Se mitätöi kaikki valdolaisille etua tuottavat sopimukset, määräsi heidän palvelijansa jättämään heidät, kielsi kaikkia millään tavalla auttamasta heitä ja oikeutti kenen hyvänsä ottamaan haltuunsa heidän omaisuutensa.” Tämä asiakirja ilmaisee selvästi mikä henki johti näyttämön takana. Siinä kuuluu lohikäärmeen kiljunta eikä Kristuksen ääni.

Paavilliset johtajat eivät halunneet muodostaa luonnettaan Jumalan lain ylevän ohjeen mukaan, vaan laativat ohjeen, joka tyydytti heitä itseään ja päättivät pakoittaa kaikkia mukautumaan sen mukaan, koska Rooma sitä tahtoi. Mitä kauheimpia murhenäytelmiä esitettiin. Turmeltuneet, herjaavat papit ja paavit tekivät sitä työtä, mitä saatana heille määräsi. Armeliaisuudelle ei ollut sijaa heidän luonteessaan. Sama henki, joka ristiinnaulitsi Kristuksen ja tappoi apostolit, sama joka kiihoitti verenhimoisen Neron oman aikansa uskollisia vastaan, oli työssä maan vapauttamiseksi niistä, joita Jumala rakasti.

Tämä Jumalaa pelkäävä kansa, jota vainottiin monta vuosisataa, kesti vainot sellaisella kärsivällisyydellä ja lujuudella, joka tuotti kunniaa heidän Vapahtajalleen. Huolimatta heitä vastaan tehdyistä ristiretkistä ja kärsimistään julmista verilöylyistä he jatkuvasti lähettivät lähetyssaarnaajia levittämään kallisarvoista totuutta. Heitä vainottiin kuolemaan asti; mutta heidän verensä kasteli kylvetyn siemenen, eikä sato jäänyt tulematta. Täten valdolaiset todistivat Jumalan puolesta vuosisatoja ennen Lutherin syntymää. Hajotettuina moniin maihin he kylvivät sen uskonpuhdistuksen siementä, joka alkoi Wycliffin aikana, laajeni ja syveni Lutherin päivinä ja edistyy aina ajan loppuun saakka niiden toimesta, jotka edeltäjiensä tavoin ovat valmiit kärsimään kaikkea ”Jumalan sanan ja Jeesuksen todistuksen tähden” Ilm. 1: 9.