8. Luku - Luther valtiopäivillä

”Tässä seison, muuta en voi. Jumala minua auttakoon. Amen.”

Uusi keisari, Kaarle V, oli noussut Saksan valtaistuimelle ja Rooman lähettiläät riensivät esittämään onnittelunsa ja taivuttamaan hallitsijaa käyttämään valtaansa uskonpuhdistusta vastaan. Toiselta puolen Saksin vaaliruhtinas, jota Kaarlen oli suuressa määrin kiittäminen kruunustaan, kielsi häntä ryhtymästä mihinkään toimenpiteisiin Lutheria vastaan, ennenkuin oli antanut hänelle tilaisuuden puolustautua. Hallitsija joutui täten hyvin pulmalliseen ja tukalaan asemaan. Paavin kannattajia ei tyydyttänyt vähempi kuin keisarin määräys, joka tuomitsisi Lutherin kuolemaan. Vaaliruhtinas oli väittänyt jyrkästi, ”ettei hänen keisarillinen majesteettinsa eikä kukaan muukaan henkilö ollut näyttänyt, että Lutherin kirjoitukset oli osoitettu vääriksi”. Sentähden hän vaati, ”että tohtori Lutherille on annettava suojakirja, jonka turvin hän voisi tulla oppineiden, hurskaiden ja puolueettomien tuomarien tutkittavaksi”. Kaikkien puolueiden huomio oli nyt kiintynyt Saksan valtiopäiviin Wormsissa, mihin säädyt kokoontuivat pian sen jälkeen, kun Kaarle oli tullut keisariksi. Näillä valtiopäivillä tuli käsiteltäväksi tärkeitä valtiollisia kysymyksiä. Saksan ruhtinaat kohtasivat nuoren hallitsijansa neuvottelukokouksessa ensimmäisen kerran. Kirkon ja valtion korkeita virkamiehiä tuli sinne valtakunnan kaikista osista. Jalosukuiset, mahtavat ja perityistä oikeuksistaan kiinni pitävät maalliset ylimykset; arvonsa ja valtansa tuntevat ruhtinaalliset kirkon johtohenkilöt; hoviritarit aseistettuine palvelijoilleen sekä vieraiden, kaukaistenkin, maiden lähettiläät - kaikki nämä kokoontuivat Wormsiin. Tässä suuressa kokouksessa käsiteltävistä kysymyksistä herätti kuitenkin syvintä mielenkiintoa saksilaisen uskonpuhdistajan asia.

Kaarle oli edeltäpäin kehottanut vaaliruhtinasta tuomaan Lutherin mukanaan valtiopäiville, ja vakuutti suojelevansa häntä sekä lupasi antaa hänen vapaasti keskustella pätevien henkilöiden kanssa riidanalaisista kysymyksistä. Luther oli halukas saapumaan keisarin eteen. Hänen terveytensä oli tähän aikaan hyvin heikko. Kuitenkin hän kirjoitti vaaliruhtinaalle: ”Jos en voi terveenä mennä Wormsiin, annan viedä itseni sinne sairaana. Sillä jos keisari kutsuu minua, pidän sitä Jumalan kutsuna. Jos he aikovat tehdä minulle väkivaltaa, kuten on luultavaa (sillä eiväthän he tiedonhalusta määrää minua saapumaan), jätän asian Herran käsiin. Hän, joka tulisessa pätsissä varjeli kolme nuorta miestä, elää ja hallitsee vieläkin. Jos hän ei tahdo minua pelastaa, minun elämäni merkitsee vähän. Estäkäämme vain evankeliumi joutumasta jumalattomien pilkattavaksi, ja antakaamme veremme sen edestä, jotta viholliset eivät voittaisi. Minun asiani ei ole ratkaista, elämänikö vai kuolemani edistää enemmän ihmisten pelastusta... Odottakaa minulta kaikkea... paitsi pakoa tai peruutusta. Paeta minä en voi ja peruuttaa vielä vähemmän.” Kun uutinen Lutherin saapumisesta valtiopäivien eteen levisi Worm- sissa, syntyi yleinen liike. Paavin lähettiläs Aleander, jolle Lutherin asia oli erikoisesti uskottu, säikähtyi ja vimmastui. Hän näki, että tutkimus tuli viemään paavin asialle epäedulliseen tulokseen. Sellaisen asian tutkiminen, jonka paavi oli antamallaan tuomiopäätöksellä jo ratkaissut, oli paavin arvovallan halveksimista. Lisäksi hän pelkäsi Lutherin kaunopuheisten ja voimakkaiden todistusten kääntävän monta ruhtinasta pois paavin asian puolelta. Sen tähden hän vaati Kaarlea estämään Lutherin esiintymisen Wormsissa. Näihin aikoihin julkaistiin se bulla, jossa Luther julistettiin pannaan, ja tämä yhdessä lähettilään esitysten kanssa sai keisarin myöntymään. Hän kirjoitti vaaliruhtinaalle, että Lutherin oli jäätävä Wittenbergiin, ellei hän halunnut peruuttaa.

