5. Luku - Uskonpuhdistuksen aamutähti

”Wycliff astui esiin pimeän ajan hämäryydestä. Johannes Kastajan tavoin hän oli uuden aikakauden sanansaattaja.”

Ennen uskonpuhdistusta oli aika ajoin olemassa vain hyvin harvoja Raamatun kopioita; mutta Jumala ei sallinut sanansa kokonaan hävitä. Sen totuudet eivät tulleet aina olemaan salassa. Hän voi yhtä helposti päästää elämän sanat kahleista kuin hän aukaisi vankilan ovet ja rautaportit vapauttaessaan palvelijansa. Euroopan eri maissa Jumalan Henki innoitti ihmisiä etsimään totuutta kuten kätkettyä aarretta. Jouduttuaan Jumalan kaitselmuksen johdattamina kosketuksiin Pyhän Raamatun kanssa he tutkivat sen pyhiä sivuja palavalla innolla. He olivat valmiit vastaanottamaan valon mihin hintaan hyvänsä. Vaikka he eivät nähneet kaikkia asioita selvästi, he kykenivät havaitsemaan monta totuutta, jotka kauan olivat olleet salattuina. Taivaan lähettiläinä he menivät särkemään erehdysten ja taikauskon kahleita, kehottaen niitä, jotka kauan olivat olleet orjina, nousemaan ja puolustamaan vapauttaan.

Lukuunottamatta valdolaisten hankkimaa Raamatun käännöstä oli Jumalan sana pitkät ajat lukittu kieliin, joita vain oppineet osasivat; mutta oli tullut aika kääntää Raamattu ja antaa se eri maiden asukkaille heidän äidinkielellään. Maailma oli sivuuttanut keskiyönsä. Pimeyden hetket olivat kulumassa loppuun, ja monissa maissa näkyi aamunkoiton merkkejä.

Neljännellätoista vuosisadalla nousi Englannissa ”uskonpuhdistuksen aamutähti”. John Wycliff ei ollut uskonpuhdistuksen edelläkävijä ainoastaan Englannissa vaan myös koko kristikunnassa. Hänen suotiin julistaa Roomaa vastaan niin voimakas vastalause, ettei se ollut milloinkaan unohtuva. Tällä vastalauseella alkoi taistelu, joka oli tuova vapauden yksilöille, seurakunnille ja kansoille.

Wycliff sai hyvän kasvatuksen, ja hänelle Herran pelko oli viisauden alku. Yliopistossa hän herätti huomiota palavalla hurskaudellaan samoinkuin suurella lahjakkuudellaan ja perusteellisilla tiedoillaan. Tiedonhaluisena hän koetti perehtyä kaikkiin tieteenhaaroihin. Hän tutki skolastista filosofiaa, kirkon kanonista lakia ja siviililakia, erikoisesti oman maansa lakia. Hänen myöhemmässä toiminnassaan tämän aikaisemman opiskelun arvo oli ilmeinen. Aikansa teoreettisen filosofian perusteellinen tunteminen teki hänet kykeneväksi paljastamaan sen erehdyksiä. Kansallista ja kirkollista lakia koskevien opintojensa kautta hän oli valmistunut alkamaan suuren taistelun yhteiskunnallisen ja uskonnollisen vapauden puolesta. Samalla kuin hän oli oppinut käyttämään Jumalan sanan aseita, hän oli kouluissa saanut järjen harjoitusta ja tunsi skolastikkojen menettelytavat. Hänen älykkyytensä sekä laajat ja perusteelliset tietonsa herättivät kunnioitusta sekä ystävissä että vihollisissa. Hänen kannattajansa olivat tyytyväisiä nähdessään oman esitaistelijansa etevimmäksi kansakunnan oppineistä miehistä; ja hänen vihollisensa olivat estetyt osoittamasta halveksimista uskonpuhdistuksen asialle viittaamalla sen puolustajan tietämättömyyteen tai heikkouteen.

Jo yliopistossa ollessaan Wycliff alkoi tutkia Raamattua. Noina varhaisina aikoina, jolloin Raamattua oli vain vanhoilla kielillä, oppineet pääsivät totuuden lähteelle, joka oli suljettu oppimattomilta. Täten tie oli jo valmiina Wycliffin tulevalle työlle uskonpuhdistajana. Oppineet miehet olivat tutkineet Jumalan sanaa ja löytäneet sieltä suuren totuuden hänen vapaasta armostaan. He olivat opetuksellaan levittäneet tietoa tästä totuudesta ja johtaneet toisia elämän sanan luo.

Kun Wycliffin huomio kiintyi Raamattuun, hän alkoi tutkia sitä samalla perinpohjaisuudella, joka oli antanut hänelle kyvyn hallita koulutietoja. Tähän asti hän oli tuntenut suurta puutetta, jota hänen tieteelliset opintonsa ja kirkon oppi eivät voineet tyydyttää. Jumalan sanasta hän löysi sen, mitä hän ennen oli turhaan etsinyt. Siinä hän näki ilmaistuna pelastussuunnitelman ja Kristuksen esitettynä ihmisen ainoana puoltajana. Hän antautui Kristuksen palvelukseen ja päätti julistaa löytämiään totuuksia.

