7. Luku - Valon esitaistelija

”Wittenbergissä syttyi valo, joka oli leviävä kaikkiin maihin.”

Huomattavin niistä, jotka kutsuttiin johtamaan seurakuntaa paavi- kunnan pimeydestä puhtaamman opin valoon, oli Martti Luther. Hän oli oikea mies aikanaan: uuttera, innokas ja Jumalalle antautunut, ei tuntenut mitään muuta pelkoa kuin Jumalan pelon eikä tunnustanut niitän muuta uskon perustetta kuin Pyhän Raamatun. Jumala teki hänen kauttaan suuren työn seurakunnan uskonpuhdistuksen ja maailman valistuksen hyväksi.

Evankeliumin ensimmäisten julistajien tavoin Luther lähti köyhien riveistä. Hän vietti lapsuutensa saksalaisen työmiehen matalassa majassa. Päivästä päivään vuorityömiehenä uurastaen hänen isänsä hankki varoja poikansa kasvatusta varten. Hän toivoi, että pojasta tulisi lainoppinut; mutta Jumalan tarkoituksena oli kasvattaa hänet sen suuren temppelin rakentajaksi, joka niin hitaasti kohosi vuosisatojen kuluessa. Vastukset, köyhyys ja ankara kuri muodostivat sen koulun, jossa Ääretön Viisaus valmisti Lutheria tärkeää elämäntyötä varten.

Lutherin isä oli lahjakas ja ajatteleva mies, lujaluontoinen, rehellinen, päättäväinen ja suorasukainen. Hän seurasi vakaumustaan seurauksista välittämättä. Hyvä arvostelukyky johti hänet epäilemään munkkilaitosta. Sentähden hän oli hyvin harmistunut, kun Luther ilman hänen suostumustaan meni luostariin. Kului kaksi vuotta ennenkuin isä sopi poikansa kanssa, eikä silloinkaan muuttanut mielipiteitään.

Lutherin vanhemmat pitivät tarkkaa huolta lastensa kasvatuksesta ja opetuksesta. He koettivat ohjata heitä Jumalan tuntemiseen ja kristillisten hyveiden harjoittamiseen. Isä usein rukoili poikansa kuullen, että tämä muistaisi Herran nimeä ja olisi tulevina päivinä apuna hänen totuutensa levittämisessä. Vanhemmat käyttivät ahkerasti kaikkia siveellistä ja tietopuolista kehitystä edistäviä tilaisuuksia, joita heillä oli työteliäässä elämässään. Vakavasti ja kestävästi he pyrkivät kasvattamaan lapsiaan hurskasta ja hyödyllistä elämää varten. Tiukkoina ja lujaluontoisina he joskus käyttivät liian suurta ankaruutta; mutta uskonpuhdistaja itse, vaikka tiesikin heidän joissakin suhteissa erehtyneen, näki heidän kurinpidossaan enemmän kiitettävää kuin moitittavaa.

Luther lähetettiin nuorena kouluun, jossa kohtelu oli kovaa, jopa väkivaltaista. Vanhempiensa suuren köyhyyden tähden hänen täytyi vieraassa koulukaupungissa väliin hankkia elatuksensa laulamalla, kulkien ovelta ovelle, ja usein hän näki nälkää. Siihen aikaan vallinneet synkät, taikauskoiset uskonkäsitykset täyttivät hänet pelolla. Illalla hän meni levolle mieli murheellisena, ajatellen levottomana synkkää tulevaisuutta ja pitäen Jumalaa pikemmin ankarana, armottomana tuomarina ja julmana tyrannina kuin hellänä taivaallisena Isänä.

Tällaisista suurista ja masentavista vastuksista huolimatta Luther tunkeutui määrätietoisesti eteenpäin sitä siveellisyyden ja tiedon korkeaa päämäärää kohti, joka veti häntä voimakkaasti puoleensa. Hän janosi tietoa, ja hänen vakava ja käytännöllinen luonteensa sai hänet etsimään täysipitoista ja hyödyllistä ennemmin kuin huomiota herättävää ja pinnallista. Kun hän kahdeksantoista vuotiaana meni Erfurtin yliopistoon, oli hänen asemansa suotuisampi ja tulevaisuutensa valoisampi kuin aikaisempina vuosina. Hänen vanhempansa olivat ahkeruudella ja säästäväisyydellä päässeet niin hyvään taloudelliseen asemaan, että voivat avustaa häntä riittävästi, ja ymmärtäväisten ystävien vaikutus oli jonkin verran vähentänyt aikaisemman kasvatuksen huonoja seurauksia. Hän omistautui tutkimaan parhaimpien kirjailijain teoksia, huolellisesti tallettaen heidän tärkeimmät ajatuksensa ja tehden viisasten viisauden omakseen. Aikaisempienkin opettajiensa ankarassa koulussa hän oli jo varhain osoittanut erikoista lahjakkuutta; ja suotuisissa olosuhteissa hän kehittyi nopeasti. Pettämätön muisti, vilkas mielikuvitus, terävä järki ja väsymätön uutteruus asettivat hänet pian eturiviin tovereittensa joukossa. Henkinen harjoitus kehitti hänen ymmärrystään, elvytti hänen ajatteluaan ja vahvisti hänen käsityskykyään, täten valmistaen häntä elämäntaisteluja varten.

Lutherin sydämessä asuva Herran pelko teki hänet kestäväksi pyrkimyksissään ja syvästi nöyräksi Jumalan edessä. Hän tunsi aina olevansa riippuvainen Jumalan avusta ja aloitti jokaisen päivän rukouksella samalla kun hänen sydämestään nousi jatkuvasti johdatuksen ja avun pyyntö. Hän sanoi usein: ”Hyvin rukoiltu on enemmän kuin puoleksi opittu.” Kun Luther eräänä päivänä tutki kirjoja yliopiston kirjastossa, hän huomasi latinankielisen Raamatun. Sellaista kirjaa hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, eikä hän tiennyt sellaista olevan olemassakaan. Hän oli kuullut luettavan osia evankeliumeista ja kirjeistä yleisissä jumalanpalveluksissa, ja hän otaksui, että näissä oli kaikki kirjoitettu Jumalan sana. Nyt hän näki ensimmäisen kerran koko Raamatun. Kunnioittaen ja ihmetellen hän käänteli pyhän kirjan lehtiä. Sykkivin sydämin ja tihenevin valtimonlyönnein hän luki elämän sanaa, silloin tällöin pysähtyen ja huudahtaen: ”Oi, jospa Jumala antaisi minulle tällaisen kirjan!” Taivaan enkeleitä oli hänen vieressään ja valonsäteet Jumalan valtaistuimelta paljastivat totuuden aarteita hänen ymmärrykselleen. Hän oli aina peljännyt loukata Jumalaa, mutta nyt hänen syntinen tilansa paljastui hänelle selvemmin kuin koskaan ennen.

Rauhan etsintää

Harras halu päästä vapaaksi synnistä ja rauhaan Jumalan kanssa saattoi hänet viimein menemään luostariin ja antautumaan munkkielä- mään. Täällä hänen täytyi tehdä mitä karkeimpia töitä ja kerjätä kulkien talosta taloon. Hän oli siinä iässä, jossa ihminen eniten toivoo tulevansa huomatuksi ja arvossa pidetyksi, ja nämä halvat työt loukkasi- vat syvästi hänen luonnollisia tunteitaan; mutta hän kantoi kärsivällisesti tämän nöyryytyksen, uskoen sen välttämättömäksi syntiensä tähden.