Aleander ei tyytynyt tähän voittoon, vaan koetti kaikin voimin ja kaikella oveluudella saada Lutherin tuomituksi. Väsymättömyydellä, mikä olisi ollut paremman asian arvoinen, hän tyrkytti tätä ratkaisua ruhtinaille, prelaateille ja muille valtiopäivien jäsenille, syyttäen uskonpuhdistajaa ”kiihotuksesta, kapinoimisesta, julkeudesta ja jumalanpilkasta”. Mutta lähettilään viha ja raivo ilmaisivat liiankin selvästi, mikä henki häntä johti. Yleisesti sanottiin: ”Häntä ohjaa viha ja kostonhalu paljon enemmän kuin into ja hurskaus.” Enemmistö valtiopäivillä tuli Lutherin asialle suopeammaksi kuin koskaan ennen.

Kaksinkertaisella innolla Aleander vaati keisaria toteuttamaan paavin määräykset velvollisuutensa mukaisesti. Mutta Saksan lakien mukaan tämä ei voinut tapahtua ilman ruhtinaiden suostumusta, ja kun Kaarle lähettilään hellittämättömyyden tähden, viimein myöntyi, hän kehotti tätä esittämään asiansa valtiopäiville. ”Se oli merkkipäivä paavin lähettiläälle. Kokous oli suuri ja asia vielä suurempi. Aleanderin tehtävänä oli puhua Rooman, kaikkien seurakuntien äidin ja valtijattaren puolesta.” Hän oli puolustava Pietarin arvovaltaa kristikunnan kokoontuneiden ruhtinaiden edessä. ”Hän oli kaunopuheinen ja nousi suureen arvoon tässä tilaisuudessa. Kaitselmus oli määrännyt, että Roomaa tuli edustamaan ja puolustamaan ylimmän tuomioistuimen edessä sen taitavin puhuja, ennenkuin se tuomittiin.” Uskonpuhdistajan kannattajat odottivat huolestuneina Aleanderin puheen vaikutusta. Saksin vaaliruhtinas ei ollut läsnä, mutta hänen määräyksestään jotkut hänen neuvosmie- histään olivat saapuvilla ja tekivät muistiinpanoja lähettilään puheesta.

Harhaoppisuudesta syytettynä

Kaikella oppineisuuden ja kaunopuheisuuden voimalla Aleander yritti kumota totuutta. Hän sinkosi syytöksen toisensa jälkeen Lutheria vastaan kirkon ja valtion, elävien ja kuolleiden, papiston ja maallikkojen, kirkolliskokousten ja yksityisten kristittyjen vihollisena. ”Lutherin harhaopeissa on kyllin syytä”, hän sanoi, ”sadantuhannen harhaoppisen polttamiseen”.

Lopuksi hän koetti halventaa puhdistetun uskon kannattajia, sanoen: ”Mitä ovat kaikki nämä lutherilaiset? Joukko hävyttömiä opettajia, turmeltuneita pappeja, epäsiveellisiä munkkeja, taitamattomia asianajajia, rappiolle joutuneita aatelismiehiä ja tavallisia kansalaisia, jotka he ovat johtaneet harhaan ja turmelleet. Kuinka paljon lukuisampi, kyvyk- käämpi ja voimakkaampi onkaan katolinen puolue! Tämän loistavan kokouksen yksimielinen päätös on valaiseva yksinkertaisia, varoittava varomattomia, tukeva horjuvia ja vahvistava heikkoja.” Sellaisilla aseilla on kaikkina aikoina hyökätty totuuden puoltajia vastaan. Samaa todistelua käytetään vieläkin kaikkia niitä vastaan, jotka vastoin vakiintuneita erehdyksiä uskaltavat esittää Jumalan sanan selviä ja puhtaita oppeja. ”Keitä ovat nuo uusien oppien julistajat?” huudahtavat kansanomaisen uskonnon suosijat. ”He ovat oppimattomia, kuuluvat köyhälistöön ja heitä on vain pieni joukko. Kuitenkin he väittävät, että heillä on totuus ja että he ovat Jumalan valittua kansaa. He ovat tietämättömiä ja petettyjä. Miten paljon suurempi onkaan meidän yhdyskuntamme jäsenluku ja vaikutus! Kuinka monta suurta ja oppinutta miestä onkaan meidän joukossamme! Kuinka paljon suurempi voima onkaan meidän puolellamme!” Tällaisilla todisteluilla on suuri vaikutus maailmaan; mutta ne eivät nyt ole ratkaisevampia kuin Lutherinkaan päivinä.

