6. Luku - Kaksi roviota

”Se tuhka, joka silloin meni mereen, oli kuin siemen, jota kylvetään kaikkiin maihin.”

Evankeliumi oli tuotu Böömiin jo yhdeksännellä vuosisadalla. Raamattu oli käännetty ja yleinen jumalanpalvelus pidettiin kansan omalla kielellä. Mutta paavin vallan lisääntyessä syrjäytettiin Jumalan sana. Gregorius VII, joka oli ottanut tehtäväkseen kuninkaiden nöyryyttämisen, ei ollut vähemmän innokas orjuuttamaan kansaa. Niinpä julkaistiin bulla, joka kielsi pitämästä julkista jumalanpalvelusta Böömin kielellä. Paavi vakuutti ”Kaikkivaltiaan pitävän siitä, että hänen palveluksensa pidetään vieraalla kielellä”, ja väitti ”syntyneen paljon pahaa ja harhauskoa, kun tätä ohjetta ei ole noudatettu.” Näin Rooma määräsi, että Jumalan sanan valo oli sammutettava ja kansa jätettävä pimeyteen. Mutta taivas oli varannut toisia voimia seurakunnan varjelemiseksi. Monet valdolaiset ja albigenssit, jotka vainojen tähden pakenivat Ranskasta ja Italiasta, tulivat Böömiin. Vaikka he eivät uskaltaneet opettaa julkisesti, he työskentelivät innokkaasti salassa. Näin oikea usko säilyi vuosisadasta toiseen.

Ennen Husin aikaa oli Böömissä miehiä, jotka julkisesti paheksuivat kirkossa vallitsevaa turmelusta ja kansan paheellista elämää. Heidän toimintansa herätti kiinnostusta laajoissa piireissä. Papisto alkoi pelätä, ja evankeliumiin uskovia ruvettiin vainoamaan. Kun heidän oli pakko ruveta pitämään jumalanpalveluksiaan metsissä ja vuorilla, ajoivat sotilaat heitä takaa ja surmasivat heistä useita. Jonkin ajan kuluttua annettiin määräys, jonka mukaan kaikki, jotka luopuisivat roomalaisesta jumalan palveluksesta, poltettaisiin. Mutta kuollessaan kristityt katsoivat eteenpäin siihen aikaan, jolloin heidän asiansa oli voittava. Eräs niistä, jotka ”opettivat, että pelastus saadaan vain uskomalla ristiinnaulittuun Vapahtajaan”, sanoi kuollessaan: ”Totuuden viholliset ovat nyt voitolla raivo- tessaan meitä vastaan, mutta niin ei ole aina oleva. Rahvaan keskuudesta on nouseva mies, jolla ei ole miekkaa eikä arvovaltaa, ja häntä he eivät pysty voittamaan”. Lutherin aika oli vielä kaukana; mutta jo silloin oli ilmaantumassa mies, jonka todistus Roomaa vastaan oli saava kansat liikkeelle.

Jan Hus oli halpaa sukua ja jäi nuorena orvoksi isän kuoleman johdosta. Hänen hurskas äitinsä, joka piti kasvatusta ja Herran pelkoa arvokkaimpana omaisuutena, koetti turvata pojalleen tällaisen perinnön. Hus opiskeli maakuntakoulussa ja meni sitten Prahan yliopistoon, johon varattomana pääsi vapaaoppilaaksi. Hänen kanssaan matkusti Prahaan hänen äitinsä. Kun äiti oli köyhä leski, ei hän voinut antaa pojalleen maallista rikkautta, mutta heidän lähestyessään tuota suurta kaupunkia hän polvistui tämän isättömän nuorukaisen viereen ja rukoili hänelle taivaallisen Isän siunausta. Tuskin äiti aavisti, miten hänen rukoukseensa vastattaisiin.

Yliopistossa Hus pian herätti huomiota väsymättömällä uutteruudellaan ja nopealla edistymisellään, samalla kun hän moitteettoman elämänsä ja hienon, miellyttävän käytöksensä johdosta sai osakseen yleistä arvonantoa. Hän kannatti vilpittömästi Rooman kirkkoa ja etsi vakavasti niitä siuauksia, joita se väitti antavansa. Erään riemujuhlan aikana hän meni ripille, maksoi mitättömistä varoistaan viimeiset kolikot ja otti osaa kulkueisiin saadakseen luvatun synninpäästön. Yliopisto-opintojen päätyttyä hänet vihittiin papiksi ja nousten nopeasti arvossa hänet kiinnitettiin kuninkaan hoviin. Hänestä tuli myös professori ja myöhemmin rehtori siihen yliopistoon, jossa oli opiskellut. Muutamien vuosien kuluessa tämä vaatimaton vapaaoppilas oli tullut maansa ylpeydeksi, ja hänen nimensä oli tullut kuuluisaksi kaikkialla Euroopassa.

Uskonpuhdistustyö alkaa

Mutta uskonpuhdistustyönsä Hus aloitti toisella kentällä. Muutamia vuosia papiksi vihkimisensä jälkeen hänet nimitettiin Betlehemin kappelin saarnaajaksi. Tämän kappelin perustaja oli pitänyt hyvin tärkeänä asiana Raamatun saarnaamista kansan omalla kielellä. Vaikka Rooman kirkko vastusti tätä tapaa, se ei ollut kokonaan hävinnyt Böömistä. Raa mattu oli kuitenkin sangen tuntematon kirja, ja mitä turmiollisimmat paheet vallitsivat kaikissa kansankerroksissa. Hus ruoski säälimättömästi näitä paheita ja Jumalan sanaan vedoten teroitti voimakkaasti niitä totuuden ja puhtauden periaatteita, joiden juurruttamiseksi hän työskenteli.

Eräs Prahan asukas, Hieronymus, joka sittemmin niin läheisesti liittyi Husiin, oli Englannista palatessaan tuonut mukanaan Wycliffin kirjoituksia. Englannin kuningatar, joka oli kääntynyt Wycliffin oppiin, oli böömiläinen prinsessa, ja myöskin hänen vaikutuksestaan oli uskonpuhdistajan kirjoituksia levitetty laajalti hänen synnyinmaassaan. Näitä kirjoituksia Hus luki mielellään. Hän piti niiden kirjoittajaa vilpittömänä kristittynä ja oli taipuvainen hyväksymään tämän esittämät uudistukset. Täten Hus huomaamattaan joutui tielle, joka vei hänet kauas Roomasta.

Näihin aikoihin tuli Prahaan kaksi tuntematonta miestä Englannista. He olivat oppineita miehiä, jotka olivat vastaanottaneet evankeliumin valon ja tulivat levittämään sitä tähän kaukaiseen maahan. Kun he heti alussa hyökkäsivät avoimesti paavin valtaa vastaan, saattoivat viranomaiset heidät pian vaikenemaan; mutta koska he olivat haluttomat luopumaan yrityksestään, he päättivät turvautua toisiin keinoihin. He olivat yhtä paljon taiteilijoita kuin saarnamiehiä ja alkoivat harjoittaa ensiksimainittua ammattiaan. Eräälle paikalle, joka oli avoin yleisölle, he asettivat kaksi taulua. Toinen esitti Kristuksen tuloa Jerusalemiin ”hiljaisena ja ratsastaen aasilla” (Matt. 21: 5), opetuslasten seuratessa tomuisissa vaatteissa ja avojaloin. Toinen taulu kuvasi paavillista juhla- kulkuetta, missä paavi oli puettuna komeaan juhlapukuun, päässään kolminkertainen kruunu ja ratsastaen upeasti koristetulla hevosella. Hänen edellään kulkivat torvensoittajat ja hänen perässään loistaviin pukuihin puetut kardinaalit ja prelaatit.