Kuten myöhemmät uskonpuhdistajat, ei Wycliffkään toimintansa alussa aavistanut, mihin se hänet johtaisi. Hän ei vapaaehtoisesti ruvennut vastustamaan Roomaa. Mutta uskollisuus totuudelle vei hänet väistämättömästi taisteluun vääryyttä vastaan. Mitä selvemmin hän näki paavikunnan erehdykset, sitä innokkaammin hän esitti Raamatun oppia. Hän näki, että Rooma oli hyljännyt Jumalan sanan ihmisten perimätiedon tähden, ja syytti pelottomasti papistoa sen syrjäyttämisestä. Hän vaati, että Raamattu oli jälleen annettava kansalle ja palautettava sen arvovalta kirkossa. Hän oli taitava ja innokas opettaja sekä kaunopuheinen saarnaaja. Lisäksi hänen jokapäiväinen elämänsä oli havainnollinen esitys julistetuista totuuksista. Hänen räamatuntuntemuksensa, hänen älykkyytensä, hänen puhdas elämänsä sekä hänen järkkymätön rakkautensa ja oikeamielisyytensä tuottivat hänelle yleistä arvonantoa ja luottamusta. Monet olivat tulleet tyytymättömiksi entiseen uskontoonsa nähdessään Rooman kirkossa vallitsevan vääryyden, ja he tervehtivät salaamattomalla ilolla niitä totuuksia, joita Wycliff toi päivänvaloon; mutta paavilliset johtajat täyttyivät vihalla, kun näkivät tämän uskonpuhdistajan saavan suuremman vaikutusvallan kuin heillä itsellään oli.

Petokset paljastuvat

Wycliff oli rohkea erehdysten paljastaja, ja hän taisteli pelottomasti monia Rooman arvovallan vahvistamia väärinkäytöksiä vastaan. Hovi- saarnaajana ollessaan hän rohkeasti vastusti sen veron maksamista, jota paavi vaati Englannin hallitsijalta ja näytti, että paavin asettuminen maallisten hallitsijain yläpuolelle oli vastoin järkeä ja Jumalan sanaa. Paavin vaatimukset olivat aiheuttaneet suuren suuttumuksen, ja Wycliffin opit tekivät syvän vaikutuksen kansakunnan johtohenkilöihin. Kuningas ja aatelisto olivat yksimielisiä siitä, ettei paavi saanut vaatia maallista valtaa, ja kieltäytyivät maksamasta veroa. Siten tähdättiin voimakas isku paavin ylivaltaa vastaan Englannissa.

Toinen paha, jota vastaan uskonpuhdistaja kävi pitkää ja päättäväistä taistelua, oli kerjäläismunkkien veljeskuntien perustaminen. Näitä munkkeja vilisi Englannissa, ollen kansan kehityksen ja menestyksen esteenä. Heidän turmiollinen vaikutuksensa tuntui teollisuudessa, kasvatuksessa, siveellisyydessä ja monessa muussa asiassa. Munkkien toimettomuus ja kerjääminen eivät ainoastaan riistäneet paljon kansan varoja, vaan lisäksi saattoivat hyödyllisen työn halveksituksi. Nuoriso turmeltui ja tuli kurittomaksi. Munkkien vaikutuksesta monet menivät luostariin viettämään munkkielämää, ei ainoastaan ilman vanhempiensa suostumusta, vaan myös heidän tietämättään ja vastoin heidän käskyjään. Eräs Rooman kirkon varhaisista isistä, koroittaen luostarielämän vaatimukset yläpuolelle lasten velvollisuuden rakastaa ja totella vanhempiaan, oli selittänyt: ”Vaikka isäsi makaisi ovesi edessä itkien ja valittaen ja äitisi näyttäisi sinulle ruumistaan, joka on sinut synnyttänyt, ja rintojaan, jotka ovat ruokkineet sinua, on sinun tallattava ne jalkoihisi ja mentävä eteenpäin suoraa päätä Kristuksen luo.” Tällä ”luonnottomalla julmuudella”, kuten Luther myöhemmin sitä nimitti, ”joka toi mieleen pikemmin suden ja tyrannin kuin kristityn tai tavallisen ihmisen”, kovetettiin lasten sydämet heidän vanhempiaan kohtaan. Siten paavilliset johtajat entisajan fariseusten tavoin tekivät Jumalan käskyn tyhjäksi perinnäissääntönsä tähden. Siten tehtiin kodit autioiksi ja vanhemmilta riistettiin mahdollisuus seurustella poikiensa ja tyttäriensä kanssa.

Totuuden lähteelle

Myöskin opiskelijat yliopistoissa tulivat petetyiksi munkkien väärien esitysten johdosta ja antoivat houkutella itsensä jäseniksi heidän veljeskuntiinsa. Monet katuivat myöhemmin tätä askelta nähdessään, että olivat pilanneet oman elämänsä ja tuottaneet surua vanhemmilleen; mutta kun he kerran olivat joutuneet paulaan, heidän oli mahdotonta saada takaisin vapauttaan. Monet vanhemmat, peläten munkkien vaikutusta, kieltäytyivät lähettämästä poikiaan yliopistoon. Opiskelijain lukumäärä suurissa opiskelukeskuksissa väheni huomattavasti. Koulut riutuivat, ja tietämättömyys pääsi valtaan.