Uskonpuhdistus ei päättynyt Lutheriin, niinkuin monet luulevat, vaan se jatkuu maailman loppuun asti. Luther teki suuren työn heijas- taessaan muille sitä valoa, minkä Jumala oli antanut loistaa hänelle; mutta hän ei saanut kaikkea sitä valoa, joka oli annettava maailmalle. Siitä ajasta lähtien on Raamatusta loistanut jatkuvasti uutta valoa ja uusia totuuksia on paljastunut aina meidän päiviimme saakka.

Lähettilään puhe teki syvän vaikutuksen valtiopäiviin. Luther ei ollut saapuvilla vastustamassa paavillista esitaistelijaa Jumalan sanan selvillä, vakuuttavilla totuuksilla. Kukaan ei puolustanut uskonpuhdistajaa. Ilmeni yleinen taipumus, ei ainoastaan tuomita hänet ja hänen opettamansa opit, vaan myös, jos mahdollista, hävittää kaikki harhaoppisuus. Roomalla oli ollut mitä suotuisin tilaisuus asiansa puolustamiseen. Kaikki, mitä voitiin sanoa kirkon puolustukseksi, oli sanottu. Mutta näennäinen voitto oli tappion merkki. Tästä lähtien voitiin totuus ja erehdys selvemmin erottaa toisistaan, kun ne esiintyivät julkisissa taisteluissa toisiaan vastaan. Rooman kirkon asema ei sen päivän jälkeen koskaan enää ollut niin varma kuin ennen.

Vaikka suurin osa valtiopäivien jäsenistä olisi ollut valmis antamaan Lutherin alttiiksi Rooman kostolle, oli kuitenkin useita, jotka valittivat kirkossa vallitsevaa turmelusta ja toivoivat niiden väärinkäytösten poistamista, joista Saksan kansa kärsi papiston turmeltuneen elämän ja voitonhimon tähden. Lähettiläs oli esittänyt paavin hallitusvallan mitä suotuisimmassa valossa. Nyt Herra innoitti erään valtiopäiväin jäsenen antamaan totuudenmukaisen kuvauksen paavin hirmuvallan vaikutuksista. Uljaana ja varmana nousi Saksin herttua Yrjö tuossa ruhtinaallisessa kokouksessa ja luetteli pelottavalla tarkkuudella paavillisen kirkon petoksia ja kauhistuksia hirvittävine seurauksineen. Lopuksi hän sanoi:

”Tässä on muutamia niistä väärinkäytöksistä, jotka todistavat Roomaa vastaan. Kaikki häpy on pantu syrjään ja ainoana pyrkimyksenä on koota rahaa, rahaa, rahaa..., niin että saarnaajat, joiden tulisi julistaa totuutta, esittävät pelkkiä valheita; eikä heitä ainoastaan siedetä vaan palkitaan, sillä heidän tulonsa ovat sitä suuremmat, mitä karkeampia valheita he esittävät. Tämä on se saastainen lähde, josta sellaiset likavedet virtaavat. Kohtuuttomuus ojentaa kätensä ahneudelle... Valitettavasti pappien aiheuttama pahennus syöksee monta sieluraukkaa ikuiseen kadotukseen. Yleinen puhdistus on välttämätön.”

Pätevämpää ja purevampaa arvostelua paavillisista väärinkäytöksistä ei Luther itsekään olisi voinut antaa; ja kun puhuja oli uskonpuhdistajan vannoutunut vihollinen, oli hänen sanoillaan sitäkin voimakkaampi vaikutus.