Tämä oli saarna, joka veti kaikkien kansankerrosten huomion puoleensa. Suuret joukot tulivat katsomaan tauluja. Kukaan ei voinut ymmärtää väärin niiden antamaa siveellistä opetusta. Kristuksen, suuren Mestarin, hiljaisuus ja nöyryys verrattuna hänen palvelijakseen tunnustautuvan paavin ylpeyteen ja komeuteen teki moneen syvän vaikutuksen. Prahassa nousi suuri hälinä, ja jonkin ajan kuluttua huomasivat taiteilijat välttämättömäksi poistua kaupungista oman turvallisuutensa tähden. Mutta heidän antamansa opetus ei unohtunut. Taulut tekivät syvän vaikutuksen Husiin ja saivat hänet tarkemmin tutkimaan Raamattua ja Wycliffin kirjoituksia. Vaikka hän ei ollut vielä valmis hyväksymään kaikkia Wycliffin vaatimia uudistuksia, hän näki entistä selvemmin paa- vikunnan todellisen luonteen ja saamasi lisääntyneellä innolla papiston ylpeyttä, kunnianhimoa ja turmelusta vastaan.

Böömistä valo levisi Saksaan; sillä Prahan yliopistossa sattuneiden häiriöiden tähden sadat saksalaiset ylioppilaat lähtivät sieltä. Monet heistä olivat saaneet ensimmäiset raamatuntietonsa Husilta ja palattuaan kotiin he levittivät evankeliumia omassa isänmaassaan.

Prahan tapahtumista vietiin tieto Roomaan, ja Hus sai pian kutsun tulla paavin eteen. Kutsun noudattaminen olisi merkinnyt hänelle varmaa kuolemaa. Böömin kuningas ja kuningatar, yliopisto, aatelisto ja hallitusmiehet pyysivät yhteisesti, että Hus saisi olla Prahassa ja vastata Roomassa asiamiehen kautta. Sen sijaan, että paavi olisi myöntynyt tähän pyyntöön, hän ryhtyi tutkimaan Husia ja julisti Prahan kaupungin kirkonkiroukseen.

Kiihtymystä prahassa

Siihen aikaan tällaisen tuomion julistaminen sai aikan yleisen säikähdyksen. Siihen liittyvät menot oli sovitettu synnyttämään pelkoa kansassa. Ihmiset pitivät paavia Jumalan edustajana, jolla oli taivaan ja helvetin avaimet sekä valta aiheuttaa heille sekä aineellisia että hengellisiä rangaistuksia. Luultiin taivaan porttien olevan suljettuina kirkonkiroukseen julistetulta seudulta ja kuolleiden jäävän autuaiden asuntojen ulkopuolelle, kunnes paavi näkisi hyväksi peruuttaa julistuksensa. Tämän kauhean onnettomuuden merkiksi lakkautettiin kaikki uskonnolliset toimitukset. Kirkot suljettiin. Avioliittoon vihkimiset toimitettiin hautausmailla. Kuolleita ei saanut haudata siunattuun maahan, vaan ne täytyi haudata vallihautoihin tai peltoihin ilman tavallisia hautausme- noja. Näin Rooma mielikuvitukseen vetoavilla keinoilla yritti hallita ihmisten omiatuntoja.

Suuri levottomuus vallitsi Prahassa. Useat syyttivät Husia kaikkien näiden onnettomuuksien aiheuttajaksi ja vaativat, että hänet jätettäisiin alttiiksi Rooman kostolle. Myrskyä tyynnyttääkseen Hus vetäytyi joksikin ajaksi syntymäkyläänsä. Kirjoittaessaan Prahaan jääneille ystävilleen hän sanoi: ”Jos olen jättänyt teidät, on se tapahtunut halusta seurata Jeesuksen Kristuksen käskyä ja esimerkkiä, etten antaisi pahansuoville aihetta vetää päälleen ikuista tuomiota, enkä saattaisi hurskaita kärsimysten ja vainon alaisiksi. Olen poistunut myös sentähden, että pelkään jumalattomien pappien kauemmin estävän Jumalan sanan saarnaamistä keskuudessansa, jos minä olen siellä. Mutta minä en ole jättänyt teitä sentähden, että haluaisin kieltää jumalallisen totuuden, sillä sen puolesta olen Jumalan avulla halukas kuolemaan.” Hus ei lakannut työskentelemästä, vaan kulki ympäristössä ja saamasi innostuneille kuulijakunnille. Näin paavin toimenpiteet evankeliumin tukahduttamiseksi edistivät sen leviämistä. ”Sillä me emme voi mitään totuutta vastaan, vaan totuuden puolesta.” 2 Kor. 13: 8.

”Tässä toimintansa vaiheessa Hus näytti olleen tuskallisissa sisäisissä taisteluissa. Vaikka kirkko koetti lannistaa hänet pannaanjulistuksillaan, ei hän kuitenkaan kieltänyt sen arvovaltaa. Rooman kirkko oli edelleenkin hänen mielestään Kristuksen morsian ja paavi Jumalan edustaja ja sijainen. Hus ei vastustanut vallan periaatetta vaan sen väärinkäyttöä. Tämä sai aikaan ankaran taistelun järjen vakuutusten ja omantunnon vaatimusten välillä. Jos kirkon ääni oli oikea ja erehtymätön, kuten hän uskoi, niin kuinka hän katsoi olevansa pakotettu olemaan sille tottelematon? Hän näki, että sen totteleminen oli syntiä; mutta kuinka kuuliaisuus erehtymätöntä kirkkoa kohtaan voi viedä sellaiseen tulokseen? Tämä oli pulma, jota hän ei kyennyt ratkaisemaan; tämä epäselvä asia vaivasi häntä lakkaamatta. Lähin johtopäätös, minkä hän kykeni tekemään, oli se, että oli käynyt samoin kuin aikaisemmin Vapahtajan päivinä: papisto oli turmeltunut ja käytti laillista valtaansa laittomiin tarkoituksiin. Tämä johti hänet ottamaan omaksi ohjeekseen, ja esittämään myös toisten ohjeeksi, sen periaatteen, että oikein ymmärrettyjen Raamatun neuvojen tulee hallita omaatuntoa; toisin sanoen: Raamatun kautta puhuva Jumala, eikä papiston kautta puhuva kirkko, on ainoa erehtymätön opas.” Kun kiihtymys Prahassa jonkin ajan kuluttua asettui, palasi Hus Betlehemin kappeliinsa ja jatkoi Jumalan sanan saarnaamista entistä suuremmalla innolla ja rohkeudella. Hänen vihollisensa olivat toimeliaita ja voimakkaita, mutta kuningatar ja useat aatelismiehet olivat hänen ystäviään ja suuret määrät kansaa olivat hänen puolellaan. Verratessaan hänen puhdasta ja ylevää oppiaan ja pyhää elämäänsä katolilaisten alentaviin opinkappaleisiin, ahneuteen ja irstailuun, pitivät monet kunnia-asiana olla hänen puolellaan.

Tähän asti Hus oli työskennellyt yksin; mutta nyt Hieronymus, joka Englannissa ollessaan oli vastaanottanut Wycliffin opetukset, tuli hänen työtoverikseen. Tämän jälkeen näillä kahdella oli yhtäläinen elämä ja yhtäläinen kuolema. Hieronymuksella oli enemmän lahjakkuutta, puhetaitoa ja oppia - lahjoja, joilla kansan suosio saavutetaan; mutta niitä lahjoja, jotka muodostavat luonteen todellisen voiman, oli Husilla enemmän. Hänen tyyni arvostelunsa hillitsi sopivasti Hieronymuksen tulista intoa; sillä nöyränä kristittynä tämä tajusi Husin neuvojen arvon ja noudatti niitä. Heidän yhteisten ponnistustensa kautta uskonpuhdistus levisi nopeammin.