Jokaisen vapaan hetken velvollisuuksiensa lomassa hän käytti opiskeluun. Hän riisti itseltään nukkumisaikaa, ja ajan kuluttaminen niukkoihin aterioihinkin tuntui hänestä vastenmieliseltä. Suurinta iloa hänelle tuotti Jumalan sanan tutkiminen. Hän oli löytänyt Raamatun, joka oli vitjoilla kiinnitetty luostarin seinään, ja sitä hän usein kävi lukemassa. Kun hänen synnintuntonsa syveni, hän koetti omilla töillään saada anteeksiantamuksen ja rauhan. Hän vietti hyvin ankaraa elämää, koettaen paastoilla, valvomisilla ja ruoskimisilla kukistaa luonteessaan olevan pahan, josta luostarielämä ei ollut häntä vapauttanut. Hän oli valmis uhraamaan mitä hyvänsä, saavuttaakseen sellaisen sydämen puhtauden, että Jumala voisi hänet hyväksyä. ”Minä olin todella hurskas munkki”, hän sanoi myöhemmin, ”ja seurasin veljeskuntani sääntöjä tiukemmin, kuin voin sanoin ilmaista. Jos munkin olisi mahdollista päästä taivaaseen munkkilaisuuteen kuuluvilla teoilla, olisi minulle varmasti tullut se oikeus.... Jos sitä olisi kestänyt kauan, olisi kidutus ottanut minulta hengen.” Tämän tuskallisen kurin vaikutuksesta hän heikentyi niin, että sai pyörtymiskohtauksia, eikä koskaan täysin toipunut näistä seurauksista. Mutta kaikista näistä ponnistuksista huolimatta hänen rasittunut sielunsa ei saanut lievitystä. Viimein hän joutui epätoivon partaalle.

Kun Lutherista tuntui, että kaikki oli mennyttä, Jumala antoi hänelle ystävän ja auttajan. Hurskas Staupitz auttoi häntä ymmärtämään Jumalan sanaa sekä pyysi, että hän kääntäisi katseensa pois itsestään, lakkaisi ajattelemasta Jumalan lain rikkomisen seurauksena olevaa loppumatonta rangaistusta ja katsoisi Jeesukseen, syntejä anteeksiantavaan Vapahtajaansa. ”Sen sijaan, että kiduttaisit itseäsi syntiesi tähden, heittäydy Lunastajasi syliin. Turvaudu häneen, hänen elämänsä vanhurskauteen ja hänen kuolemansa sovitukseen... Kuuntele Jumalan Poikaa. Hän tuli ihmiseksi antaakseen sinulle vakuutuksen Jumalan suosiosta. Rakasta häntä, joka ensin on rakastanut sinua.” . Näin tämä armon sanansaattaja puhui. Hänen sanansa tekivät syvän vaikutuksen Lutheriin. Monen taistelun jälkeen kauan hellittyjä erehdyksiä vastaan hän kykeni käsittämään totuuden, ja hänen levoton mielensä sai rauhan.

Professorina wittenbergissa

Luther vihittiin papiksi ja kutsuttiin luostarista professorinvirkaan Wittenbergin yliopistoon. Täällä hän antautui tutkimaan Raamattua sen alkukielillä. Hän alkoi luennoida Raamatusta, selittäen psalmeja, evan- keliumeja ja kirjeitä suurille joukoille innostuneita kuulijoita. Staupitz, hänen ystävänsä ja esimiehensä, kehotti häntä nousemaan saarnatuoliin ja julistamaan Jumalan sanaa. Luther vitkasteli, sillä hän tunsi itsensä arvottomaksi puhumaan kansalle Kristuksen edustajana. Vasta pitkän taistelun jälkeen hän myöntyi ystäviensä pyyntöön. Hän tunsi jo hyvin Raamattua ja Jumalan armo oli hänen yllään. Hänen kaunopuheisuutensa valtasi kuulijat. Se selvyys ja voima, millä hän esitti totuutta, sai heidät vakuuttuneiksi siitä, ja hänen palava intonsa kosketti heidän sydä- miään. Luther oli vielä Rooman kirkon uskollinen poika eikä ollut aikonut koskaan tulla miksikään muuksi. Jumalan kaitselmuksesta hän joutui menemään Roomaan. Hän suoritti matkan jalkaisin, majaillen tien varrella olevissa luostareissa. Eräässä Italian luostarissa hän ihmetellen pani merkille siellä näkemänsä rikkauden, loiston ja ylellisyyden. Kun munkeilla oli ruhtinaalliset tulot, he asuivat komeissa asunnoissa, pukeutuivat mitä hienoimpiin ja kallisarvoisimpiin vaatteisiin ja herkuttelivat upeasti katettujen pöytien ääressä. Tuskallisin aavistuksin Luther totesi näkemänsä loiston ja oman kieltäymysrikkaan elämänsä välisen jyrkän eron. Hän alkoi joutua ymmälle.

Pilatuksen portailla

Vihdoin hän näki kaukaa seitsemän kukkulan kaupungin. Syvästi liikuttuneena hän heittäytyi maahan ja huudahti: ”Pyhä Rooma, minä tervehdin sinua!” Hän meni kaupunkiin, kävi kirkoissa, kuunteli pappien ja munkkien esittämiä ihmeellisiä kertomuksia ja toimitti tunnollisesti kaikki vaaditut hartaudenharjoitukset. Kaikkialla hän näki asioita, jotka täyttivät hänet hämmästyksellä ja kauhulla. Hän näki vääryyden vallitsevan papiston kaikissa piireissä. Kun hän kuuli prelaattien puhuvan sopimatonta pilaa ja näki heidän karkeasti loukkaavan jumalanpalveluksen pyhyyttä, vieläpä messun aikana, valtasi hänet kauhu. Seurustellessaan munkkien ja kaupungin asukkaiden kanssa hän näki tuhlausta ja irstailua. Mihin tahansa hän kääntyikin, hän löysi pyhyyden asemesta pyhyyden loukkausta. ”On mahdotonta kuvitella”, hän kirjoitti, ”mitä syntejä ja häpeällisiä tekoja harjoitetaan Roomassa; ne täytyy nähdä ja kuulla, ennenkuin voi uskoa. Onkin tapana sanoa: Jos on olemassa helvetti, on Rooma rakennettu sen päälle; se on syvyyden kuilu, josta nousee kaikenlaisia syntejä.” Paavi oli käskykirjeessään hiljattain luvannut synninpäästön kaikille, jotka nousisivat polvillaan ”Pilatuksen portaita” ylös. Väitettiin että Vapahtajamme kulki niitä pitkin jättäessään roomalaisen oikeussalin, ja että ne oli kuljetettu yliluonnollisella tavalla Jerusalemista Roomaan. Luther nousi eräänä päivänä hartain mielin näitä portaita, kun yhtäkkiä ukkosen kaltainen ääni tuntui sanovan hänelle: ”Vanhurskas on elävä uskosta.” Room. 1: 17. Hän hypähti seisaalleen ja kiiruhti paikalta häpeän ja kauhun valtaamana. Tämä teksti ei koskaan kadottanut voimaansa hänen elämässään. Tästä hetkestä lähtien hän näki selvemmin kuin koskaan ennen, kuinka petollista oli luottaa ihmistekoihin pelastus- keinoina ja kuinka välttämätöntä oli jatkuvasti uskoa Kristuksen ansioihin. Hänen silmänsä olivat auenneet eivätkä enää koskaan sulkeutuneet paavikunnan erehdysten suhteen. Kun hän käänsi kasvonsa pois Roomasta, oli hänen sydämensäkin kääntynyt siitä pois, ja siitä lähtien ero yhä suureni, kunnes hän lopulta katkaisi kaikki yhteydet paavilliseen kirkkoon.

Palattuaan Roomasta Luther sai Wittenbergin yliopistossa jumaluusopin tohtorin arvon. Nyt hänellä oli vapaus antautua täydellisemmin kuin koskaan ennen rakastamansa Pyhän Raamatun tutkimiseen. Hän oli juhlallisesti luvannut tutkia huolellisesti ja saarnata uskollisesti Jumalan sanaa, eikä paavien lausuntoja ja oppeja, koko elämänsä ajan. Hän ei ollut enää ainoastaan munkki ja professori, vaan valtuutettu Raamatun julistaja. Hänet oli kutsuttu paimeneksi ruokkimaan Jumalan laumaa, joka isosi ja janosi totuutta. Hän vakuutti, että kristityt eivät saa hyväksyä mitään muita oppeja kuin ne, jotka perustuvat Pyhään Raamattuun. Nämä sanat iskivät itse paavillisen vallan perustukseen. Ne sisälsivät uskonpuhdistuksen tärkeimmän periaatteen.