Jos kokouksessa olevilla olisi ollut kyky nähdä taivaallisia olentoja, he olisivat nähneet keskellään Jumalan enkeleitä, jotka lähettivät valonsäteitä erehdyksen pimeyteen ja avasivat sydämet vastaanottamaan totuutta. Viisauden ja totuuden Jumalasta lähtevä voima hallitsi uskonpuhdistuksen vastustajäinkin ajatuksia ja siten valmisti tietä sille suurelle työlle, joka oli suoritettava. Martti Luther ei ollut saapuvilla, mutta Lutheria suuremman olennon ääni oli kuulunut tässä kokouksessa.

Synkkiä aavistuksia

Valtiopäivät asettivat heti valiokunnan, jonka tuli laatia luettelo Saksan kansaa rasittavista paavillisista sortotoimenpiteistä. Tämä luettelo, jossa oli satayksi kohtaa, esitettiin keisarille ja pyydettiin, että hän ryhtyisi välittömästi korjaamaan näitä väärinkäytöksiä, ”Mitä sielujen menetystä”, sanoivat anomuksentekijät, ”mitä anastusta ja puristusta onkaan aiheuttanut se pahennusta herättävä elämä, jota vietetään kristikunnan hengellisen päämiehen ympärillä! Meidän velvollisuutemme on estää kansaamme joutumasta turmioon ja häpeään. Sentähden pyydämme mitä nöyrimmin ja hartaimmin Teitä järjestämään ja toimeenpanemaan yleisen uudistuksen.”

Kokouksessa vaadittiin nyt, että uskonpuhdistaja oli tuotava valtiopäiville. Aleanderin pyynnöistä, vastalauseista ja uhkauksista huolimatta keisari viimein myöntyi, ja Luther kutsuttiin valtiopäiville. Kutsun mukana seurasi suojakirja, joka takasi hänen paluunsa turvalliseen paikkaan. Nämä vei Wittenbergiin airut, jonka tehtävänä oli tuoda Luther Wormsiin.

Lutherin ystävät olivat säikähtyneitä ja huolissaan. He tiesivät, mitä ennakkoluuloja ja vihamielisyyttä oli olemassa häntä kohtaan, ja siksi he pelkäsivät, ettei hänen suojakirjaansakaan kunnioitettaisi ja pyysivät, ettei hän asettaisi elämäänsä vaaraan. Hän vastasi: ”Paavilaiset eivät toivo minun tuloani Wormsiin, vaan minun tuomitsemistani ja kuolemaani. Yhdentekevää. Älkää rukoilko minun puolestani, vaan rukoilkaa Jumalan sanan puolesta... Kristus antaa minulle Henkensä, ja silloin voitan nämä vääryyden puoltajat. Minä halveksin heitä eläessäni ja voitan heidät kuollessani. He yrittävät Wormsissa pakottaa minut peruuttamaan. Tämä on oleva peruutukseni: Ennen olen sanonut, että paavi on Kristuksen sijainen; nyt vakuutan, että hän on Herran vastustaja ja saatanan apostoli.”

Lutherin ei tarvinnut lähteä tälle vaaralliselle matkalle yksin. Kolme hänen luotettavinta ystäväänsä päätti seurata häntä keisarin lähettilään ohella. Melanchthon halusi hartaasti liittyä joukkoon. Hänen sydämensä oli kiintynyt Lutheriin, ja hän toivoi saavansa seurata häntä vaikkapa vankilaan tai kuolemaan, jos se olisi tarpeen. Mutta hänen pyyntönsä hyljättiin. Jos Luther menettäisi henkensä, täytyisi toiveet uskonpuhdistuksen edistymisestä keskittää hänen nuoreen työtoveriinsa. Erotessaan Melanchthonista Luther sanoi: ”Jos minä en palaa, ja viholliseni ottavat minut hengiltä, niin jatka sinä opettamista ja pysy lujana totuudessa. Työskentele minun sijastani... Jos sinä elät, on minun kuolemani pieni asia.” Ylioppilaat ja kaupunkilaiset, jotka olivat kokoontuneet katsomaan Lutherin lähtöä, olivat syvästi liikuttuneita. Useat, joiden sydäntä evankeliumi oli koskettanut, ottivat häneltä jäähyväiset itkien. Tällä tavalla uskonpuhdistaja ja hänen seuralaisensa lähtivät Witten- bergistä.