Jumala antoi suuren valon loistaa näille valitsemilleen miehille, ilmaisten heille useita Rooman erehdyksiä; mutta he eivät saaneet kaikkea sitä valoa, joka oli annettava maailmalle. Näiden palvelijainsa kautta Jumala johti ihmisiä ulos katolilaisuuden pimeydestä. Heidän tiellään oli useita ja suuria esteitä, ja hän johti heitä askel askelelta sen mukaan kuin he jaksoivat kulkea. He eivät olleet valmiit vastaanottamaan kaikkea valoa samalla kertaa, sillä se olisi vaikuttanut heihin, kuten keskipäivän täysi kirkkaus vaikuttaa niihin, jotka ovat olleet kauan pimeässä: he olisivat kääntyneet pois. Sentähden Jumala ilmoitti totuuttaan valitsemilleen hengellisille johtajille vähitellen, sen mukaan kuin kansa kykeni ottamaan vastaan. Vuosisadasta toiseen oli tuleva uusia uskollisia työntekijöitä johtamaan kansaa yhä pitemmälle uskonpuhdistuksen tiellä.

Hajaannus kirkossa jatkui yhä. Kolme paavia taisteli nyt ylivallasta, ja heidän taistelunsa täytti kristikunnan rikoksilla ja sekasorrolla. He eivät tyytyneet pannajulistusten antamiseen, vaan turvautuivat aineellisiin aseisiin. Kukin heistä koetti ostaa aseita ja hankkia sotilaita. Tähän tarvittiin luonnollisesti rahaa, ja sitä saadakseen he myivät kirkon lahjoja, virkoja ja siunauksia. Papitkin, seuraten esimiestensä esimerkkiä, turvautuivat simoniaan ja sotaan nöyryyttääkseen kilpailijoitaan ja vahvistaakseen omaa valtaansa. Päivästä päivään lisääntyvällä rohkeudella Hus piti jyliseviä saarnoja niitä ilkitöitä vastaan, joita sallittiin uskonnon nimessä; ja kansa syytti julkisesti katolisen kirkon johtajia siitä kurjuudesta, johon kristikunta oli joutunut.

Prahan kaupunki näytti jälleen joutuneen verisen taistelun partaalle. Kuten muinaisina aikoina, niin nytkin syytettiin Jumalan palvelijaa siitä, että hän ”syöksi Israelin onnettomuuteen”. 1 Kun. 18: 17. Kaupunki julistettiin uudelleen kirkonkiroukseen ja Hus poistui syntymäkyläänsä. Hänen uskollinen todistuksensa rakastetussa Betlehemin kappelissa oli päättynyt. Hänen oli puhuttava laajemmalta puhujalavalta koko kristikunnalle, ennenkuin antaisi henkensä todistukseksi totuudesta.

Niiden epäkohtien poistamiseksi, jotka aiheuttivat hajaannusta Euroopassa, kutsuttiin koolle yleinen kirkolliskokous Konstanziin. Keisari Sigismundin pyynnöstä tämän kokouksen kuulutti Johannes XXIII*, joka oli yksi niistä kolmesta kilpailevasta paavista. Kirkolliskokouksen vaatiminen oli kaikkea muuta kuin tervetullut asia paavi Johannekselle, jonka luonne ja menettelytavat tuskin sietivät tarkastusta, vaikka sen suorittivatkin siveellisyyteen nähden niin leväperäiset prelaatit, kuin tuon ajan kirkonmiehet olivat. Hän ei kuitenkaan uskaltanut vastustaa Sigismundin tahtoa. Pääasioina kirkolliskokouksessa olivat kirkossa vallitsevan hajaannuksen poistaminen ja kerettiläisyyden hävittäminen. Sen tähden molemmat vastapaavit määrättiin tulemaan paikalle ja samoin uusien mielipiteiden huomattavin levittäjä, Jan Hus. Edelliset eivät turvallisuutensa tähden saapuneet henkilökohtaisesti, vaan heitä edustivat valtuutetut asiamiehet. Paavi Johannes, näennäisenä koollekutsujana, saapui suuresti epäillen, sillä hän epäili keisarin salaa aikovan erottaa hänet virasta ja pelkäsi joutuvansa tilille niistä paheista, joilla hän oli häväissyt paavin kruunua, samoin kuin niistä rikoksista, joiden avulla hän oli sen saanut. Kuitenkin hän tuli Konstanzin kaupunkiin suurella komeudella korkeimpien kirkonmiesten saattamana ja hovimieskulkueen seuraamana. Kaikki kaupungin papit ja arvohenkilöt sekä suuri joukko kaupunkilaisia menivät lausumaan hänet tervetulleeksi. Hänen päänsä yläpuolella oli kultainen kunniakatos, jota kantoi neljä korkeaa hallitusmiestä. Ehtoollisleipää kannettiin hänen edessään ja kardinaalien samoin kuin muidenkin korkeiden kirkonmiesten loistavat puvut olivat vaikuttava nähtävyys.

Sillä välin toinen matkustaja lähestyi Konstanzia. Hus tiesi, mitkä vaarat häntä uhkasivat. Hän otti jäähyväiset ystäviltään, ikäänkuin hän ei enää milloinkaan saisi heitä nähdä, ja lähti matkalle tuntien, että se veisi hänet polttoroviolle. Vaikka hän oli saanut Böömin kuninkaan suo- jakirjan ja sai toisen samanlaisen keisari Sigismundilta matkansa varrella, järjesti hän kaikki asiansa todennäköisen kuolemansa varalta.

Kuninkaan suojakirja

Eräässä kirjeessään Prahassa oleville ystävilleen hän sanoo: ”Veljeni... Minä lähden kuninkaan suojakirja mukanani tapaamaan lukuisia ja kuolevaisia vihollisiani. Minä luotan täydellisesti kaikkivaltiaaseen Jumalaani ja Vapahtajaani. Uskon, että hän kuulee teidän hartaat rukouksenne, teidän pyytäessänne häntä täyttämään minun suuni omalla ymmärryksellään ja viisaudellaan, niin että voin vastustaa heitä, ja anoessanne minulle hänen Pyhää Henkeään vahvistamaan minua hänen totuudessaan, nin että voisin rohkeasti katsoa kiusauksia, vankeutta ja, jos se on välttämätöntä, hirveää kuolemaakin. Jeesus Kristus kärsi niiden edestä, joita hän rakasti. Pitäisikö meidän silloin hämmästyä siitä, että hän on jättänyt meille esimerkkinsä, niin että me itsekin voisimme kärsivällisesti kestää kaiken pelastuksemme tähden? Hän on Jumala, ja me olemme hänen luomiaan olentoja; hän on Herra, ja me olemme hänen palvelijoitaan; hän on maailman Mestari, ja me olemme halpoja kuolevaisia - kuitenkin hän kärsi! Miksi sitten emme mekin kärsisi, varsinkin kun kärsiminen on puhdistukseksemme? Sentähden rakkaani: jos minun kuolemani tulee edistää hänen kirkastamistaan, niin rukoilkaa, että se tulisi pian ja että hän antaisi minulle voimaa pysymään kärsimyksissäni järkkymättömänä. Mutta jos on parempi, että minä palaan teidän luoksenne, niin rukoilkaamme Jumalaa, että minä tulisin tahrattomana - se on, etten syrjäyttäisi piirtoakaan evankeliumin totuudesta ja näin jättäisin veljilleni hyvän esimerkin seurattavaksi. Todennäköisesti ette enää koskaan saa nähdä minun kasvojani Prahassa; mutta jos kaikkivaltias Jumala näkisi hyväksi antaa minut teille takaisin, niin pyrkikäämme entistä päättäväisemmin edistymään hänen lakinsa tuntemisessa ja rakastamisessa.” Kirjeessä eräälle papille, joka oli tullut evankeliumin oppilaaksi, Hus puhui syvällä nöyryydellä omista virheistään, syyttäen itseään siitä, että ”oli mieltynyt pukeutumaan hienosti ja kuluttanut useita tunteja tyhjänpäiväisiin asioihin”. Sitten hän antoi seuraavat syvästi vaikuttavat kehotukset: ”Vallatkoot Jumalan kunnia ja sielujen pelastus sinun mielesi, älköön papinvirkain ja rikkauksien omistaminen. Varo koristamasta taloasi enemmän kuin sieluasi; ja ennen kaikkea pidä huolta hengellisestä rakennuksestasi. Ole hurskas ja nöyrä köyhien seurassa, äläkä tuhlaa varojasi ylelliseen elämään. Jos sinä et tee muutosta elämässäsi ja vältä kaikkea tarpeetonta, niin pelkään, että sinua ankarasti kuritetaan, niinkuin minuakin... Sinä tunnet minun oppini, sillä sinä olet saanut minulta ohjeita lapsuudestasi saakka; sentähden minun on tarpeetonta kirjoittaa sinulle enempää. Mutta minä vannotan sinua Herramme armon kautta, ettet seuraa minun esimerkkiäni missään turhuuksissa, joihin olet nähnyt minun lankeavan.” Kirjekuoreen hän lisäsi: ”Minä vannotan sinua, ystäväni, ettet riko tätä sinettiä, ennenkuin olet saanut varman tiedon kuolemastani.” Uskonpuhdistaja vangitaan