Luther näki, kuinka vaarallista oli ihmisten oppien korottaminen Jumalan sanan yläpuolelle. Hän hyökkäsi rohkeasti skolastikkojen jär- keilevää epäuskoa vastaan ja taisteli niitä filosofian ja teologian järjestelmiä vastaan, joilla niin kauan oli ollut määräävä vaikutus kansaan. Hän hylkäsi sellaiset opinnot, ei ainoastaan hyödyttöminä, vaan suorastaan vahingollisina, ja koetti kääntää kuulijainsa ajatukset viisaus- tieteilijäin ja jumaluusoppineiden viisasteluista profeettojen ja apostolien julistamiin ikuisiin totuuksiin.

Lutherin julistama sanoma oli kallisarvoinen niille suurille kuulija- joukoille, jotka syvällä hartaudella kuuntelivat hänen sanojaan. He eivät olleet koskaan ennen kuulleet sellaista opetusta. Iloinen sanoma Vapahtajan rakkaudesta sekä vakuutus anteeksiannosta ja rauhasta hänen sovittavan verensä kautta ilahduttivat heitä ja synnyttivät heissä kuolemattomuuden toivon. Wittenbergissä syttyi valo, joka oli leviävä kaikkiin maihin ja kirkastuva jatkuvasti aina ajan loppuun saakka.

Mutta valo ja pimeys eivät sovi yhteen. Totuuden ja valheen välillä on alituinen taistelu. Toisen tukeminen ja puolustaminen on toisen ahdistamista ja kukistamista. Vapahtajamme itse selitti: ”En ole tullut tuomaan rauhaa vaan miekan” Matt. 10: 34. Luther sanoi muutamia vuosia uskonpuhdistuksen alkamisen jälkeen: ”Jumala ei minua johda, vaan työntää eteenpäin, hän kantaa minua. En ole itseni herra. Haluaisin elää rauhassa, mutta minut on heitetty keskelle melskeitä ja mullistuksia”. Hänen tuntui olevan pakko ryhtyä taistelemaan.

Anekauppias tetzel

Rooman kirkko oli tehnyt Jumalan armon kauppatavaraksi. Rahanvaihtajain pöydät (Matt. 21: 12) olivat asetetut hänen alttariensa viereen, ja ilmassa kajahtelivat ostajien ja myyjien huudot. Sanoen syyksi varojen keräämisen Pyhän Pietarin kirkon rakentamista varten Roomaan, paavin lähettiläät myivät julkisesti paavin aneita. Rikoksista saaduilla rahoilla oli rakennettava temppeli Jumalan palvelemista varten, ja sen kulmakivet oli laskettava jumalattomuuden palkalla! Mutta juuri se keino, joka valittiin Rooman vahvistamiseksi, aiheutti sen voimalle ja suuruudelle vaarallisimman iskun. Juuri tämä herätti paavikunnan päät- täväisimmät ja menestyksellisimmät viholliset ja johti taisteluun, joka järkytti paavin istuinta ja asetti kolminkertaisen kruunun paavin päässä vaaraan.

Virkamies, joka määrättiin johtamaan anekauppaa Saksassa - Tetzel nimeltään - oli todistettu syylliseksi mitä häpeällisimpiin rikoksiin yhteiskuntaa ja Jumalan lakia vastaan. Mutta hän oli välttänyt rikoksiaan vastaavan rangaistuksen, ja hänen tehtäväkseen oli annettu edistää paavin voitonhimoisia ja häikäilemättömiä aikeita. Suurella julkeudella hän toisti mitä räikeimpiä valheita ja kertoi ihmeellisiä taruja pettääk- seen tietämätöntä, taikauskoista ja helposti harhaanjohdettavaa kansaa. Jos ihmisillä olisi ollut Jumalan sana, ei heitä olisi siten petetty. Heiltä oli evätty Raamattu, jotta he pysyisivät paavin vallan alaisina ja siten olisivat lisäämässä sen kunnianhimoisten johtajien valtaa ja varallisuutta. Kun Tetzel tuli johonkin kaupunkiin, kulki lähetti hänen edellään, julistaen: ”Jumalan ja pyhän isän armo on teidän porteillanne” ; ja kansa otti tuon Jumalaa pilkkaavan teeskentelijän vastaan, aivankuin hän olisi ollut Jumala, joka oli tullut taivaasta alas heidän luokseen. Kirkkoon järjestettiin häpeällinen kaupankäynti. Tetzel nousi saarna- tuoliin ja ylisti anetta Jumalan arvokkaimpana lahjana. Hän selitti, että hänen anekirjojensa nojalla kaikki ne synnit, joita ostaja myöhemmin halusi tehdä, annettaisiin hänelle anteeksi, ”eikä katumuskaan ollut välttämätön”. Vieläkin enemmän hän lupasi. Hän vakuutti kuulijoilleen, että anekirjoilla oli valta pelastaa, ei ainoastaan eläviä, vaan myös kuolleita. Niin pian kuin raha kilahti hänen laatikkonsa pohjaa vastaan, lähtisi se sielu, jonka puolesta raha annettiin, kiirastulesta taivaaseen. Kun noita Simon tarjosi apostoleille rahaa, saadakseen vallan tehdä ihmeitä, vastasi Pietari hänelle: ”Menkööt rahasi sinun kanssasi kadotukseen, koska luulet Jumalan lahjan olevan rahalla saatavissa.” Apt. 8: 20. Mutta Tetzelin tarjouksen ottivat tuhannet innokkaasti vastaan. Kultaa ja hopeaa virtasi hänen raha-arkkuunsa. Pelastus, joka voitiin ostaa rahalla, saatiin helpommin kuin se pelastus, joka vaati katumusta, uskoa ja innokasta pyrkimystä synnin vastustamiseksi ja voittamiseksi. Aneoppia olivat vastustaneet katolisen kirkon oppineet ja hurskaat miehet, ja oli useita, jotka eivät uskoneet sen väitteitä, koska ne olivat ristiriidassa sekä järjen että Raamatun kanssa. Kukaan prelaatti ei rohjennut korottaa ääntänsä tätä häpeällistä kauppaa vastaan; mutta ihmiset joutuivat ymmälle ja tulivat levottomiksi. Useat kyselivät innokkaasti, eikö Jumala alkaisi toimia jonkin välikappaleen kautta seurakuntansa puhdistamiseksi.

Vaikka Luther vielä oli ankara paavin kannattaja, täytti anekaup- piaiden Jumalaa pilkkaava röyhkeys hänet kauhulla. Monet hänen oman seurakuntansa jäsenet olivat ostaneet anekirjoja, ja pian heitä alkoi tulla hänen luokseen tunnustamaan erilaisia syntejään, toivoen saavansa synninpäästön, ei katumuksen ja parannuksen vaan anekirjojensa perusteella. Luther kieltäytyi antamasta heille synninpäästöä ja sanoi, että jos he eivät katuisi ja uudistaisi elämäänsä, he hukkuisivat synneissään. Suuresti hämmentyneinä he menivät Tetzelille valittamaan, ettei heidän rippi-isänsä hyväksynyt hänen anekirjojaan; ja jotkut vaativat rohkeasti rahojaan takaisin. Munkki raivostui. Hän päästi mitä kauheimpia kirouksia, antoi sytyttää tulia julkisille aukioille ja selitti, että hän ”oli saanut paavilta käskyn polttaa kaikki kerettiläiset, jotka uskalsivat vastustaa hänen kaikkein pyhimpiä anekirjojaan”. 

Totuuden puolustaja

Luther alkoi nyt rohkeasti taistella totuuden puolesta. Vakavana ja juhlallisena hänen äänensä kuului saarnatuolista, kun hän varoitti kansaa. Hän esitti sille synnin inhottavan luonteen ja opetti, että ihmisen on mahdotonta omilla töillään vähentää sen synnillisyyttä tai välttää sen rangaistusta. Ei mikään muu kuin katumus, kääntyminen Jumalan puoleen ja usko Kristukseen voi pelastaa syntistä. Kristuksen armoa ei voi ostaa; se on vapaa lahja. Hän neuvoi kansaa, ettei se ostaisi aneita, vaan katsoisi uskossa ristiinnaulittuun Vapahtajaan. Hän kertoi, mikä tuskallinen kokemus hänelle itselleen oli tullut, kun hän itsensä nöyryyttämisen ja katumusharjoitusten kautta turhaan koetti saada pelastusta, ja vakuutti kuulijoilleen, että hän löysi rauhan ja ilon kääntämällä katseensa pois itsestään ja uskomalla Kristukseen.