Paavi oli antanut näille munkeille vallan kuunnella synnintunnustuksia ja antaa syntejä anteeksi. Tästä tuli suuren turmeluksen lähde. Halukkaina lisäämään tulojaan munkit olivat niin auliit antamaan synninpäästön, että kaikenlaatuiset pahantekijät tulivat heidän luokseen, ja sen seurauksena mitä rumimmat paheet lisääntyivät nopeasti. Sairaat ja köyhät jätettiin kärsimään, kun ne lahjat, joilla olisi voitu lievittää heidän hätäänsä, annettiin munkeille, jotka uhkaamalla vaativat almuja kansalta ja julistivat jumalattomiksi ne, jotka eivät antaneet lahjoja heidän veljeskunnilleen. Vaikka vakuuttivat olevansa köyhiä, munkit rikastuivat jatkuvasti, ja heidän komeat rakennuksensa ja herkulliset pöytänsä tekivät kansan jatkuvan köyhtymisen sitäkin ilmeisemmäksi. Viettäen aikaansa ylellisyydessä ja huvituksissa he lähettivät sijaisinaan kansan keskuuteen tietämättömiä miehiä, jotka osasivat vain kertoa ihmeellisiä juttuja, pyhimystaruja ja piloja kansan huvittamiseksi ja saattamiseksi yhä täydellisemmin munkkien ansaan. Kuitenkin munkit säilyttivät otteensa taikauskoisiin ihmisiin ja saivat heidät uskomaan, että kaikki uskonnollinen velvollisuus sisältyi paavin ylivallan tunnustamiseen, pyhien palvontaan ja lahjojen antamiseen munkeille ja että tämä riitti varmistamaan heille paikan taivaassa.

Oppineet ja hurskaat miehet olivat turhaan työskennelleet saadakseen aikaan parannusta näissä munkkien veljeskunnissa; mutta Wycliff, jolla oh selvempi näkemys, iski pahan juureen, selittäen että itse järjestelmä oli väärä ja vaatien sitä hävitettäväksi. Syntyi keskustelua ja tehtiin kysymyksiä. Kun munkit kulkivat ympäri maata myyden paavin ane- kirjeitä, alkoivat monet epäillä, oliko mahdollista ostaa syntien anteeksiantoa rahalla, ja he kysyivät, eikö heidän tulisi etsiä anteeksiantoa Jumalalta ennemmin kuin Rooman paavilta. Monet tulivat levottomiksimunkien saaliinhimosta, jota ei näyttänyt voitavan koskaan tyydyttää. ”Rooman papit ja munkit”, he sanoivat, ”syövät meitä niinkuin syöpä. Jumalan täytyy pelastaa meidät, muutoin kansa häviää”. Peittääkseen ahneuttaan nämä kerjäävät munkit väittivät seuraavansa Vapahtajan esimerkkiä. He selittivät että Jeesus ja hänen opetuslapsensa elivät kansan antamilla almuilla. Tämä väite koitui vahingoksi heidän asialleen, sillä se johti monet tutkimaan Raamattua saadakseen tietää totuuden - tulos, jota Rooma vähimmin toivoi. Ihmisten huomio kiintyi totuuden lähteeseen, jota se koetti pitää salassa.

Wycliff alkoi kirjoittaa ja julkaista kirjasia munkkeja vastaan, ei kuitenkaan niin paljon halusta ruveta väittelemään heidän kanssaan kuin kiinnittääkseen kansan huomiota Raamatun ja sen Alkuunpanijan opetuksiin. Hän selitti, ettei paavilla ollut suurempaa valtaa antaa syntejä anteeksi tai julistaa pannaan kuin tavallisillä papeilla ja ettei ketään ihmistä voi oikeudenmukaisesti julistaa pannaan, ellei hän ensin ole vetänyt päälleen Jumalan tuomiota. Hän ei olisi voinut tehokkaammalla tavalla ryhtyä hajottamaan sitä hengellisen ja maallisen vallan jättiläis- rakennusta, jonka paavi oli pystyttänyt ja jossa miljoonien sielut ja ruumiit olivat vangittuina.

Wycliff kutsuttiin uudelleen puolustamaan Englannin valtion oikeuksia Rooman tunkeilua vastaan; ja kun hänet oli nimitetty kuninkaan lähettilääksi, hän vietti kaksi vuotta Alankomaissa neuvotellen paavin asiamiesten kanssa. Täällä hän joutui yhteyteen ranskalaisten, italialaisten ja espanjalaisten kirkonmiesten kanssa; hänellä oli tilaisuus katsoa kulissien taakse ja saada tietoja monista asioista, joista hän Englannissa olisi jäänyt tietämättömäksi. Hän oppi paljon sellaista, joka antoi pontta hänen myöhemmälle toiminnalleen. Näissä paavin hovin edusta jissa hän näki pappisvallan todellisen luonteen ja tarkoitukset. Hän palasi Englantiin jatkamaan aikaisempaa opetustyötään julkisemmin ja innokkaammin kuin ennen, selittäen, että ahneus, ylpeys ja petos olivat Rooman epäjumalia.

Eräässä kirjasessaan hän sanoo paavista ja hänen rahankerääjistään: ”He riistävät meidän maaltamme köyhien elatuksen ja tuhansia markkoja vuodessa kuninkaan rahoja maksuna sakramenteista ja hengellisistä asioista, joka kaikki on simonian inhottavaa harhaoppisuutta, ja pakottavat koko kristikunnan suosimaan ja ylläpitämään tätä harhaoppisuutta. Todellakin, vaikka meidän maassamme olisi suuri kultakunnas, eivätkä ketkään muut ottaisi siitä kuin tuo ylpeä, maailmanmielinen pappien rahankerääjä, tämä kunnas tulisi ajanmittaan kulutetuksi loppuun, sillä hän riistää lakkaamatta meidän maaltamme rahaa eikä lähetä tilalle muuta kuin Jumalan kirouksen simoniastaan.” Pian Wycliffin Englantiin palaamisen jälkeen kuningas nimitti hänet Lutterworthin kirkkoherraksi. Tämä oli vakuutus siitä, ettei kuningas ainakaan ollut tyytymätön hänen suorasukaisiin esityksiinsä. Wycliffin vaikutus tuntui niinhyvin hovin toiminnoissa kuin kansan uskon kehittymisessä.