Matkallaan Hus näki kaikkialla todistuksia oppiensa leviämisestä ja hänen asialleen osoitetusta suosiosta. Kansaa kokoontui joukoittain häntä tervehtimään, ja muutamissa kaupungeissa viranomaiset saattoivat häntä hänen kulkiessaan kaupungin läpi.

Konstanziin tultuaan Hus sai olla täysin vapaana. Keisarin suojakirjan lisäksi hän sai paavilta henkilökohtaisen vakuutuksen turvallisuudesta. Mutta vastoin näitä juhlallisia ja uudistettuja vakuutuksia uskonpuhdistaja vangittiin lyhyen ajan kuluttua paavin ja kardinaalien määräyksestä ja heitettiin inhottavaan vankilaan. Myöhemmin hänet siirrettiin Reinin toisella puolella olevaan lujaan linnoitukseen ja pidettiin siellä vankina. Paavilla ei ollut hyötyä petollisuudestaan, sillä hän joutui pian tämän jälkeen samaan vankilaan. Kokouksessa todistettiin hänet syylliseksi mitä häpeällisimpiin rikoksiin: murhaan, simoniaan ja haureuteen sekä lisäksi ”synteihin, joita ei sovi mainita.” Näin kokous itse selitti. Lopuksi häneltä riistettiin tiara ja hänet heitettiin vankilaan. Vastapaavit erotettiin samoin ja valittiin uusi paavi.

Vaikka itse paavi oli syyllistynyt suurempiin rikoksiin kuin ne, joista Hus oli moittinut pappeja ja joiden tähden hän oli vaatinut uskonpuhdistusta, ryhtyi kuitenkin sama kirkolliskokous, joka pani paavin viralta, ahdistamaan uskonpuhdistajaa. Husin vangitseminen herätti suurta katkeruutta Böömissä. Mahtavat aatelismiehet lähettivät pontevia vastalauseita tätä törkeää väkivaltaa vastaan. Keisari, joka ei halunnut hyväksyä suojakirjan loukkaamista, vastusti Husia vastaan suunnattuja toimenpiteitä. Mutta uskonpuhdistajan viholliset olivat pahansuopia ja päättäväisiä. He vetosivat keisarin ennakkoluuloihin, hänelle pelkoa aiheuttaviin asioihin ja hänen intoonsa kirkon puolesta. He esittivät pitkiä todisteita osoittaakseen, että ”kerettiläisille tai kerettiläisiksi epäillyille henkilöille annettua lupausta ei tarvitse pitää, vaikka heillä olisi keisarin ja kuninkaiden antamia suojakirjoja.” Näin he pääsivät voitolle.

Viimein tuotiin Hus kokouksen tutkittavaksi. Hän oli sairauden ja vankilassa olon heikentämä, sillä vankilan kosteassa, pilaantuneessa ilmassa hän oli sairastunut kuumeeseen, joka oli vähällä lopettaa hänen elämänsä. Kahleiden rasittamana hän seisoi keisarin edessä, joka oli antanut kunniasanan ja lupauksen hänen suojelemisestaan. Pitkän tutkintonsa aikana hän puolusti miehuullisesti totuutta sekä esitti kirkon ja valtion mahtimiesten läsnäollessa vakavan ja rehellisen vastalauseen papiston turmeltuneisuutta vastaan. Kun häntä vaadittiin valitsemaan oppinsa peruuttamisen ja kuoleman välillä, hän valitsi marttyyrin osan.

Jumalan armo piti häntä yllä. Hänen lopullista tuomiotaan edeltävinä kärsimysten viikkoina taivaan rauha täytti hänen sielunsa. ”Minä kirjoitan tämän kirjeen”, hän sanoi eräälle ystävälleen, ”vankilassa, kahlehditulla kädelläni, odottaen saavani kuolemantuomion huomenna... Kun me Jeesuksen Kristuksen avulla taas kohtaamme toisemme tulevan elämän suloisessa rauhassa, silloin saat tietää, kuinka armolliseksi Jumala on osoittautunut minua kohtaan, miten voimallisesti hän on tukenut minua kiusausteni ja koetusteni keskellä”. Kestääkö hus?

Synkässä vankilassaan Hus näki edeltäpäin oikean uskon voiton. Hänet vietiin unessa Prahan kirkkoon, missä hän oli saarnannut evankeliumia. Hän näki paavin ja piispojen hankaavan pois ne Kristuksen kuvat, joita hän oli maalannut sen seiniin. Tämä näky murehdutti häntä. Mutta Seuraavana päivänä hän näki monta taidemaalaria uudistamassa näitä kuvia, maalaten niitä enemmän ja kirkkaammilla väreillä kuin ennen oli ollut. Heti kun työ oli tehty, taiteilijat, joiden ympärille oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä, huudahtivat: ”Tulkoot nyt paavit ja piispat; he eivät enää milloinkaan voi niitä hävittää”. Kertoessaan unensa uskonpuhdistaja sanoi: ”Minä olen varma siitä, ettei Kristuksen kuvaa milloinkaan hävitetä. He ovat halunneet hävittää sen, mutta minua paremmat saarnaajat tulevat sen uudelleen maalaamaan kaikkiin sydämiin.” Hus tuotiin nyt viimeisen kerran kirkolliskokouksen eteen. Se oli suuri ja loistava kokous. Siellä oli keisari, valtakunnan ruhtinaat, kuninkaalliset edusmiehet, kardinaalit, piispoja, pappeja ja suuri kansanjoukko, joka oli tullut katsomaan päivän tapahtumia. Kristikunnan kaikista osista oli kokoontunut todistajia katsomaan pitkällisen, omantunnon vapauden puolesta käydyn taistelun ensimmäistä suurta uhria.

Kun Husia vaadittiin antamaan lopullinen vastaus, hän kieltäytyi peruuttamasta ja kiinnittäen läpitunkevan katseensa hallitsijaan, joka niin häpeämättömästi oli rikkonut lupauksensa, hän sanoi: ”Päätin omasta vapaasta tahdostani saapua tähän kokoukseen täällä läsnäolevan keisarin suojakirjan ja lupauksen turvissa.” Sigismundin kasvot tulivat hehkuvan punaisiksi, kun kaikkien läsnäolevien silmät kääntyivät häneen.