Kun Tetzel yhä jatkoi kaupankäyntiään ja häpeällisten vaatimustensa esittämistä, päätti Luther ryhtyä voimakkaammin vastustamaan näitä huutavia väärinkäytöksiä. Tilaisuus ilmaantui pian. Wittenbergin linnankirkossa oli monta pyhäinjäännöstä, joita määrättyinä juhlapäivinä näytettiin kansalle, ja kaikille, jotka silloin kävivät kirkossa ja tunnustivat syntinsä, myönnettiin täydellinen syntien anteeksianto. Tästä syystä sinne meni niinä päivinä paljon kansaa. Yksi suurimmista juhlapäivistä, pyhäinpäivä, lähestyi. Liittyen juhlakansaan Luther jo edellisenä päivänä meni kirkolle ja naulasi sen ovelle paperin, jossa oli yhdeksän- kymmentäviisi väitettä aneoppia vastaan. Hän selitti olevansa valmis Seuraavana päivänä yliopistossa puolustamaan näitä väitteitä kaikkia niitä vastaan, jotka pitivät soveliaana hyökätä niiden kimppun.

Hänen väitteensä herättivät yleistä huomiota. Niitä luettiin yhä uudelleen ja niitä toistettiin kaikkialla. Yliopistossa ja koko kaupungissa syntyi suuri liike. Nämä väitteet osoittivat, ettei paaville eikä muillekaan ihmisille ollut koskaan annettu valtaa antaa syntejä anteeksi tai lieventää niiden rangaistusta. Koko anejärjestelmä oli narripeliä - kansan taikauskoa hyväkseen käyttävä rahanpuristuskeino - saatanan juoni niiden sielujen tuhoamiseksi, jotka luottivat sen valheellisiin vaatimuksiin. Väitteistä ilmeni myös selvästi, että kirkon kallein aarre on Kristuksen evankeliumi, ja että siinä ilmaantuva Jumalan armo annetaan vapaasti kaikille, jotka sitä etsivät katuen, kääntyen ja uskoen.

Liikettä saksassa

Lutherin väitteissä oli väittelyhaaste, mutta kukaan ei uskaltanut ottaa haastetta vastaan. Hänen esittämänsä asiat tulivat muutamissa päivissä tunnetuiksi kaikkialla Saksassa, ja muutamien viikkojen kuluttua ne tunnettiin yli koko kristikunnan. Useat hurskaat katolilaiset, jotka olivat valittaneet kirkossa näkemäänsä pelottavaa vääryyttä, mutta eivät tienneet, miten sen leviäminen voitaisiin estää, lukivat väitteet suuresti iloiten ja tunnustivat Jumalan puhuvan niissä. He tunsivat, että Jumala oli armollisesti ojentanut kätensä estämään sitä nopeasti paisuvaa turmeluksen virtaa, joka lähti paavin istuimesta. Ruhtinaat ja hallitusmiehet iloitsivat salaa siitä, että ruvettiin asettamaan esteitä sille röyhkeälle vallalle, joka kielsi oikeuden vedota sen päätöksistä.

Mutta syntiä rakastava, taikauskoinen rahvas säikähtyi, kun sen pelkoa tyynnyttävät viisastelut oli osoitettu kestämättömiksi. Viekkaat kirkonmiehet, joiden rikoksia suosivaa toimintaa häirittiin ja jotka näkivät voittonsa olevan vaarassa, raivostuivat ja yhdistyivät puolustamaan vaatimuksiaan. Uskonpuhdistajan oli kohdattava katkeria syyttäjiä. Jotkut väittivät hänen toimineen liian kiireesti hetkellisestä mielijohteesta. Toiset syyttivät häntä liiallisesta itsetietoisuudesta, väittäen ettei hän ollut Jumalan johdossa, vaan häntä ohjasivat ylpeys ja nenäkkyys. ”Kuka ei tietäisi”, hän vastasi, ”että ihminen harvoin esittää uuden aatteen näyttämättä jollakin tavoin ylpeältä ja kohtaamatta syytöksiä riitojen virittämisestä?... Minkätähden Kristus ja kaikki marttyyrit tapettiin? Sentähden, että he näyttivät ylpeästi halveksivan aikansa viisautta ja esittivät uusia käsityksiä, kysymättä ensin neuvoa vanhojen mielipiteiden puolustajilta”.

Edelleen hän selitti: ”Mitä minä teen, sitä en tee ihmisten viisauden vaan Jumalan neuvon mukaan. Jos se on Jumalan työtä, kuka voi sitä estää? Jos se ei ole hänestä, kuka voi sitä edistää? Ei minun tahtoni, ei heidän, eikä meidän, vaan sinun tahtosi, oi pyhä Isä, joka olet taivaassa.” Vaikeita taisteluja

Vaikka Luther oli aloittanut työnsä Jumalan Hengen vaikutuksesta, ei hän voinut viedä sitä eteenpäin ilman vaikeita taisteluja. Hänen vihollistensa herjaukset, heidän väärä esityksensä hänen tarkoituksistaan sekä heidän epäoikeudenmukaiset ja ilkeät huomautuksensa hänen luonteestaan ja vaikuttimistaan tulivat tulvivana virtana hänen päälleen, eivätkä ne olleet vaikuttamatta. Hän oli ollut varma siitä, että kansan johtajat sekä kirkossa että koulussa yhtyisivät ilolla hänen ponnistuk- siinsa uskonpuhdistuksen aikaansaamiseksi. Korkeassa asemassa olevien henkilöiden rohkaisevat sanat olivat herättäneet hänessä iloa ja toivoa. Hän oli jo toivossa nähnyt valoisamman päivän koittavan seurakunnalle. Mutta rohkaisu oli vaihtunut moittimiseen ja tuomitsemiseen. Useat sekä kirkon että valtion korkea-arvoiset miehet olivat vakuuttuneita hänen väitteidensä oikeudesta; mutta he huomasivat pian, että näiden totuuksien hyväksyminen aiheuttaisi suuria muutoksia. Kansan valistaminen ja epäkohtien poistaminen olisi todellisuudessa perustusten kaivamista roomalaisen kirkon arvovallan alta, sen aarre-aittoihin juoksevien tuhansien virtojen pysähdyttämistä ja siten myös paavillisten johtajien ylellisyyden ja loiston suurta supistumista. Lisäksi ihmisten opettaminen ajattelemaan ja toimimaan vastuunalaisina olentoina ja pelastusta etsiessään katsomaan ainoastaan Kristukseen, kukistaisi paavin istuimen ja mahdollisesti hävittäisi heidän oman arvovaltansa. Tästä syystä he hylkäsivät sen tiedon, jota Jumala heille tarjosi, ja asettuivat vastustamaan Kristusta ja totuutta, vastustamalla sitä miestä, jonka Jumala oli lähettänyt heitä valistamaan.

Luther vapisi, kun ajatteli itseään - yksi mies vastustamassa maailman mahtavimpia voimia. Toisinaan hän epäili, oliko Jumala todellakin johtanut hänet vastustamaan kirkon arvovaltaa. ”Mikä minä olin”, hän kirjoittaa, ”vastustamaan mahtavaa paavia, jonka edessä maan kuninkaat ja koko maailma vapisivat?... Ei kukaan voi tietää, mitä sydämeni kärsi näinä kahtena ensimmäisenä vuotena ja mihin masennustilaan, voinpa sanoa, epätoivoon, olin vaipunut”. Mutta Jumala ei sallinut hänen kokonaan menettää rohkeuttaan. Kun ihmistukea ei ollut, hän katsoi yksinomaan Jumalaan ja oppi täydellisellä luottamuksella turvautumaan hänen kaikkivoipaan käsivarteensa.