Paavi ryhtyi pian ankariin toimenpiteisiin häntä vastaan. Kolme bullaa lähetettiin Englantiin, yksi yliopistolle, yksi kuninkaalle ja yksi papistolle, ja kaikissa määrättiin välittömästi ryhtymään ratkaiseviin toimenpiteisiin harhaopin opettajan vaientamiseksi. Ennen bullain saapumista olivat kuitenkin piispat innoissaan määränneet Wycliffin tulemaan heidän tutkittavakseen. Mutta kaksi valtakunnan mahtavimmista ruhtinaista seurasi häntä oikeuteen ja kansa, joka piiritti rakennuksen ja tunkeutui sisälle, säikähdytti tuomarit niin, että oikeudenkäynti toistaiseksi lakkautettiin ja uskonpuhdistaja sai poistua rauhassa. Vähän sen jälkeen kuoli Edward III, jota prelaatit hänen vanhoilla päivillään koettivat saada vastustamaan uskonpuhdistajaa, ja Wycliffin entinen suojelija tuli valtakunnan kuninkaaksi.

Mutta kun paavin bullat saapuivat, antoivat ne koko Englannille jyrkän määräyksen kerettiläisen vangitsemisesta. Tämä menettelytapa viittasi suoraan polttoroviolle. Näytti varmalta, että Wycliffin täytyi pian joutua Rooman kostonhimon uhriksi. Mutta Hän, joka muinoin sanoi: ”Älä pelkää Abram! Minä olen sinun kiipesi” (1 Moos. 15: 1), ojensi nytkin kätensä suojelemaan palvelijaansa. Kuolema ei kohdannut uskonpuhdistajaa, vaan paavia, joka oli määrännyt hänet surmattavaksi. Gregorius XI kuoli, ja kirkonmiehet, jotka olivat kokoontuneet Wycliffin kuulustelua varten, hajaantuivat.

Jumalan kaitselmus ohjasi edelleenkin tapahtumien kulkua siten, että uskonpuhdistus voi kehittyä. Gregoriuksen kuoleman jälkeen valittiin kaksi kilpailevaa paavia. Kaksi toisiaan vastaan taistelevaa valtaa, jotka molemmat väittivät olevansa erehtymättömiä, vaati kuuliaisuutta. Kumpikin kutsui oikeauskoisia auttamaan taistelussa toista vastaan, vahvistaen vaatimuksiaan vastustajiin kohdistetuilla kauheilla kirouksilla ja auttajille luvatuilla taivaallisilla palkinnoilla. Tämä tapahtuma heikensi suuresti paavillisen kirkon voimaa. Kilpailevilla puolueilla oli kylliksi tekemistä hyökätessään toistensa kimppuun, ja Wycliff sai jonkin aikaa olla rauhassa. Syytökset ja kirkonkiroukset lentelivät paavista paaviin, ja verta vuodatettiin virtanaan heidän vastakkaisten vaatimustensa tueksi. Rikokset ja häpeälliset teot tulvivat yli kirkon. Sillävälin uskonpuhdistaja rauhallisessa turvapaikassaan Lutterworthissa teki ahkerasti työtä kääntääkseen ihmisten katseet taistelevista paaveista rauhan Ruhtinaaseen, Jeesukseen.

Tämä hajaannus sekä kaikki siitä johtuva riita ja turmelus valmistivat tietä uskonpuhdistukselle, avaamalla kansan silmät näkemään, mitä paavikunta todella oli. Julkaisemassaan kirjasessa ”Paavien skismasta” Wycliff kehotti kansaa harkitsemaan, eivätkö nuo kaksi pappia puhuneet totta tuomitessaan toisensa antikristuksiksi. ”Jumala”, hän sanoi, ”ei sietänyt kauemmin, että vihollinen hallitsi vain yhdessä sellaisessa papissa, vaan... jakoi vallan kahdelle, niin että ihmiset Kristuksen nimessä voisivat helpommin voittaa ne molemmat.” Mestarinsa tavoin Wycliff saarnasi evankeliumia köyhille. Hän ei tyytynyt levittämään valoa ainoastaan omien seurakuntalaistensa halpoihin koteihin Lutterworthissa, vaan päätti viedä sen Englannin kaikkiin osiin. Saadakseen tämän aikaan, hän perusti saarnaajaseuran. Sen jäseniksi otettiin yksinkertaisia, hurskaita miehiä, jotka rakastivat totuutta ja joiden suurimpana haluna oli sen levittäminen. Nämä miehet menivät kaikkialle, julistaen sanaa toreilla, suurten kaupunkien kaduilla ja maaseudun kujilla. He menivät vanhusten, sairaiden ja köyhien luo ja selittivät heille Jumalan armon iloista sanomaa.

Teologian professorina Oxfordissa Wycliff saamasi Jumalan sanaa yliopiston saleissa. Ylioppilaille, joita hän opetti, hän esitti totuutta niin uskollisesti, että he nimittivät häntä evankeliumin tohtoriksi. Mutta hänen elämänsä suurin työ oli Raamatun kääntäminen englanninkielelle. Teoksessa ”Raamatun totuudesta ja merkityksestä” hän ilmaisi aikovansa kääntää Raamatun, niin että jokainen ihminen Englannissa voi omalla äidinkielellään lukea Jumalan ihmeellisistä töistä.