Kun tuomio oli julistettu, alkoivat häpäisymenot. Piispat pukivat vankinsa papin pukuun. Sitä vastaanottaessaan hän sanoi: ”Meidän Herramme Jeesus Kristus oli häpäisytarkoituksessa puettu valkoiseen pukuun, kun Herodes antoi viedä hänet Pilatuksen eteen.” Kun häntä jälleen kehotettiin peruuttamaan, hän vastasi kansaan päin kääntyen: ”Millaisin ilmein minä silloin katsoisin taivasta? Kuinka katsoisin niitä kansanjoukkoja, joille olen saarnannut puhdasta evankeliumia? Ei! Minä pidän heidän pelastustaan suuremmassa arvossa kuin tätä ruumisrauk- kaa, joka nyt on määrätty kuolemaan”. Häneltä riisuttiin vaatekappale toisensa jälkeen, ja jokainen piispa lausui kirouksen suorittaessaan osansa seremoniasta. Lopuksi pantiin hänen päähänsä hiippa eli pyra- midinmuotoinen paperitötterö, jossa oli kauheannäköisiä paholaisen kuvia sekä etupuolella silmiinpistävä kirjoitus: ”Pääkerettiläinen”. ”Minä kannan”, sanoi Hus ”mitä suurimmalla ilolla tätä häpeäkruunua sinun asiasi tähden, oi Jeesus, joka minun puolestani kannoit orjantappurakruunua”.

Kun hänet oli siten puettu, sanoivat papit: ”Nyt jätämme sinun sielusi saatanalle.” ”Ja minä”, sanoi Hus, nostaen silmänsä taivasta kohti, ”annan henkeni sinun käsiisi, oi Herra Jeesus, sillä sinä olet lunastanut minut.” Sankarin kuolema

Hänet jätettiin nyt maallisten viranomaisten huostaan ja vietiin teloituspaikalle. Perässä kulki suuri saattue: satoja aseellisia miehiä, pappeja ja piispoja kalliissa puvuissaan ja Konstanzin asukkaat. Kun marttyyri oli sidottu paaluun ja kaikki oli valmiina sytyttämistä varten, annettiin hänelle vielä kerran kehotus pelastaa elämänsä peruuttamalla väärät opetuksensa. ”Mitkä väärät opetukset”, sanoi Hus, ”minun tulee peruuttaa? En tiedä olevani mihinkään syyllinen. Minä kutsun Jumalan todistajaksi, että kaiken mitä minä olen kirjoittanut ja saarnannut, minä olen tehnyt pelastaakseni sieluja synnistä ja kadotuksesta; ja sentähden minä mitä suurimmalla ilolla vahvistan verelläni sen totuuden, jota olen kirjoittanut ja saarnannut.” Kun liekit kohosivat hänen ympärillään, hän alkoi laulaa: ”Jeesus, Daavidin poika, armahda minua” ja hän jatkoi tätä, kunnes liekit tukahduttivat hänen äänensä.

Hänen sankarillinen käytöksensä teki voimakkaan vaikutuksen hänen vihollisiinsakin. Eräs innokas katolilainen, joka kuvailee Husin ja vähän myöhemmin kuolleen Hieronymuksen marttyyrikuolemaa sanoo: Molemmat pysyivät järkkymättöminä, kun heidän viimeinen hetkensä lähestyi. He valmistautuivat tuleen, aivan kuin olisivat olleet menossa häihin. He eivät päästäneet tuskanhuutoa. Liekkien noustessa he alkoivat laulaa hymnejä; ja tulen raivo sai vaivoin lopetetuksi heidän laulunsa.

Kun Husin ruumis oli kokonaan kulunut, koottiin tuhka ja maa, jossa se oli, ja heitettiin Reiniin, joka vei ne edelleen mereen. Hänen vainoojansa turhaan kuvittelivat hävittäneensä ne totuudet, joita hän oli saarnannut. He tuskin aavistivat, että se tuhka, joka silloin meni mereen, oli niinkuin siemen, jota kylvetään kaikkiin maihin, ja että se oli tuottava paljon hedelmää totuuden todistuksen kautta sellaisissakin maissa, jotka silloin vielä olivat tuntemattomia. Ääni, joka oli puhunut Konstan- zin kokoussalissa, oli synnyttänyt kaikuja, jotka tulivat kuulumaan kaikkina tulevina aikoina. Husia ei enää ollut, mutta ne totuudet, joiden puolesta hän kuoli, eivät voineet koskaan hävitä. Hänen uskonsa ja jär- kähtämättömyytensä oli rohkaiseva monia pysymään lujina totuudessa kidutuksesta ja kuolemasta huolimatta. Hänen teloituksensa paljasti koko maailmalle Rooman petollisuuden ja julmuuden. Totuuden viholliset olivat tietämättään edistäneet sitä asiaa, jolle he turhaan olivat koettaneet antaa kuoliniskun.

Hieronymus saapuu

Konstanziin pystytettiin toinenkin rovio. Toisenkin todistajan veren tuli puhua totuuden puolesta. Kun Hieronymus oli sanonut Husille jäähyväiset tämän lähtiessä kirkolliskokoukseen, oli hän kehottanut häntä olemaan rohkea ja järkähtämätön ja luvannut tulla hänelle avuksi, jos hän joutuisi vaaraan. Kuullessaan uskonpuhdistajan vankeudesta tuo uskollinen oppilas valmistautui välittömästi täyttämään lupaustaan. Hän lähti Konstanziin ilman suojakirjaa yhden ainoan seuralaisen kanssa. Sinne saavuttuaan hän tuli vakuuttuneeksi siitä, että hän oli vain pannut itsensä vaaralle alttiiksi, voimatta tehdä mitään Husin vapauttamiseksi. Hän pakeni kaupungista, mutta joutui kiinni kotimatkallaan. Kahlehdittuna ja sotilasjoukon vartioimana hänet vietiin takaisin. Kun hän oli ensimmäistä kertaa kirkolliskokouksen edesä ja yritti vastata häntä vastaan tehtyihin syytöksiin, kuului voimakas huuto: ”Viekää hänet liekkeihin! Liekkeihin!” Hänet heitettiin vankilaan, kahlehdittiin sellaiseen asentoon, joka tuotti paljon tuskaa ja häntä ruokittiin leivällä ja vedellä. Muutamien kuukausien kuluttua Hieronymus sairastui hengenvaarallisesti vankilassa kokemansa julmuuden tähden, ja hänen vihollisensa, peläten kuoleman vapauttavan hänet heidän käsistään, alkoivat kohdella häntä lievemmin, vaikka pitivätkin häntä vankilassa vielä vuoden päivät.