Yksin raamattu

Luther kirjoitti eräälle uskonpuhdistuksen ystävälle: ”Me emme opi ymmärtämään pyhiä kirjoituksia opiskelun emmekä järjen avulla. Sinun ensimmäinen velvollisuutesi on alkaa rukouksella. Pyydä hartaasti Jumalaa antamaan sinulle suuressa armossaan oikea käsitys sanastaan. Jumalan sanaa ei pysty selittämään kukaan muu kuin tämän sanan Antaja, kuten hän itse on sanonut: ’He tulevat kaikki olemaan Jumalan opettamia.’ Älä toivo mitään omilta ponnistuksiltasi ja omalta järjeltäsi. Luota yksin Jumalaan ja hänen Henkensä vaikutukseen. Usko tämä kokeneen miehen sanan perusteella.” Tässä on suuriarvoinen opetus niille, jotka tuntevat olevansa Jumalan kutsumia esittämään muille tämän ajan vakavia totuuksia. Nämä totuudet herättävät saatanan ja hänen keksimiään taruja rakastavien ihmisten vihollisuuden. Taistelussa pahuuden voimia vastaan tarvitaan enemmän kuin järjen ja inhimillisen viisauden voimaa.

Kun viholliset vetosivat vallalla olevaan tapaan ja perimätietoon tai paavin lausuntoihin ja arvovaltaan, vetosi Luther Raamattuun, ainoastaan Raamattuun. Siellä oli todisteita, joita he eivät voineet vastustaa.

Sen tähden muodollisuuden ja taikauskon orjat vaativat hänen vertaan, kuten juutalaiset olivat vaatineet Kristuksen verta. ”Hän on harhaoppinen”, huusivat roomalaiset intoilijat. ”On kirkon kavaltamista sallia niin kauhean kerettiläisen elää tuntiakaan kauemmin. Pystyttäkää hänelle heti mestauslava!” Mutta Luther ei joutunut heidän raivonsa saaliiksi. Jumalalla oli varattuna työ häntä varten, ja taivaan enkeleitä lähetettiin häntä suojelemaan. Kuitenkin monet, jotka olivat Lutherilta saaneet kallisarvoisen valon, tulivat saatanan vihan kohteiksi ja kärsivät totuuden tähden pelottomasti kidutusta ja kuoleman.

Lutherin opetukset kiinnittivät ajattelevien ihmisten huomiota kaikkialla Saksassa. Hänen saarnoistaan ja kirjoituksistaan lähti valonsäteitä, jotka herättivät ja valaisivat tuhansia. Kirkkoa kauan kahlehtineen kuolleen muodollisuuden tilalle tuli elävä usko. Päivä päivältä kansa menetti luottamustaan katoliseen taikauskoon. Ennakkoluulon asettamat esteet väistyivät. Jumalan sana, jolla Luther koetteli jokaisen opin ja kaikki väitteet, oli aivan kuin kaksiteräinen miekka, joka tunkeutui ihmisten sydämiin. Kaikkialla heräsi hengellisen edistymisen kaipuu. Kaikkialla esiintyi sellaista vanhurskauden janoa ja nälkää, ettei siihen verrattavaa ollut nähty pitkiin aikoihin. Kansan huomio, joka niin kauan oli kohdistunut inhimillisiin juhlamenoihin ja maallisiin välittäjiin, kääntyi nyt Kristukseen, ja häneen ristiinnaulittuna.

Rooma herää

Tämä laajalle levinnyt innostus herätti yhä enemmän paavillisten viranomaisten pelkoa. Luther sai käskyn saapua Roomaan vastaamaan syytökseen harhaoppisuudesta. Tämä käsky täytti hänen ystävänsä pelolla. He tiesivät hyvin, mikä vaara häntä uhkasi tuossa turmeltuneessa kaupungissa, joka jo ennestään oli juopunut Jeesuksen todistajien verestä. He vastustivat hänen menoaan Roomaan ja pyysivät, että häntä kuulusteltaisiin Saksassa.

Näin asia lopulta järjestettiinkin ja paavin lähettiläs määrättiin tutkimaan asiaa. Niissä ohjeissa, joita paavi antoi tälle virkamiehelle, selitettiin, että Luther oli jo aikaisemmin julistettu harhaoppiseksi. Sentähden velvoitettiin lähettiläs asettamaan hänet viipymättä syytteeseen ja pakottamaan hänet alistumaan. Jos hän pysyisi lujana opissaan eikä lähettiläs saisi häntä haltuunsa, olisi lähettiläällä valta julistaa hänet lainsuojattomaksi kaikkialla Saksassa, karkoittaa ja kirota sekä julistaa pannaan kaikki, jotka olivat hänen puolellaan. Tämän lisäksi paavi määräsi lähettiläänsä, turmiollisen harhaopin perinpohjaista hävittämistä varten julistamaan pannaan kaikki, jotka laiminlöisivät Lutherin ja hänen kannattajainsa vangitsemisen ja Rooman kostolle luovuttamisen. Vangitsemisvelvollisuudesta ei vapauttanut asema kirkossa tai valtiossa. Vain keisari oli poikkeuksena.

Tässä ilmenee paavikunnan todellinen henki. Koko asiakirjassa ei näkynyt jälkeäkään kristillisistä periaatteista tai edes yleisestä oikeudenkäytöstä. Luther oli kaukana Roomasta; hän ei ollut saanut tilaisuutta selittää tai puolustaa kantaansa. Kuitenkin hänet summittaisesti julistettiin kerettiläiseksi, ennenkuin hänen asiaansa oli perusteellisesti tutkittu. Samana päivänä tapahtui varoittaminen, syyttäminen, asian käsittely ja tuomitseminen. Tämän kaiken teki niinkutsuttu pyhä isä, joka väitti olevansa ylin auktoriteetti, ainoa erehtymätön tuomari kirkossa ja valtiossa.

Tähän aikaan, jolloin Luther suuresti kaipasi luotettavan ystävän myötätuntoa ja neuvoa, Jumalan kaitselmus lähetti Melanchthonin Wittenbergiin. Melanchthon oli nuori, käytökseltään vaatimaton ja ujo; tämä ynnä hänen terve arvostelukykynsä, laajat tietonsa, miellyttävä kaunopuheisuutensa sekä puhdas ja vilpitön luonteensa herättivät yleistä ihailua ja kunnioitusta. Hänen hieno luonteensa oli yhtä huomattava kuin hänen suuri lahjakkuutensakin. Hänestä tuli pian innokas evankeliumin opiskelija sekä Lutherin luotettavin ystävä ja arvokkain työtoveri. Hänen sävyisyytensä, varovaisuutensa ja tarkkuutensa täydensivät sopivasti Lutherin rohkeutta ja tarmoa. Heidän yhteistyönsä antoi uskonpuhdistukselle uutta voimaa ja Lutherille uutta rohkeutta ja intoa.

Kuulustelu määrättiin pidettäväksi Augsburgissa, ja uskonpuhdistaja lähti sinne jalkaisin. Useat pelkäsivät vakavasti, miten hänelle kävisi. Oli julkisesti uhattu ottaa hänet matkalla kiinni ja murhata, ja hänen ystävänsä pyysivät, ettei hän antautuisi vaaraan. He kehottivat häntä myös joksikin aikaa jättämään Wittenbergin ja etsimään turvaa niiden luona, jotka häntä mielellään suojelisivat. Mutta hän ei tahtonut jättää sitä paikkaa, johon Jumala oli hänet asettanut. Hänen täytyi uskollisesti jatkaa totuuden puolustamista, huolimatta niistä myrskyistä, jotka häntä ahdistivat. Hänen sanansa olivat: ”Minä olen, kuten Jeremia, eripuraisuuden ja taistelujen mies; mutta mitä enemmän he uhkaavat, sitä enemmän minä iloitsen... Minun hyvän nimeni ja maineeni he ovat jo tahranneet. Ainoastaan yksi on jäljellä, nimittäin minun raihnas ruumiini, ja sen he saavat kernaasti ottaa; he lyhentävät siten elämääni vain muutamilla tunneilla. Mutta sielua he eivät voi ottaa. Sen, joka haluaa julistaa maailmalle Kristuksen sanaa, täytyy joka hetki olla valmis kuoiemaan.” Tieto Lutherin saapumisesta Augsburgiin tuotti paavin lähettiläälle suurta tyydytystä. Tuo kiusallinen kerettiläinen, joka veti puoleensa koko maailman huomion, näytti nyt olevan Rooman vallassa, ja lähettiläs päätti olla päästämättä häntä pakoon. Uskonpuhdistaja oli laiminlyönyt suojakirjan hankkimisen. Hänen ystävänsä varoittivat häntä menemästä lähettilään luo ilman sitä ja ottivat tehtäväkseen sen hankkimisen keisarilta. Lähettiläs aikoi pakottaa Lutherin peruuttamaan, tai, jos se ei onnistuisi, toimittaa hänet Roomaan, missä hänen osakseen tulisi Husin ja Hieronymuksen kohtalo. Sentähden hän koetti asiamiestensä avulla saada Lutherin tulemaan saapuville ilman suojakirjaa, luottaen hänen hyvään tahtoonsa. Tästä uskonpuhdistaja jyrkästi kieltäytyi. Hän ei saapunut paavin lähettilään luo, ennenkuin oli saanut asiakirjan, joka takasi hänelle keisarin suojeluksen.