Mutta hänen työnsä keskeytyi pian. Vaikka hän ei vielä ollut kuuttakymmentä vuotta vanha, olivat lakkaamaton uurastus, tutkimustyö ja vihollisten hyökkäykset heikentäneet hänen voimiaan ja vanhentaneet hänet ennenaikaisesti. Hän sairastui vakavasti. Tämä tuotti munkeille suurta iloa. He luulivat hänen katkerasti katuvan sitä pahaa, mitä hän oli tehnyt kirkolle, ja kiiruhtivat hänen makuuhuoneeseensa kuuntelemaan hänen tunnustustaan. Neljän uskonnollisen järjestön edustajat yhdessä neljän siviiliviranomaisen kanssa kokoontuivat hänen luokseen, luullen hänen olevan kuolemaisillaan. ”Kuolema on huulillasi”, he sanoivat; ”tunnusta virheesi ja peruuta meidän läsnäollessamme kaikki, mitä olet sanonut meidän vahingoksemme”. Uskonpuhdistaja kuunteli hiljaa. Sitten hän pyysi palvelijaansa kohottamaan häntä vuoteessa ja katsoen vakavasti peruutusta odottaviin vieraisiinsa hän sanoi varmalla, voimakkaalla äänellä, joka niin usein oli pannut heidät vapisemaan: ”Minä en kuole, vaan elän ja teen jälleen tiettäväksi munkkien pahoja töitä.” Säikähtyneinä ja hämillään he kiireesti poistuivat huoneesta.

Tehokkain ase

Wycliffin sanat toteutuivat. Hän eli antaakseen maanmiestensä käsiin tehokkaimman aseen Roomaa vastaan - Raamatun, jonka taivas on määrännyt kansan vapauttamisen, valistamisen ja evankelioimisen välikappaleeksi. Tämän työn suorittamisessa oli voitettava monia ja vaikeita esteitä. Wycliff oli sairauksien heikontama. Hän tiesi, että hänellä oli jäljellä vain harvoja työvuosia. Hän näki sen vastustuksen, joka hänen oli kohdattava; mutta Jumalan sanan lupausten rohkaisemana hän meni eteenpäin, antamatta minkään lannistaa itseään. Henkisten voimiensa täydessä vireydessä, runsaan kokemuksen saaneena, hän Jumalan erikoisen kaitselmuksen kautta säilyi ja valmistui tätä suurinta työtään varten. Kun koko kristikunta oli täynnä sekasortoa, uskonpuhdistaja seurakunnassaan Lutterworthissa, ulkopuolella raivoavasta myrskystä piittaamatta omistautui valitsemaansa työhön.

Viimein työ tuli tehdyksi - ensimmäinen englantilainen raamatunkäännös oli valmis. Jumalan sana oli avattu Englannille. Nyt ei uskonpuhdistaja pelännyt vankilaa eikä polttoroviota. Hän oli pannut Englannin kansan käsiin valon, jota ei milloinkaan voitu sammuttaa. Antaessaan Raamatun maanmiehilleen hän oli tehnyt tietämättömyyden ja paheiden kahleiden murtamiseksi sekä maansa vapauttamiseksi ja kohottamiseksi enemmän, kuin milloinkaan oli saatu aikaan loistavimmilla voitoilla taistelukentillä.

Kun kirjapainotaito vielä oli tuntematon, voitiin vain pitkällisellä ja vaivalloisella työllä monistaa Raamattua. Kirjan kysyntä oli niin suuri, että monet halukkaasti ryhtyivät sitä kopioimaan, mutta jäljentäjäin oli vaikea tyydyttää kysyntää. Jotkut varakkaammista ostajista halusivat saada koko Raamatun. Toiset ostivat vain osan. Monissa tapauksissa useat perheet ostivat yhteisesti jäljennöksen. Siten Wycliffin Raamattu nopeasti levisi kansan koteihin.

Vetoaminen ihmisten järkeen herätti heidät passiivisesta alistumisesta paavillisiin opinkappaleihin. Wycliff opetti nyt protestanttisuuden huomattavimpia oppeja - pelastusta uskon kautta Kristukseen ja Raamatun pitämistä ainoana erehtymättömänä uskon ohjeena. Hänen lähettämänsä saarnaajat levittivät Raamattua ja uskonpuhdistajan kirjoituksia sellaisella menestyksellä, että lähes puolet Englannin kansasta otti vastaan uuden uskon.

Raamatun ilmaantuminen synnytti pelkoa kirkon viranomaisissa. Heidän oli nyt kohdattava Wycliffiä voimakkaampi julistaja, jota vastaan heidän aseensa olivat varsin tehottomia. Tuohon aikaan ei Englannissa ollut lakia, joka olisi kieltänyt Raamatun, sillä sitä ei milloinkaan aikaisemmin ollut julkaistu kansan kielellä. Sellaisia lakeja säädettiin myöhemmin ja niiden noudattamista valvottiin tarkasti. Tällä välin oli tilaisuus jonkin aikaa levittää Jumalan sanaa pappien vastustuksesta huolimatta.

Tuomioistuinten eteen

Paavilliset johtajat laativat taas suunnitelman uskonpuhdistajan äänen vaientamiseksi. Hänet haastettiin tutkittavaksi kolmen tuomioistuimen eteen peräkkäin, mutta ilman menestystä. Ensiksi piispojen synodi selitti hänen kirjoituksensa harhaoppisiksi. Se voitti puolelleen nuoren kuninkaan Rikhard II: n ja sai kuninkaan antamaan säädöksen, joka määräsi vankeusrangaistuksen kaikille, jotka pysyivät tuomituissa opeissa.

Wycliff vetosi synodista parlamenttiin. Hän syytti pelottomasti papistoa kansallisen neuvoston edessä ja vaati kirkon suosimien kauheiden väärinkäytösten oikaisemista. Vakuuttavalla voimalla hän kuvasi paavinistuimen anastuksia ja turmeltuneisuutta. Hänen vihollisensa joutuivat hämilleen. Wycliffin ystävät ja kannattajat oli pakotettu alistumaan, ja oli luottavaisesti odotettu, että uskonpuhdistaja itse vanhuudessaan, yksinäisyydessään ja ilman ystäviä nöyrtyisi kuninkaan ja piispain yhdistetyn vallan edessä. Mutta sen sijaan paavilaiset näkivätkin joutuneensa tappiolle. Wycliffin voimakkaiden vetoomusten herättämänä parlamentti peruutti vainoamissäädöksen, ja uskonpuhdistaja oli jälleen vapaa.