Husin kuolema ei ollut saanut aikaan sellaista vaikutusta kuin Paavilaiset olivat odottaneet. Hänen suojakirjansa syrjäyttäminen oli nostanut suuttumuksen myrskyn, ja kirkolliskokous piti turvallisempana päättää, että Hieronymusta ei polteta, vaan koetetaan pakottaa peruuttamaan oppinsa. Hänet tuotiin kokouksen eteen ja hänen valittavakseen esitettiin peruuttaminen tai roviolla kuoleminen. Vankeusajan alussa olisi kuolema ollut armoa verrattuna niihin hirvittäviin kärsimyksiin, joihin hän oli joutunut; mutta nyt, kun hän oli sairauden ja ankaran vankeuden heikontama sekä tuskan ja jännityksen vaivaama, erillään ystävistään ja alakuloisena Husin kuolemasta, hänen sielunvoimansa pettivät, ja hän suostui noudattamaan kokouksen neuvoa. Hän lupasi pysyä katolisessa uskossa ja hyväksyi kirkolliskokouksen päätöksen Wycliffin ja Husin oppien hylkäämisestä, lukuunottamatta niitä ”pyhiä totuuksia”, joita he olivat opettaneet. Tällä tavalla Hieronymus koetti vaientaa omantunnon äänen ja välttää tuomion. Mutta vankilan yksinäisyydessä hän näki selvemmin tekonsa merkityksen. Hän ajatteli Husin rohkeutta ja uskollisuutta ja sen vastakohtana omaa totuuden kieltämistään. Hän ajatteli jumalallista Mestaria, jota hän oli luvannut palvella ja joka hänen tähtensä kärsi ristinkuoleman. Ennen peruutusta oli vakuutus Jumalan suosiosta hänen lohtunaan, mutta nyt häntä vaivasivat omantunnon nuhteet ja epäily. Hän tiesi, että hänen täytyi peruuttaa vielä enemmän, ennenkuin hän voi olla sovinnossa Rooman kanssa. Polku, jolle hän oli astunut, saattoi päättyä vain täydelliseen luopumukseen. Johtopäätös oli selvä: hän ei tahtonut kieltää Herraansa välttääkseen lyhytaikaisia kärsimyksiä.

Pian hänet jälleen tuotiin kirkolliskokouksen eteen. Hänen alistumi- sensa ei tyydyttänyt hänen tuomareitaan, joiden verenhimo Husin kuoleman kiihottamana vaati uusia uhreja. Hieronymus olisi voinut säilyttää elämänsä vain ehdottomalla totuuden hylkäämisellä. Mutta hän oli päättänyt tunnustaa julkisesti uskonsa ja seurata marttyyriveljeään liekkeihin.

Hän peruutti aikaisemmat myönnytyksensä ja lähellä kuolemaa olevana miehenä vakavasti pyysi tilaisuutta puolustaa itseään. Peläten hänen sanojensa vaikutusta, prelaatit vaatimalla vaativat, että hän vain lyhyesti vahvistaisi tai kieltäisi häntä vastaan tehtyjen syytösten toden peräisyyden. Hieronymus pani vastalauseen sellaista julmuutta ja vääryyttä vastaan. ”Te olette sulkeneet minut kolmeksisadaksi neljäksikymmeneksi päiväksi pelottavaan vankilaan”, hän sanoi, ”keskelle saastaa ja inhottavaa löyhkää, mitä suurimpaan kaikkien tarvikkeiden puutteeseen, sitten tuotte minut eteenne ja kuuntelette kuolevaisia vihollisiani, mutta kieltäydytte kuulemasta minua... Jos te olette todella viisaita miehiä ja valaisette maailmaa, niin varokaa tekemästä syntiä vanhurskautta vastaan. Mitä minuun tulee, olen minä vain heikko kuolevainen. Minun elämälläni on vain vähän arvoa; ja kun minä varoitan teitä langettamasta väärää tuomiota, puhun vähemmän itseni puolesta kuin teidän.” Hieronymuksen pyyntöön suostuttiin viimein. Hän polvistui tuoma- riensa läsnäollessa ja rukoili, että Jumalan Henki johtaisi hänen ajatuksiaan ja sanojaan, niin ettei hän puhuisi mitään, mikä olisi ristiriidassa totuuden kanssa tai hänen Mestarinsa arvoa alentavaa. Hänen suhteensa täyttyi tuona päivänä Jumalan lupaus ensimmäisille opetuslapsille: ”Teidät viedään maaherrain ja kuningasten eteen minun tähteni... Mutta kun he vetävät teitä oikeuteen, älkää huolehtiko siitä, miten tahi mitä puhuisitte, sillä teille annetaan sillä hetkellä, mitä teidän on puhuminen. Sillä ette te itse puhu, vaan teidän Isänne Henki puhuu teissä”. Matt. 10: 18 - 20.

Hieronymuksen sanat herättivät hämmästystä ja ihmetystä hänen vi- hollisissaankin. Koko vuoden hän oli ollut vankilaan suljettuna, voimatta lukea tai edes nähdä, suurissa ruumiillisissa kärsimyksissä ja sielun tuskassa. Kuitenkin hän esitti todisteensa sellaisella selvyydellä ja voimalla kuin tekee henkilö, joka on saanut häiritsemättömästi opiskella. Hän kiinnitti kuulijainsa huomion suureen joukkoon pyhiä miehiä, jotka väärät tuomarit olivat tuominneet syyllisiksi. Miltei jokaisessa sukupolvessa on ollut sellaisia, joita on moitittu ja hyljeksitty heidän yrittäessään nostaa aikalaisiaan korkeammalle tasolle; mutta myöhemmin on osoitettu, että heitä tulee kunnioittaa. Väärä tuomioistuin tuomitsi itse Kristuksenkin pahantekijäksi.

Peruutuksessaan Hieronymus oli myöntänyt Husin tuomion oikeaksi; mutta nyt hän katui menettelyään ja todisti tämän marttyyrin olleen viattoman ja pyhän. ”Minä tunsin Husin hänen lapsuudestaan saakka” hän sanoi. ”Hän oli mitä kunnollisin mies, oikeamielinen ja pyhä. Hänet tuomittiin kuolemaan, vaikka hän oli viaton... Minäkin olen valmis kuoiemaan. Minä en halua peräytyä niiden kidutusten edessä, joita minun viholliseni ja väärät todistajat minulle valmistavat. Heidän täytyy kerran vastata petoksistaan suuren Jumalan edessä, jota kukaan ei voi pettää.” Soimatessaan itseään siitä, että oli kieltänyt totuuden, Hieronymus jatkoi: ”Kaikista synneistä, joita minä olen tehnyt nuoruudestani saakka, ei mikään paina minun mieltäni niin raskaasti eikä tuota minulle niin kalvavaa omantunnontuskaa kuin se, jonka minä tein tällä kohtalokkaalla paikalla, hyväksyessäni sen väärän tuomion, joka julistettiin Wycliffille ja pyhälle marttyyrille Jan Husille, mestarilleni ja ystävälleni. Niin, minä tunnustan vilpittömästi ja vakuutan kauhun valtaamana, että minä häpeällisesti menetin rohkeuteni, kun kuoleman pelosta hylkäsin heidän oppinsa. Sentähden rukoilen... kaikkivaltiasta Jumalaa, että hän antaisi anteeksi minun syntini ja erikoisesti tämän inhottavimman syntini.” Osoittaen tuomareitaan hän sanoi vakavasti: ”Te tuomitsitte Wycliffin ja Jan Husin, ette hyökkäämisestä kirkon oppia vastaan, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että he ilmaisivat paheksumisensa papiston häpeällisestä elämästä - komeudesta ja ylpeydestä sekä prelaattien ja pappien kaikista paheista. Niistä asioista, joita he ovat esittäneet ja joita ei voi kieltää, minä ajattelen ja puhun heidän tavallaan.”

Hänen puheensa keskeytettiin. Prelaatit, raivosta väristen, huusivat: ”Mitä lisätodistuksia enää tarvitaan? Näemmehän omin silmin kerettiläisistä uppiniskaisimman!”