Katolilaiset olivat päättäneet yrittää voittaa Lutherin teeskentele- mällä hänelle ystävällisyyttä. Keskustellessaan hänen kanssaan lähettiläs ilmaisi suurta hyväntahtoisuutta; mutta hän vaati Lutheria ehdottomasti alistumaan kirkon vallan alle ja myöntymään joka kohdassa ilman todistelua tai kyselyä. Hän ei ollut oikein käsittänyt sen miehen luonnetta, jonka kanssa hän oli tekemisissä. Vastauksessaan Luther ilmoitti kunnioittavansa kirkkoa, rakastavansa totuutta ja olevansa valmis vastaamaan kaikkiin hänen oppiaan vastaan tehtyihin muistutuksiin sekä haluavansa jättää opinkappaleensa määrättyjen johtavien yliopistojen arvosteltaviksi. Mutta samalla hän pani vastalauseen kardinaalin menettelytapaa vastaan, koska tämä vaati häntä peruuttamaan, ennenkuin oli todistanut hänen olevan väärässä.

”Peruuta, peruuta”

Ainoa vastaus oli: ”Peruuta, peruuta!” Uskonpuhdistaja näytti, että hänen kantansa perustui Raamattuun ja sanoi päättävästi, ettei hän voinut luopua totuudesta. Lähettiläs, kykenemättä vastaamaan Lutherin esittämiin todisteihin, syyti häntä vastaan moitteita, ivaa ja imartelua, höystettynä perimätiedosta ja kirkko-isien lausunnoista lainatuilla otteilla, niin että uskonpuhdistaja ei saanut sananvuoroa. Kun Luther näki, että oli täysin hyödytöntä jatkaa kokousta tällä tavalla, hän pyysi saada esittää vastauksensa kirjallisesti, mikä hänelle lopulta vastenmielisesti myönnettiinkin.

Eräälle ystävälleen hän kirjoitti: ”Tällaisesta menettelystä koituu ahdistetulle kaksinkertainen etu: ensiksi voi sen, mikä on kirjoitettu, antaa toisten arvosteltavaksi; toiseksi on parempi tilaisuus herättää pelkoa, jos ei omaatuntoa, röyhkeässä ja lavertelevassa itsevaltiaassa, joka muutoin voittaisi röyhkeällä kielellään.” Seuraavassa kohtaamisessa Luther esitti suppean, selvän ja voimakkaan selostuksen mielipiteistään, jotka hän sitovasti perusteli useilla Raamatun teksteillä. Luettuaan kirjoittamansa selostuksen kovalla äänellä hän ojensi sen kardinaalille, joka kuitenkin halveksivasti heitti sen syrjään, väittäen siinä olevan vain tyhjiä sanoja ja asiaankuulumattomia lainauksia. Täynnä intoa Luther tällöin kävi käsiksi ylpeän prelaatin esittämiin perimätietoihin ja kirkon oppeihin ja kumosi täydellisesti hänen julkeat otaksumansa.

Kun prelaatti näki Lutherin todistelun vastustamattomaksi, hän menetti kokonaan itsehillintänsä ja huusi vihoissaan: ”Peruuta! tai minä lähetän sinut Roomaan niiden tuomarien eteen, jotka ovat saaneet tehtäväkseen sinun asiasi tutkimisen. Minä julistan pannaan sinut, puolue- laisesi ja kaikki, jotka nyt tai vastedes sinua suosivat ja erotan heidät kirkosta.” Lopuksi hän sanoi ylpeästi ja vihaisesti: ”Peruuta, tai älä koskaan enää tule näkyviini.” Uskonpuhdistaja poistui heti ystäviensä seurassa ja ilmaisi siten selvästi, ettei häneltä voinut odottaa mitään peruutusta. Tätä ei kardinaali ollut tarkoittanut. Hän oli kuvitellut ankaruudella saavansa Lutherin alistumaan. Jäätyään yksin puoluelaistensa kanssa hän katsoi milloin toiseen, milloin toiseen, äärimmilleen harmistuneena suunnitelmiensa odottamattomasta epäonnistumisesta.

Lutherin menettely tässä tilaisuudessa johti hyviin tuloksiin. Läsnä olevalla suurella joukolla oli tilaisuus verrata näitä kahta miestä toisiinsa ja arvostella sekä heidän ilmaisemaansa henkeä että heidän näkökanto- jensa kestävyyttä ja totuudenmukaisuutta. Mikä huomattava vastakohta! Uskonpuhdistajan esiintyminen oli suoraa, vaatimatonta ja varmaa. Häntä tuki Jumalan voima, sillä hänellä oli totuus puolellaan. Paavin edustaja oli omahyväinen, käskevä, ylpeä ja kohtuuton. Vaikka hänellä ei ollut ainoatakaan Raamattuun perustuvaa todistetta, hän huusi kiihkeästi: ”Peruuta, muuten lähetän sinut Roomaan rangaistavaksi.”

Pako augsburgista

Vaikka Luther oli saanut suojakirjan, suunnitelivat paavin asiamiehet hänen vangitsemistaan. Hänen ystävänsä vaativat häntä viipy mättä palaamaan Wittenbergiin, koska Augsburgissa viipyminen oli hyödytöntä, ja kehottivat häntä olemaan hyvin varovainen aikeittensa salassa pysymisen tähden. Niinpä hän hevosella ratsastaen lähti Augsburgista ennen päivän koittoa, seuranaan vain maistraatin antama opas. Monien aavistusten rasittamana hän salassa kulki kaupungin pimeitä, hiljaisia katuja. Valppaat ja julmat viholliset suunnittelivat hänen tuhoaan. Välttäisikö hän ne ansat, joita hänelle oli viritetty? Ne olivat ahdistuksen ja hartaan rukouksen hetkiä. Hän saapui pienelle kaupungin muurissa olevalla portille. Se avattiin hänelle, ja hän pääsi oppaineen esteettä sen ulkopuolelle. Päästyään onnellisesti pois kaupungista pakolaiset kiiruhtivat kulkuaan; ja ennenkuin lähettiläs oli saanut tiedon Lutherin lähdöstä, tämä ei enää ollut saavutettavissa. Saatana ja hänen lähettiläänsä olivat epäonnistuneet. Mies, jonka he luulivat olevan heidän vallassaan, oli mennyt, pelastuen kuten lintu pyydystäjänsä paulasta.

Kun lähettiläs sai tiedon Lutherin pakoonpääsystä, hänet valtasi hämmästys ja viha. Hän oli odottanut saavansa suuren kunnian viisaudestaan ja päättäväisyydestään tämän kirkon häiritsijän kohtelussa, mutta hän pettyi toiveissaan. Hän purki vihaansa Saksin vaaliruhtinaalle, Fredrikille, lähettämässään kirjeessä, jossa hän katkerasti syytti Lutheria ja vaati Fredrikiä lähettämään hänet Roomaan tai karkoittamaan Saksista.

Luther puolustautui esittämällä, että lähettilään tai paavin tulisi Raamatun avulla näyttää hänelle hänen erehdyksensä, ja sitoutui juhlallisesti peruuttamaan oppinsa, jos voitaisiin näyttää sen olevan ristiriidassa Jumalan sanan kanssa. Hän ilmaisi myös olevansa kiitollinen Jumalalle siitä, että hänet oli katsottu arvolliseksi kärsimään niin pyhän asian puolesta.