Marttyyrin rohkeus

Matkalla he näkivät synkkien aavistusten ahdistavan kansaa. Muutamissa kaupungeissa heille ei osoitettu mitään kunnioitusta. Eräässä yöpymispaikassa muuan ystävällinen pappi ilmaisi pelkonsa näyttämällä Lutherille marttyyrikuoleman kärsineen italialaisen uskonpuhdistajan kuvaa. Seuraavana päivänä he saivat kuulla Lutherin kirjoitusten tulleen tuomituksi Wormsissa. Keisarin lähetit kuuluttivat keisarin määräystä ja kehottivat tuomaan kielletyt kirjoitukset esivallalle. Airut, joka epäili Lutherin turvallisuutta kokouksessa ja ajatteli hänen itsensäkin horjuvan päätöksessään, kysyi, haluaisiko hän vielä jatkaa matkaa. Hän vastasi: ”Vaikka minua kiellettäisiin joka kaupungissa, matkustan sittenkin edelleen.”

Erfurtissa Luther otettiin vastaan kunnioittavasti. Ihailevien joukkojen ympäröimänä hän kulki niitä katuja, joilla hän aikaisemmin oli usein liikkunut leipää kerjäten. Hän kävi luostarikammiossaan ja ajatteli, millaisten taistelujen kautta hänelle tuli se valo, joka nyt virtaili yli koko Saksan. Häntä pyydettiin saarnaamaan. Tämä oli häneltä kielletty, mutta nyt airut antoi hänelle luvan; ja munkki, joka kerran oli pantu luostarin halvimpaan työhön, nousi nyt saarnatuoliin.

Täpötäydelle huoneelle hän selitti Kristuksen sanoja: ”Rauha teille!” ”Filosofit, tohtorit ja kirjailijat”, hän sanoi, ”ovat yrittäneet neuvoa ihmisille tietä iankaikkiseen elämään, eivätkä ole onnistuneet. Minä ilmoitan sen nyt teille... Jumala on herättänyt kuolleista erään ihmisen, Herran Jeesuksen Kristuksen, jotta hän hävittäisi kuoleman, ottaisi pois synnin ja sulkisi helvetin portit. Tässä on pelastustyö... Kristus on voittanut! Tämä on ilosanoma. Me olemme vapahdetut hänen työnsä kautta, emme omien töittemme kautta... Herramme Jeesus Kristus sanoi: ’Rauha teille! Katsokaa minun käsiäni!’ Se merkitsee: Katso, oi ihminen! Minä, Minä yksinäni olen poistanut sinun syntisi ja lunastanut sinut. Nyt sinulla on rauha, sanoo Herra.”

Jatkaen puhettaan hän osoitti, että tosi usko ilmenee pyhässä elämässä. ”Koska Jumala on meidät pelastanut, niin järjestäkäämme työmme siten, että ne kelpaavat hänelle. Jos olet rikas, niin käytä varojasi köyhien hädän lievittämiseen. Jos olet köyhä, tee työsi niin, että se kelpaa rikkaalle. Jos työsi hyödyttää vain itseäsi, ja kuitenkin väität palvelevasi Jumalaa, on väitteesi väärä.”

Kansa kuunteli aivan kuin lumottuna. Isoaville sieluille murrettiin elämän leipää. Kuulijain edessä koroitettiin Kristus paavien, lähettiläiden, keisarien ja kuninkaiden yläpuolelle. Luther ei puhunut omasta vaarallisesta tilastaan. Hän ei koettanut tehdä itsestään ajattelun tai myötätunnon kohdetta. Ajatellessaan Kristusta hän oli kadottanut itsensä näkyvistä. Hän kätkeytyi Golgatan Miehen taakse ja koetti vain esittää Jeesusta syntisten Vapahtajana.

Jatkaessaan matkaansa uskonpuhdistaja oli kaikkialla suuren huomion kohteena. Innostuneita joukkoja kerääntyi hänen ympärilleen, ja ystävälliset äänet varoittivat häntä paavin asiamiesten aikeista. ”He polttavat Teidät”, sanoivat jotkut ”ja muuttavat ruumiinne tuhkaksi, kuten tekivät Jan Husille”. Luther vastasi: ”Vaikka he sytyttäisivät tulen, joka ulottuisi Wormsista Wittenbergiin ja maasta taivaaseen, minä sittenkin menisin sen lävitse Herran nimessä ja ilmestyisin heidän eteensä. Minä astuisin tuon behemotin kitaan ja katkoisin sen hampaat, tunnustaen Herraa Jeesusta Kristusta.”