Hieronymus pysyi rauhallisena metelistä huolimatta ja huudahti: ”Mitä! Luuletteko minun pelkäävän kuolemaa? Te olette pitäneet minua koko vuoden kauheassa vankeudessa, itse kuolemaa hirmuisemmassa. Olette kohdelleet minua julmemmin kuin turkkilaiset, juutalaiset tai pakanat, ja minun lihani on kirjaimellisesti mädännyt pois luistani. Kuitenkaan minä en valita, sillä valitus ei sovi rohkealle ja uljaalle miehelle. Mutta minä en voi olla ilmaisematta hämmästystäni sellaisen kristittyä kohtaan osoitetun raakuuden johdosta.” Sama kohtalo

Raivon myrsky puhkesi jälleen, ja Hieronymus vietiin kiireesti pois vankilaan. Kokouksessa oli kuitenkin muutamia, joihin hänen sanansa olivat tehneet syvän vaikutuksen ja jotka halusivat pelastaa hänen elämänsä. Hänen luonaan kävi korkea-arvoisia kirkonmiehiä, jotka kehottivat häntä mukautumaan kirkolliskokouksen päätökseen. Hänelle esitettiin mitä loistavimpia mahdollisuuksia palkkana siitä, että lakkaisi vastustamasta Roomaa. Mutta Mestarinsa tavoin Hieronymus pysyi lujana, kun hänelle tarjottiin tämän maailman kunniaa.

”Näyttäkää minulle Pyhästä Raamatusta, että minä olen väärässä”, hän sanoi, ”ja minä peruutan sen”.

”Pyhästä Raamatusta!” huudahti eräs hänen kiusaajistaan, ”tuomitaanko kaikki sen mukaan? Kuka voi sitä ymmärtää, ennenkuin kirkko selittää?”

”Ovatko ihmisten perimätiedot luotettavampia kuin Vapahtajamme evankeliumi?” vastasi Hieronymus. ”Paavali ei kehottanut niitä, joille hän kirjoitti, seuraamaan ihmisten perinnäistapoja, vaan neuvoi tutkiman pyhiä kirjoituksia.” ”Harhaoppinen” oli vastaus. ”Minä kadun, että olen puhunut sinulle niin kauan. Näen sinun olevan perkeleen kiihottama.” Ennen pitkää hänelle langetettiin kuolemantuomio. Hänet vietiin samaan paikkaan, jossa Hus oli heittänyt henkensä. Hän kulki tietään laulaen, ja hänen kasvoistaan loisti ilo ja rauha. Katse oli kiinnitetty Kristukseen ja kuoleman kammo oli poissa. Kun pyöveli, ryhtyessään sytyttämään roviota, meni marttyyrin taakse, huusi tämä: ”Tule rohkeasti esiin; aseta tuli kasvojen eteen. Jos minä olisin pelännyt, en olisi täällä.” Hänen viimeiset sanansa, jotka hän lausui liekkien kohotessa hänen ympärillään, olivat rukous. ”Herra, kaikkivaltias Isä”, hän huusi, ”armahda minua ja anna minun syntini anteeksi; sillä sinä tiedät minun aina rakastaneen sinun totuuttasi.” Hänen äänensä lakkasi kuulumasta, mutta hänen huulensa vielä liikkuivat rukouksen jatkuessa. Kun tuli oli suorittanut tehtävänsä, koottiin marttyyrin tuhka ja maa, jossa se oli ja heitettiin Reiniin samoinkuin Husinkin tuhka.

Niin kuolivat Jumalan uskolliset valonkantajat. Mutta heidän julis- tamiensa totuuksien ja heidän sankarillisen esimerkkinsä valoa ei voitu sammuttaa. Ihmiset olisivat voineet yhtä hyvin pysäyttää auringon radallaan kuin estää sen päivän koiton, joka silloin maailmalle sarasti.

Böömin sota

Husin teloitus oli herättänyt Böömissä suurta katkeruutta ja inhoa. Koko kansa tiesi hänen kaatuneen pappien vihan ja keisarin uskottomuuden uhrina. Hänet tunnustettiin uskolliseksi totuuden julistajaksi ja kirkolliskokousta, joka oli tuominnut hänet kuoiemaan, syytettiin murhasta. Hänen oppejaan tutkittiin nyt suuremmalla innolla kuin koskaan ennen. Paavit olivat määränneet Wycliffin kirjoitukset poltettaviksi.

Mutta nyt otettiin hävitykseltä säästyneet osat esille piilopaikoistaan. Niitä tutkittiin Raamatun tai saatavissa olevien Raamatun osien yhteydessä, ja tämä johti monet vastaanottamaan puhdistetun uskon.

Husin murhaajat eivät katselleet toimettomina hänen asiansa menestymistä. Paavi ja keisari ryhtyivät yhdessä tukahduttamaan liikettä, ja Sigismundin joukot hyökkäsivät Böömiin.

Mutta pelastaja ilmaantui. Böömiläisiä johti Zizka joka pian sodan puhkeamisen jälkeen tuli täysin sokeaksi, mutta oli sittenkin aikansa taitavimpia kenraaleja. Jumalan apuun ja asiansa oikeuteen luottaen tämä kansakunta vastusti mahtavimpia sotajoukkoja, mitä voitiin lähettää sitä vastaan. Yhä uudelleen keisari kokosi vereksiä joukkoja ja hyökkäsi Böömiin, mutta joutui aina häpeällä vetäytymään takaisin. Hussi- laiset olivat voittaneet kuoleman pelon, eikä kukaan voinut heitä vastustaa. Muutamia vuosia sodan puhkeamisen jälkeen urhea Zizka kuoli; mutta hänen tilalleen tuli Prokopius, joka oli yhtä urhoollinen ja taitava kenraali ja lisäksi joissakin suhteissa kykenevämpi johtaja.

Kun böömiläisten viholliset saivat kuulla, että Zizka oli kuollut, he katsoivat tulleen sopivan tilaisuuden voittaa kaikki menetetty takaisin. Paavi julisti nyt ristiretken hussilaisia vastaan, ja jälleen suuri sotajoukko lähetettiin Böömiin, mutta se kärsi pelottavan tappion. Julistettiin uusi ristiretki. Kaikista paavia kannattavista Euroopan maista koottiin miehiä, rahaa ja sotatarvikkeita. Suuret joukot kokoontuivat paavin lipun alle, vakuuttuneina siitä, että harhauskoiset hussilaiset saataisiin viimein tuhotuksi. Voitonvarmoina tuo suuri sotajoukko tunkeutui Böömiin. Kansa kokoontui jälleen karkoittamaan hyökkääjiä. Nuo kaksi armeijaa lähestyivät toisiaan, niin että vain virta erotti ne. Ristiretkeili- jäin joukko oli paljon suurempi, mutta sen sijaan että se olisi hyökännyt virran yli hussilaisten kimppuun, joita vastaan taistelemaan se oli tullut näin kauas, se pysyi hiljaa paikallaan, katse kiinnitettynä hussilaissotu- reihin. Sitten yhtäkkiä salaperäinen kauhu valtasi joukon. Kertaakaan iskemättä tuo mahtava joukko hajosi ja pakeni, ikäänkuin näkymätön voima olisi sen karkottanut. Hussilaiset seurasivat kintereillä ja tappoivat suuren joukon pakenevia vihollisia. Lisäksi voittajat saivat suuren sotasaaliin, niin että sota köyhdyttämisen sijasta rikastutti böö- miläisiä.