Hänet haastettiin tutkittavaksi kolmannen kerran, ja tällä kertaa valtakunnan korkeimman hengellisen tuomioistuimen eteen. Täällä ei suosittaisi kerettiläisyyttä. Täällä vihdoin Rooma voittaisi, ja uskonpuhdistajan työ lopetettaisiin. Niin paavilaiset ajattelivat. Jos he voisivat toteuttaa aikeensa, niin Wycliff pakotettaisiin kieltämään oppinsa tai hän jättäisi tuomiosalin poltettavaksi tuomittuna.

Kestääkö rohkeus?

Mutta Wycliff ei peruuttanut; hän ei halunnut teeskennellä. Hän puolusti pelottomasti oppejaan ja torjui ahdistajainsa syytökset. Unohtaen itsensä, asemansa ja tilanteen, hän haastoi kuulijansa Jumalan tuomioistuimen eteen ja punnitsi heidän viisastelunsa ja petoksensa ikuisen totuuden vaa’alla. Neuvoston salissa tuntui Pyhän Hengen vaikutus. Jumalan voima oli kuulijain yllä. Heillä ei näyttänyt olevan voimaa jättää paikkaansa. Kuten nuolet Herran viinestä uskonpuhdistajan sanat lävistivät heidän sydämensä. Harhaoppisuutta koskevan syytöksen, jonka he olivat esittäneet häntä vastaan, hän vakuuttavalla voimalla sinkosi takaisin heitä itseään vastaan. Hän kysyi, kuinka he rohkenivat levittää erehdyksiään. Voiton vuoksi, tehdäkseen kauppaa Jumalan armolla, hän itse vastasi.

”Ketä vastaan luulette taistelevanne”, sanoi hän lopuksi; ”vanhaa miestäkö vastaan, joka on haudan partaalla? Ei, vaan totuutta vastaan, joka on teitä väkevämpi ja voittaa teidät.” Näin sanoen hän poistui kokouksesta, eikä kukaan hänen vastustajistaan koettanut häntä estää.

Wycliffin työ oli melkein päättynyt. Totuuden lippu, jota hän niin kauan oli kantanut, oli pian putoava hänen kädestään; mutta kerran vielä hänen oli todistettava evankeliumin puolesta. Totuutta oli julistettava vääryyden valtakunnan päälinnoituksesta. Wycliff kutsuttiin Roomaan tutkittavaksi paavin tuomioistuimen edessä, joka niin usein oli vuodattanut pyhien verta. Hän tiesi, mikä vaara häntä uhkasi. Kuitenkin hän olisi noudattanut kutsua, ellei halvauskohtaus olisi tehnyt hänelle

matkustamista mahdottomaksi. Mutta vaikka hänen ääntään ei voitu kuulla Roomassa, hän saattoi puhua kirjeellisesti, ja tämän hän päättikin tehdä. Pappilastaan uskonpuhdistaja lähetti paaville kohteliaan, kristillisessä hengessä kirjoitetun kirjeen, joka samalla oli ankara nuhde paavinistuimen komeudesta ja ylpeydestä.

”Minua ilahduttaa suuresti,” hän sanoi, ”saada esittää ja selittää jokaiselle ihmiselle sitä uskoa, mikä minulla on, ja erikoisesti Rooman piispalle. Hän on varmaan valmis vahvistamaan mainitsemani uskon, jonka otaksun olevan terveen ja oikean, tai oikaisemaan sitä, jos se on väärä.

Ensiksi, minä ajattelen, että Kristuksen evankeliumi on koko Jumalan lain summa... Minä otaksun, että Rooman piispa, koska hän on Kristuksen sijainen täällä maan päällä, on ennen kaikkia muita velvollinen noudattamaan tätä evankeliumin lakia, sillä suuruus Kristuksen opetuslasten joukossa ei riipu maallisesta arvosta ja kunniasta, vaan Kristuksen elämän ja käytöksen uskollisesta seuraamisesta... Kristus oli vaelluksensa aikana täällä hyvin köyhä mies ja vältti kaikkea maallista valtaa ja kunniaa.”

”Kenenkään uskovaisen ei tule seurata paavia itseään tai jotakin pyhää miestä pitemmälle, kuin tämä seuraa Herraa Jeesusta Kristusta; sillä Pietari ja Sebedeuksen pojat herättivät närkästystä, kun he poiketen Kristuksen askelista tavoittelivat maallista kunniaa. Sentähden heitä ei tule seurata sellaisten erehdysten tekemisessä...

Paavin pitäisi jättää kaikki maallinen valta maallisille viranomaisille ja vakavasti kehottaa siihen koko papistoaan; sillä niin Kristus teki, varsinkin apostoliensa kautta.

Jos olen jossakin edellämainitussa kohdassa erehtynyt, tahdon suurimmalla nöyryydellä ottaa vastaan ojennuksen, jopa kuolemankin, jos välttämättömyys sitä vaatii. Jos voisin persoonallisesti tehdä oman tahtoni ja toivoni mukaan, tulisin varmasti Rooman piispan eteen. Mutta Herra on rangaissut minua sillä tavalla, että tämä on mahdotonta, ja hän on opettanut minua tottelemaan Jumalaa enemmän kuin ihmisiä.”