Vaaliruhtinaalla oli toistaiseksi vain vähän tietoa uskonpuhdistuksen opeista, mutta Lutherin sanojen suoruus, voima ja selvyys olivat tehneet häneen syvän vaikutuksen; ja hän päätti suojella uskonpuhdistajaa niin kauan kuin ei voitu todistaa tämän olevan väärässä. Vastaukseksi lähettilään vaatimukseen hän kirjoitti: ”Koska tohtori Martti on ollut edessänne Augsburgissa, tulee Teidän olla tyytyväinen. Me emme odottaneet Teidän yrittävän pakottaa häntä peruuttamaan, osoittamatta hänelle, että hän on erehtynyt. Ei kukaan ruhtinaskuntamme oppineista miehistä ole minulle sanonut pitävänsä Martin oppia jumalattomana, epäkristillisenä tai harhaanjohtavana.” Lisäksi ruhtinas kieltäytyi lähettämästä Lutheria Roomaan tai karkoittamasta häntä hallitusalueeltaan. Vaaliruhtinas näki, että yhteiskunnan siveelliset pidikkeet olivat yleisesti murtumassa. Tarvittiin suuria uudistuksia. Monimutkaiset ja kalliit järjestelyt rikosten ehkäisemiseksi ja rankaisemiseksi olisivat tarpeettomat, jos ihmiset vain tunnustaisivat Jumalan ja valaistun omantunnon vaatimukset ja noudattaisivat niitä. Hän näki Lutherin työskentelevän tämän tarkoitusperän hyväksi, ja hän salaa iloitsi siitä, että tällainen parempi vaikutus alkoi tuntua kirkossa.

Vaaliruhtinas näki myös, että Lutherilla oli yliopiston professorina harvinaisen suuri menestys. Vain vuosi oli kulunut siitä, kun uskonpuhdistaja asetti väitteensä linnankirkon ovelle, ja kuitenkin pyhäinpäivänä kirkkoon tulevien pyhiinvaeltajien määrä oli jo suuresti alentunut. Roomalta oli riistetty palvojia ja uhrilahjoja, mutta niiden tilalle tuli Wittenbergiin toinen ihmisluokka - ei pyhiinvaeltajia palvomaan kaupungin pyhäinjäännöksiä, vaan ylioppilaita täyttämään sen opinto- salit. Lutherin kirjoitukset olivat kaikkialla herättäneet uutta kiinnostusta Pyhään Raamattuun, eikä vain Saksan kaikista osista, vaan myös muista maista virtasi opiskelijoita yliopistoon. Nuoret miehet, jotka ensimmäisen kerran näkivät Wittenbergin ”kohottivat kätensä taivasta kohti ja kiittivät Jumalaa, joka tästä kaupungista, samoinkuin muinoin Siionista, antoi totuuden valon loistaa kaukaisimpiinkin maihin asti”. 

Luther oli tähän mennessä vain osaksi kääntynyt katolisuuden erehdyksistä. Mutta kun hän vertasi Pyhää Raamattua paavillisiin asetuksiin ja säädöksiin, hän joutui ihmettelyn valtaan. Hän kirjoitti: ”Luen paavin asetuksia... enkä tiedä, onko paavi itse antikristus vai hänen apostolinsa, niin räikeällä tavalla on Kristus niissä väärennetty ja ristiinnaulittu.” Kuitenkin Luther oli vielä tähän aikaan roomalaiskatolisen kirkon kannattaja, eikä ajatellutkaan koskaan erota sen yhteydestä.

Uskonpuhdistajan kirjoitukset ja oppi levisivät kristikunnan kaikkien kansojen keskuuteen. Työ laajeni Sveitsiin ja Hollantiin. Hänen kirjoitustensa jäljennöksiä joutui Ranskaan ja Espanjaan. Englannissa hänen oppinsa otettiin vastaan elämän sanana. Totuus levisi myös Belgiaan ja Italiaan. Tuhannet heräsivät kuolemankaltaisesta horrostilas- taan uskonelämän iloon ja toivoon.

Rooma tuli yhä katkerammaksi Lutherin hyökkäysten tähden, ja jotkut hänen kiihkeät vastustajansa - näiden joukossa katolisten yliopistojen tohtoreita - vakuuttivat, että se, joka surmaisi tuon kapinallisen munkin, olisi synnitön. Eräänä päivänä lähestyi uskonpuhdistajaa tuntematon henkilö, pistooli kätkettynä viitan alle, ja kysyi häneltä, miksi hän liikkui niin yksinään. ”Minä olen Jumalan käsissä”, vastasi Luther. ”Hän on minun voimani ja kilpeni. Mitä voi minulle ihminen tehdä?” Kuultuaan nämä sanat vieras kalpeni ja pakeni aivankuin olisi säikähtänyt taivaan enkeleitä.

Rooma oli lujasti päättänyt surmata Lutherin, mutta Jumala suojeli häntä. Hänen opeistaan puhuttiin kaikkialla - ”mökeissä ja luostareissa, aatelisten linnoissa, yliopistoissa ja kuningasten palatseissa”; ja jaloja miehiä nousi kaikkialla tukemaan hänen pyrkimyksiään. Näihin aikoihin Luther, lukiessaan Husin teoksia, huomasi, että uskon kautta vanhurskautumisen suuri totuus, jota hän itse koetti seurata ja opettaa, oli myös Böömin uskonpuhdistajan julistuksen kohteena. ”Me olemme kaikki”, sanoi Luther, ”Paavali, Augustinus ja minä, olleet hussilaisia, vaikka emme ole sitä tietäneet! Jumala on varmaan rankaiseva maailmaa siitä, että se sata vuotta sitten yritti polttaa sille julistetun totuuden”. 

Kristikunnan uskonpuhdistuksen hyväksi tekemässään vetoomuksessa, joka oli osoitettu Saksan keisarille ja aatelistolle, Luther kirjoitti paavista: ”On kauheaa nähdä miehen, joka nimittää itseään Kristuksen sijaiseksi, esiintyvän sellaisessa loistossa, ettei yksikään keisari ole häneen verrattavissa. Onko tämä köyhän Jeesuksen tai nöyrän Pietarin seuraamista? He sanovat hänen olevan maailman herran. Mutta Kristus, jonka sijainen hän kerskaa olevansa, on sanonut: Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta. Voiko sijainen hallita laajempaa aluetta kuin hänen esimiehensä?” Yliopistosta hän kirjoitti: ”Pelkään suuresti, että yliopistot osoittautuvat avariksi helvetin porteiksi, ellei niissä ahkerasti työskennellä pyhien kirjoitusten selittämiseksi ja painamiseksi nuorten sydämiin. Minä en kehota ketään panemaan lastaan sinne, missä Pyhällä Raamatulla ei ole korkeinta hallitusvaltaa. Jokaisen laitoksen, jossa ei jatkuvasti kiinnitetä huomiota Jumalan sanaan, täytyy turmeltua.” Tämä vetoomus tuli pian tunnetuksi kaikkialla Saksassa ja vaikutti voimakkaasti kansaan. Koko kansa alkoi liikehtiä, ja joukoittain kokoontui ihmisiä uskonpuhdistuksen lipun ympärille. Lutherin vastustajat, kostonhalusta hehkuen, kehottivat paavia ryhtymään ratkaiseviin toimiin häntä vastaan. Tuli määräys, jonka mukaan hänen oppinsa oli välittömästi hyljättävä. Uskonpuhdistajalle ja hänen kannattajilleen myönnettiin kuudenkymmenen päivän aika, jonka jälkeen heidät kaikki julistettaisiin pannaan, elleivät tuona määräaikana peruuttaisi oppiaan.