Muutamia vuosia myöhemmin uuden paavin aikana pantiin jälleen toimeen ristiretki. Entiseen tapaan koottiin miehiä ja varoja Euroopan kaikista katolisista maista. Tähän vaaralliseen yritykseen houkuteltiin osanottajia suurilla lupauksilla. Jokaiselle retkeen osallistuvalle taattiin täysi anteeksianto pahimmistakin rikoksista. Kaikille, jotka sodassa kaatuisivat, luvattiin suuri palkkio taivaassa, ja eloon jääneet niittäisivät kunniaa ja rikkautta taistelukentällä. Jälleen saatiin kokoon suuri armeija, joka tunkeutui rajan yli Böömiin. Hussilaisten sotavoimat perääntyivät hyökkääjien edessä, vetäen heitä yhä kauemmas sisämaahan ja saattaen heidät uskomaan jo voittaneensa. Lopuksi Prokopiuksen armeija pysähtyi ja alkoi edetä vihollista kohti alkaakseen taistelun. Ristiretke- läiset huomasivat nyt erehdyksensä ja leiriytyivät odottamaan hyökkäystä. Kuullessaan hussilaisjoukkojen lähestyvän, vaikka niitä ei vielä näkynyt, joutuivat ristiretkeläiset taas pakokauhun valtaan. Ruhtinaat, kenraalit ja tavalliset sotilaat heittivät pois aseensa ja pakenivat kaikkiin suuntiin. Paavin lähettiläs, joka oli hyökkäyksen johtajana, koetti turhaan koota säikähtyneitä ja epäjärjestykseen joutuneita joukkojaan. Hänen sitkeimmistä ponnistuksistaan huolimatta pakolaisvirta tempasi hänetkin mukaansa. Tappio oli täydellinen, ja voittajat saivat jälleen suuren sotasaaliin.

Täten toinen Euroopan mahtavimpien kansakuntien lähettämä sotajoukko, johon kuului urhoollisia, harjaantuneita ja sotaan varustettuja miehiä, aseitaan käyttämättä pakeni pienen ja tähän saakka heikon kansan puolustajien edessä. Tämä oli Jumalan voiman ilmaus. Hyökkääjät joutuivat yliluonnollisen kauhun valtaan. Hän, joka hukutti faraon sotajoukot Punaiseen mereen, ajoi pakoon Midianin armeijat Gideonin ja hänen kolmensatansa edessä ja yhtenä yönä nöyryytti ylpeän Assyrian sotavoimat, ojensi taas kätensä murtaakseen sortajan voiman. ”Siinä heidät valtaa kauhu, missä ei kauhistavaa ole; sillä Jumala hajottaa niiden luut, jotka sinua saartavat. Sinä saatat heidät häpeään, sillä Jumala hylkää heidät.” Ps. 53: 6.

Petokseen turvautuminen

Kun paavilliset johtajat eivät enää voineet toivoa voittavansa väkivallalla, he päättivät viimein turvautua petokseen. Tehtiin sopimus, joka näytti myöntävän böömiläisille omantunnon vapauden, mutta todellisuudessa petollisesti saattoi heidät Rooman vallan alaisuuteen. Böömi- läiset olivat esittäneet neljä kohtaa rauhan ehdoiksi Rooman kanssa: vapauden saarnata Raamatun mukaan, koko seurakunnan oikeuden leipään ja viiniin Herran ehtoollisessa, jumalanpalveluksen toimittamisen äidinkielellä sekä papiston poissulkemisen maallisista toimista ja maallisesta vallasta, niin että rikostapauksissa maallisilla tuomioistuimilla olisi valta tuomita niin hyvin pappeja kuin kansaakin. Paavin viranomaiset lopulta ”myöntyivät siihen, että hussilaisten neljä kohtaa hyväksyttäisiin, mutta siten, että niiden selittämisoikeus, se on, niiden tarkan merkityksen määrääminen, kuuluisi neuvostolle - toisin sanoen, paaville ja keisarille.” Tälle perustalle sopimus tehtiinkin, ja Rooma sai teeskentelyllä ja petoksella sen, mitä se turhaan oli koettanut saada sodalla. Sillä kun se sai selittää hussilaisten neljä kohtaa, kuten Raamatunkin, omalla tavallaan, se voi saattaa niiden merkityksen sopusointuun omien tarkoitustensa kanssa.

Böömissä oli suuri joukko niitä, jotka huomasivat sopimuksen salakavalasti riistävän heiltä vapauden eivätkä voineet sitä hyväksyä. Syntyi erimielisyyttä ja hajaannusta, mikä vei taisteluun ja verenvuodatukseen heidän omassa keskuudessaan. Tässä taistelussa kaatui jalo Prokopius ja Böömi menetti vapautensa.

Sigismund, joka oli pettänyt Husin ja Hieronymuksen, tuli nyt Böömin kuninkaaksi; ja vaikka oli vannonut säilyttävänsä böömiläisten oikeudet, hän ryhtyi vakiinnuttamaan paaviutta. Mutta hän ei voittanut mitään palvelemalla Roomaa. Edelliset kaksikymmentä vuotta hänen elämästään olivat olleet täynnä työtä ja vaaroja. Hänen sotajoukkonsa olivat tuhoutuneet ja hänen aarreaittansa tyhjentyneet pitkäaikaisen, hedelmättömän sotimisen tähden; ja nyt, hallittuaan yhden vuoden, hän kuoli, jättäen valtakuntansa kansalaissodan partaalle ja nimensä kunniattomuuden merkillä leimattuna jälkimaailmalle.

Levottomuudet, taistelut ja verenvuodatus jatkuivat. Vieraita sotajoukkoja hyökkäsi jälleen Böömiin ja sisäinen eripuraisuus pirstoi jatkuvasti kansaa. Ne, jotka pysyivät uskollisina evankeliumille, joutuivat verisen vainon alaisiksi. Kun heidän entiset veljensä, jotka olivat tehneet liiton Rooman kanssa, imivät sen erehdyksiä, niin he, vanhan uskon puoltajat, liittyivät yhteen erilliseksi seurakunnaksi, jonka nimeksi valittiin ”Yhdistyneet Veljet.” Tämä teko herätti kaikissa kansankerroksissa vihamielisyyttä heitä kohtaan. Kuitenkin he pysyivät lujina. Vaikka heidän oli pakko etsiä turvapaikkaa metsistä ja luolista, he kuitenkin kokoontuivat lukemaan Jumalan sanaa ja häntä yhdessä palvelemaan.

Sanansaattajien kautta, joita he salaa lähettivät eri maihin, he saivat tietää, että siellä ja täällä oli ”hajalla asuvia totuuden tunnustajia, muutamia tässä kaupungissa, muutamia tuossa toisessa, vainottuina niinkuin he itsekin, ja että Alppien keskellä oli vanha seurakunta, joka piti yksinomaan Raamattua uskonsa perustana sekä todisti Rooman epäjumalanpalvelusta ja turmeltuneisuutta vastaan.” Nämä tiedot he ottivat vastaan suuresti iloiten ja ryhtyivät kirjeenvaihtoon valdolaiskristittyjen kanssa.

Päivänkoiton odotusta

Uskollisina evankeliumille böömiläiset odottivat vainojensa yön päättymistä, suunnaten vielä sen pimeimpänä hetkenä katseensa taivaanrantaa kohti, kuten ne, jotka odottavat aamua. ”Heidän osakseen tulivat pahat päivät, mutta... he muistivat ne sanat, jotka Hus ensin lausui ja sitten Hieronymus toisti, että kuluisi vuosisata, ennenkuin päivä koittaisi. Nämä sanat merkitsivät hussilaisille samaa kuin Joosefin sanat Israelin heimoille orjuuden maassa: Minä kuolen, mutta Jumala pitää huolen teistä ja vie teidät pois tästä maasta” ”Viidennentoista vuosisadan lopulla alkoi Yhdistyneiden Veljien seurakuntien lukumäärä hitaasti mutta varmasti kasvaa. Vaikka heitä vieläkin häirittiin, he saivat kuitenkin entiseen verrattuna olla suhteellisen hyvässä rauhassa. Kuudennentoista vuosisadan alussa heillä oli Böömissä ja Määrissä kaksisataa seurakuntaa.” ”Niin suuri oli se jäännös, joka oli välttänyt tulen ja miekan hävittävän raivon ja sai nähdä sen päivän sarastuksen, josta Hus oli ennustanut.”