Lopuksi hän sanoi: ”Rukoilkaamme Jumalaa, että hän auttaisi paaviamme Urbanus VI: a toimimaan kuten hän alkoi, niin että hän papis- toineen seuraisi Herraa Jeesusta Kristusta elämässä ja vaelluksessa, ja että he tehokkaasti opettaisivat kansaa, niin että se uskollisesti seuraisi heitä tässä asiassa” Täten Wycliff asetti paavin ja hänen kardinaaliensa eteen Kristuksen hiljaisuuden ja nöyryyden, näyttäen sekä heille että koko kristikunnalle eron heidän ja sen Mestarin välillä, jonka edustajia he väittivät olevansa.

Wycliff uskoi varmasti, että hän joutuisi elämällään maksamaan us kollisuutensa. Kuningas, paavi ja piispat olivat yhdessä päättäneet tuhota hänet, ja näytti varmalta, että hän viimeistään muutamien kuukausien kuluttua joutuisi polttoroviolle. Mutta hänen rohkeutensa oli horjumaton. ”Miksi puhutte marttyyrikruunun etsimisestä kaukaa?” hän sanoi. ”Saarnatkaa Kristuksen evankeliumia ylpeille prelaateille, niin varmasti kuolette marttyyreina. Mitä! Voisinko elää ja vaieta? En koskaan! Antaa iskun tulla, minä odotan sitä” Mutta Jumalan kaitselmus suojeli vielä hänen palvelijaansa. Mies, joka koko elämänsä ajan oli rohkeasti puolustanut totuutta, ollen joka päivä hengenvaarassa, ei ollut kaatuva sen vihollisten vihan uhrina. Wycliff ei ollut milloinkaan koettanut suojella itseään, mutta Herra oli ollut hänen suojelijansa; ja nyt, kun hänen vihollisensa olivat varmoja saaliistaan, Jumalan käsi siirsi hänet pois heidän ulottuviltaan. Kun hän seurakunnassaan Lutterworthissa aikoi ruveta jakamaan Herran ehtoollista, hän kaatui halvauksen kohtaamana ja kuoli pian sen jälkeen.

Jumala oli määrännyt Wycliffille työn. Hän oli pannut totuuden sanan hänen suuhunsa ja asettanut vartijat hänen ympärilleen, jotta tämä sana tulisi kansalle. Hän suojeli hänen elämäänsä ja jatkoi hänen vaikutustaan, kunnes suuren uskonpuhdistuksen perustus oli laskettu.

Wycliff astui esiin pimeän ajan hämäryydestä. Hänellä ei ollut ketään edelläkävijää, jonka työtä hän olisi voinut käyttää uskonpuhdistus- järjestelmänsä muodostamiseen. Herätettynä Johannes Kastajan tavoin suorittamaan erityistä lähetystyötä hän oli uuden aikakauden sanansaattaja. Hänen esittämässään totuuden järjestelmässä oli sellainen sopusointu ja täydellisyys, jota hänen jälkeensä tulleet uskonpuhdistajat eivät ylittäneet eivätkä jotkut heistä edes saavuttaneet sata vuotta myöhemmin. Perustus oli niin leveä ja syvä, runko niin luja ja oikein suunniteltu, ettei hänen jälkeensä tulleiden tarvinnut sitä uudestirakentaa.

Taistelu jatkuu

Wycliffin alkama suuri liike, joka oli vapauttava omantunnon ja järjen sekä myös Rooman voittovaunuihin kauan sidottuina olleet kansat, sai alkunsa Raamatusta. Tässä kirjassa oli sen siunausvirran lähde, joka elämän veden tavoin on juossut halki aikojen neljänneltätoista vuosisadalta alkaen. Wycliff uskoi ehdottomasti Raamattuun Jumalan tahdon innoitettuna ilmoituksena sekä uskon ja elämän riittävänä ohjeena. Hänet oli kasvatettu pitämään Rooman kirkkoa jumalallisena, erehtymättömänä auktoriteettina ja omaksumaan ehdottomalla kunnioituksella tuhatvuotiset, vakiintuneet opit ja tavat; mutta hän kääntyi pois tästä kaikesta noudattamaan Jumalan pyhää sanaa. Tämän auktoriteetin tunnustamista hän teroitti kansalle. Paavin kautta puhuvan kirkon sijaan hän selitti Raamatun kautta puhuvan Jumalan äänen ainoaksi oikeaksi auktoriteetiksi. Hän ei ainoastaan opettanut, että Raamattu on Jumalan tahdon täydellinen ilmoitus, vaan myös, että Pyhä Henki on sen ainoa tulkitsija, ja että jokaisen ihmisen on, sen opetuksia tutkimalla, opittava omakohtaisesti tuntemaan velvollisuutensa. Näin hän käänsi ihmisten ajatukset paavista ja Rooman kirkosta Jumalan sanaan.

Wycliff oli yksi suurimmista uskonpuhdistajista. Harvat hänen jälkeensä tulleista olivat hänen vertaisiaan järjen avartuneisuudessa, ajattelun selvyydessä, totuuden järkähtämättömässä noudattamisessa ja sen miehuullisessa puolustamisessa. Elämän puhtaus, väsymätön ahkeruus opinnoissa ja työssä, lahjomaton rehellisyys sekä Kristuksen luonteen kaltainen rakkaus ja uskollisuus papinvirassaan olivat luonteenomaisia ensimmäiselle uskonpuhdistajalle. Ja näin oli, vaikka hän syntyi ja toimi keskellä henkistä pimeyttä ja siveellistä turmelusta.