Suuri ahdistus

Tämä oli suuren ahdistuksen aikaa uskonpuhdistukselle. Satojen vuosien aikana Rooman pannaanjulistustuomiot olivat saattaneet mahtavat hallitsijat pelon valtaan. Ne olivat täyttäneet mahtavat valtakunnat kurjuudella ja hävityksellä. Niitä, joita sellainen tuomio kohtasi, katseltiin pelolla ja inholla. He eivät saaneet seurustella muiden ihmisten kanssa. Heitä pidettiin lainsuojattomina hylkyinä, jotka oli hävitettävä maan päältä. Luther näki, mikä myrsky oli puhkeamassa hänen ylleen; mutta hän pysyi lujana, luottaen siihen, että Kristus oli hänen auttajansa ja suojelijansa. Omaten marttyyrin uskon ja rohkeuden hän kirjoitti: ”En tiedä, mitä tulee tapahtumaan, enkä halua tietääkään... Kohdatkoon minua isku missä hyvänsä, en pelkää. Ei lehtikään putoa Isämme tahtomatta. Kuinka paljon enemmän hän pitää huolta meistä! Sanan tähden kuoleminen on pieni asia, koska lihaksi tullut Sana on itse kuollut. Jos me kuolemme hänen kanssaan, saamme myös elää hänen kanssaan. Kun kestämme sen, minkä hän on kestänyt ennen meitä, pääsemme myös sinne, missä hän on, ja saamme aina olla hänen kanssaan.” Kun Luther sai paavin bullan, hän sanoi: ”Minä halveksin ja vastustan sitä. Se on jumalaton ja valheellinen... Siinä tuomitaan itse Kristus... Minä iloitsen saadessani kokea sellaisia vaikeuksia parhaimman asian tähden. Jo nyt tunnen vapautusta mielessäni, sillä nyt tiedän, että paavi on antikristus ja hänen istuimensa saatanan istuin.” Rooman määräys ei kuitenkaan ollut tehoton. Vankeus, kidutus ja miekka olivat voimakkaita aseita pakottamaan kuuliaisuuteen. Heikot ja taikauskoiset vapisivat paavin määräyksen edessä; ja samalla kun Lutherille osoitettiin yleistä myötätuntoa, monet pitivät elämää liian kalliina asetettavaksi vaaraan uskonpuhdistuksen tähden. Kaikki näytti viittaavan siihen, että uskonpuhdistajan työ lähestyi loppuaan.

Mutta Luther pysyi pelottomana. Rooma oli singonnut kirouksensa häntä vastaan, ja maailma katseli asian kulkua vakuutettuna siitä, että hänen täytyisi myöntyä tai hukkua. Mutta hän heitti pelottavalla voimalla kiroustuomion takaisin kirkolle ja selitti julkisesti päättäneensä jättää sen ikuisiksi ajoiksi. Suuren väkijoukon läsnä ollessa Luther poltti paavin bullan, kanoniset lait, käskykirjeet ja joitakin paavinvaltaa puolustavia kirjoituksia. Katselijoina oli tohtoreita, ylioppilaita ja kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia kansalaisia. Luther perusteli tekoaan sanoen: ”Minun viholliseni ovat polttamalla kirjojani voineet vahingoittaa totuuden asiaa yhteisen kansan tajunnassa ja saattaa sieluja kadotukseen; tästä syystä minäkin vuorostani poltin heidän kirjojaan. Nyt on alkanut vakava taistelu. Tähän asti taisteluni paavin kanssa on ollut vain leikkiä. Aloin tämän työn Jumalan nimessä; se viedään päätökseen ilman minua Jumalan voiman avulla.” Uskonpuhdistuksen viholliset ivasivat Lutheria hänen asiansa heikkouden tähden. Näistä ivaajista hän sanoi: ”Kukapa tietää, vaikka Jumala olisi minut valinnut ja kutsunut. Eikö heidän tulisi peljätä, että he minua halveksiessaan halveksivat itse Jumalaa? Mooses oli yksin Egyptistä lähdettäessä; Elia oli yksin kuningas Ahabin aikana; Jesaja yksin Jerusalemissa; Hesekiel yksin Babyloniassa... Jumala ei koskaan valinnut profeetaksi ylimmäistä pappia tai jotakin muuta huomattavaa henkilöä. Tavallisesti hän valitsi vähäpätöisiä ja halpoina pidettyjä ihmisiä, vieläpä kerran Aamos-nimisen paimenen. Kaikkina aikoina on pyhien täytynyt nuhdella huomattavia henkilöitä: kuninkaita, ruhtinaita, pappeja ja oppineita, huolimatta uhkaavasta hengenvaarasta. Minä en sano olevani profeetta; mutta minä sanon, että heidän tulisi peljätä juuri sen tähden, että minä olen yksin ja heitä on monta. Minä olen varma siitä, että Jumalan sana on minun puolellani eikä heidän.” Kuitenkin Luther vasta ankaran sisäisen taistelun jälkeen lopullisesti päätti erota kirkosta. Näihin aikoihin hän kirjoitti: ”Minä tunnen joka päivä yhä selvemmin, kuinka vaikeaa on päästä eroon lapsuuden aikana mieleen juurtuneista omantunnon epäilyistä. Oi, kuinka tuskallista minun on ollut, vaikka Raamattu on puolellani, katsoa olevani oikeutettu yksinäni vastustamaan paavia ja pitämään häntä antikristuksena! Mitä ahdistusta olenkaan sisimmässäni kokenut! Kuinka usein olenkaan tuskallisesti tehnyt itselleni Paavilaisten huulilla niin usein olleen kysymyksen: Sinäkö yksin olet viisas? Ovatko kaikki muut voineet erehtyä? Miten käy, jos loppujen lopuksi sinä olet väärässä ja kiedot eksytykseesi paljon sieluja, jotka sitten joutuvat iankaikkiseen kadotukseen? Tällä tavalla minä taistelin itseni ja saatanan kanssa, kunnes Kristus erehtymättömän sanansa kautta vahvisti sydämeni näitä epäilyksiä vastaan.” Suuri taistelu

Paavi oli uhannut julistaa Lutherin pannaan, ellei hän peruuta oppiaan, ja nyt uhkaus pantiin täytäntöön. Ilmestyi uusi bulla, jossa uskonpuhdistaja selitettiin lopullisesti erotetuksi roomalaiskatolisesta kirkosta ja julistettiin Jumalan kiroamaksi. Tämä tuomio ulotettiin myös niihin, jotka hyväksyivät hänen oppinsa. Suuri taistelu oli nyt täydessä käynnissä.

Kaikki, joita Jumala käyttää esittämään omaa aikaansa koskevia totuuksia, saavat vastustusta osakseen. Oli määrätty totuus, joka Lutherin päivinä oli erittäin tärkeä. Nykyajan seurakunnalla on myös tärkeä nykyinen totuus. Hän, joka tekee kaikki tahtonsa päätöksen mukaan, on nähnyt hyväksi asettaa ihmiset eri olosuhteisiin ja määrätä heille velvollisuuksia, jotka ovat erikoisia heidän ajalleen ja olosuhteilleen. Jos he pitäisivät arvossa heille annettua valoa, heille avautuisi laajempia totuuden näköaloja. Mutta kansan enemmistöllä ei nykyaikana ole suurempaa totuuden kaipuuta kuin oli Lutheria vastustavilla paavin kannattajilla. Samoin kuin menneinä aikoina on kansalla nytkin taipumus vastaanottaa ihmisten teorioja ja perinteitä Jumalan sanan asemesta. Niiden, jotka esittävät tällä ajalle kuuluvaa totuutta, ei tule odottaa saavansa suopeampaa vastaanottoa kuin saivat aikaisemmat uskonpuhdistajat. Suuri taistelu totuuden ja valheen, Kristuksen ja saatanan välillä kiihtyy kiihtymistään, kunnes tämän maailman historia päättyy.

Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Jos te maailmasta olisitte, niin maailma omaansa rakastaisi; mutta koska te ette ole maailmasta, vaan minä olen teidät maailmasta valinnut, sentähden maailma teitä vihaa. Muistakaa se sana, jonka minä teille sanoin: ’Ei ole palvelija herraansa suurempi’ Jos he ovat minua vainonneet, niin he teitäkin vainoavat; jos he ovat ottaneet vaarin minun sanastani, niin he ottavat vaarin teidänkin sanastanne.” Joh. 15: 19, 20. Toiselta puolen Herramme sanoi selvästi: ”Voi teitä, kun kaikki ihmiset puhuvat teistä hyvää! Sillä niin tekivät heidän isänsä väärille profeetoille.” Luuk. 6: 26. Maailman henki ei ole meidän aikanamme Kristuksen hengen kanssa paremmassa sopusoinnussa kuin menneinäkään aikoina; ja niitä, jotka saarnaavat puhdasta Jumalan sanaa, ei nyt oteta vastaan suopeammin kuin silloinkaan.

Totuuden vastustamisen muodot voivat muuttua, vihollisuus voi olla peitetympää, koska se silloin on petollisempaa; mutta sama vastustuksen henki on yhä olemassa, ja sitä ilmenee ajan loppuun saakka.