Wycliffin luonne on todistuksena Raamatun kasvattavasta ja muuttavasta voimasta. Raamattu teki hänet siksi, mikä hän oli. Jumalan sanan suurien totuuksien tutkiminen elähdyttää ja vahvistaa kaikkia sielun kykyjä. Se avartaa mieltä, teroittaa käsityskykyä ja kypsyttää arvostelukykyä. Raamatun tutkiminen jalostaa jokaista ajatusta, tunnetta ja halua enemmän kuin mikään muu tutkiminen. Se antaa päättäväisyyttä, kärsivällisyyttä, rohkeutta ja mielenlujuutta; se jalostaa luonteen ja pyhittää sielun. Raamatun vakava, kunnioittava tutkiminen saattaa tutkijan mielen suoraan yhteyteen äärettömän mielen kanssa ja voi täten antaa maailmalle miehiä, joilla on voimakkaampi ja toimivampi järki sekä jalommat periatteet, kuin koskaan on voitu saavuttaa ihmisviisauteen perustuvan parhaimman kasvatuksen kautta. ”Kun sinun sanasi avautuvat, niin ne valaisevat”, sanoo psalminkirjoittaja, ”ja antavat yksinkertaiselle ymmärrystä.” Ps. 119: 130.

Wycliffin julistamat opit levisivät edelleen jonkin aikaa. Hänen seuraajansa, joita nimitettiin wycliffiläisiksi ja lollardeiksi, eivät kulkeneet ainoastaan Englannisa vaan menivät myös muihin maihin levittäen evankeliumin tuntemusta. Kun heidän johtajansa otettiin heiltä pois, toimivat saarnaajat entistäkin suuremmalla innolla ja suuret kansanjoukot kokoontuivat kuuntelemaan heidän opetustaan. Kääntyneiden joukossa oli muutamia aatelisia ja kuningatar. Monissa paikoissa tapahtui huomattava parannus kansan tavoissa, ja epäjumalanpalvelusta edistävät katolilaisuuden tunnusmerkit poistettiin kirkoista. Mutta pian puhkesi vainon säälimätön myrsky niiden ylle, jotka olivat uskaltaneet ottaa Raamatun oppaakseen. Englannin hallitsijat, jotka halusivat vahvistaa voimaansa hankkimalla Rooman kannatuksen, eivät epäilleet uhrata uskonpuhdistajia. Ensimmäisen kerran Englannin historiassa määrättiin kuolema polttoroviolla evankeliumin seuraajien osaksi. Marttyyrikuolema seurasi marttyyrikuolemaa. Lainsuojattomat ja rääkätyt totuuden puolustajat voivat vain lähettää avunhuutonsa Herran Sebaotin korviin. Kirkon vihollisiksi ja maan pettureiksi leimattuina he vainonalaisina jatkoivat saarnaamistaan salaisissa paikoissa, saaden jonkinlaisen suojan köyhien vaatimattomissa kodeissa ja usein piiloutuen luoliin ja vuorten rotkoihin.

Ankarasta vainosta huolimatta jatkui vallitsevan uskonnollisen mä- dännäisyyden vastustaminen vuosisatoja kestäneenä rauhallisena, hartaana, vakavana ja kärsivällisenä työskentelynä. Sen ajan kristityillä oli vain rajoitettu tieto totuudesta, mutta he olivat oppineet rakastamaan ja tottelemaan Jumalan sanaa ja kärsimään sen tähden. Apostolisen ajan opetuslasten tavoin uhrasivat monet maallisen omaisuutensa Kristuksen asian tähden. Ne, jotka saivat asua kodeissaan, antoivat mielellään suojan karkotetuille veljilleen; ja kun heidät itsensäkin karkotettiin, ottivat he tyytyväisinä vastaan kodittoman osan. On totta, että tuhannet ahdistajainsa julmuudesta säikähtyneinä ostivat vapautensa uhraamalla uskonsa ja lähtivät vankiloistaan katumuspuvuissa tekemään peruutustaan yleisesti tunnetuksi. Mutta monet - heidän joukossaan sekä ylhäistä että alhaista sukua olevia - todistivat pelkäämättä totuudesta vankikopeissa, ”lollardien linnoituksissa”, kidutuspaikoissa ja liekeissä, iloiten siitä, että heidät katsottiin Kristuksen palvelijoina arvollisiksi tuntemaan ”osallisuutta hänen kärsimyksiinsä”.

Paavilaiset eivät kyenneet toteuttamaan tahtoaan Wycliffiin nähden hänen eläessään, eikä heidän vihansa voinut tyyntyä, niin kauan kuin hänen ruumiinsa lepäsi rauhallisesti haudassa. Konstanzin kirkolliskokouksen määräyksestä, yli neljäkymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen, hänen luunsa kaivettiin maasta ja poltettiin julkisesti, jonka jälkeen tuhka heitettiin lähellä juoksevaan puroon. ”Tämä puro”, sanoo eräs vanha kirjailija, ”vei hänen tuhkansa Avoniin, Avon vei sen Sever- niin, Severn pieniin järviin ja niistä se kulkeutui mereen. Siten Wycliffin tuhka kuvasi hänen oppiaan, joka nyt on levinnyt yli koko maailman.” Hänen vihollisensa eivät huomanneet pahansuovan tekonsa merkitystä.

Wycliffin kirjoitusten vaikutuksesta Jan Hus Böömistä hylkäsi monta Rooman erehdystä ja ryhtyi uskonpuhdistustyöhön. Siten kylvettiin totuuden siemen näihin kahteen kaukana toisistaan olevaan maahan. Böömistä työ laajeni muihin maihin. Ihmisten ajatukset suuntautuivat kauan unohdettuna olleeseen Jumalan sanaan. Jumalan kaitselmus valmisti tietä suurelle uskonpuhdistukselle.