Tieto siitä, että hän lähestyi Wormsia, sai aikaan paljon levottomuutta. Hänen ystävänsä pelkäsivät hänen turvallisuutensa puolesta, kun taas hänen vihollisensa pelkäsivät asiansa menestymisen puolesta. Yritettiin tarmokkaasti saada hänet estetyksi saapumasta kaupunkiin. Paavilaisten taholta hänelle tuli kehotus mennä erään ystävällisen ritarin linnaan, jossa, kuten väitettiin, kaikki vaikeat asiat ratkaistaisiin sovin- nollisesti. Ystävät koettivat herättää hänessä pelkoa kuvailemalla niitä vaaroja, jotka häntä uhkaisivat. Kaikki nämä yritykset epäonnistuivat. Luther pysyi yhä järkkymättömänä ja vakuutti: ”Vaikka Wormsissa olisi niin paljon perkeleitä kuin tiiliä katolla, minä kuitenkin haluaisin mennä sinne.”

Tulo wormsiin

Kun Luther saapui Wormsiin, oli kaupungin portille kokoontunut suuri väkijoukko lausumaan hänet tervetulleeksi. Niin suurta joukkoa ei ollut kokoontunut keisariakaan tervehtimään. Mieliala oli hyvin jännittynyt, ja keskeltä väkijoukkoa kuului kimeä, valittava ääni. Joku lauloi siellä hautauslaulua varoitukseksi Lutherille siitä kohtalosta, joka häntä odotti. ”Jumala on minun turvani”, hän sanoi laskeutuessaan alas vaunuista.

Paavin kannattajat eivät olleet uskoneet Lutherin uskaltavan tulla Wormsiin; ja kun hän saapui, he tyrmistyivät. Keisari kutsui viipymättä neuvonantajansa luokseen yhdessä harkitsemaan, miten oli meneteltävä. Eräs piispa, järkähtämätön paavin puoltaja, sanoi: ”Me olemme kauan neuvotelleet tästä asiasta. Poistakoon Teidän Keisarillinen Majes- teettinne miehen heti tieltä. Eikö Sigismund antanut polttaa Jan Husia? Kukaan ei ole velvollinen antamaan eikä ottamaan huomioon kerettiläisen suojakirjaa.” Mutta keisari vastasi: ”Ei niin, vaan lupaus on täytettävä.” Sentähden päätettiin, että uskonpuhdistajaa oli kuulusteltava.

Koko kaupunki halusi nähdä tämän merkillisen miehen, ja pian hänen asuntonsa täyttyi katsojista. Luther oli tuskin toipunut äskeisestä sairaudestaan; hän oli väsynyt kaksi viikkoa kestäneestä matkastaan; hänen täytyi valmistautua huomispäivän tärkeitä tapauksia varten, ja hän kaipasi lepoa ja rauhaa. Mutta ihmisten halu nähdä hänet oli niin suuri, että hän ennätti levätä vain muutamia tunteja, kun hänen luokseen jo kokoontui aatelismiehiä, ritareita, pappeja ja porvareita. Näiden joukossa oli useita niistä aatelismiehistä, jotka olivat rohkeasti vaatineet keisarilta kirkollisten väärinkäytösten poistamista ja jotka, kuten Luther sanoo, ”olivat kaikki vapautetut minun evankeliumini kautta”. Sekä ystävät että viholliset tulivat katsomaan tätä pelotonta munkkia; ja hän otti heidät kaikki vastaan järkkymättömän rauhallisesti, vastaten kaikkiin kysymyksiin arvokkaasti ja viisaasti. Hänen esiintymisensä oli pelotonta ja päättäväistä. Hänen kalpeat, laihat kasvonsa, joissa oli työn ja sairauden jälkiä, näyttivät ystävällisiltä ja vieläpä iloisilta. Hänen juhlallisissa ja syvää vakavuutta ilmaisevissa sanoissaan oli voima, jonka vaikutusta hänen vihollisensakaan eivät voineet täysin torjua. Sekä ystävät että viholliset valtasi ihmettely. Jotkut olivat vakuuttuneita siitä, että hänessä vaikutti Jumalan voima; toiset väittivät, kuten fariseukset Kristuksesta: ”Hänessä on perkele.”

Seuraavana päivänä Luther kutsuttiin valtiopäivien eteen. Keisarillinen virkamies määrättiin saattamaan häntä kokoussaliin; kuitenkin hän vain vaivoin pääsi sinne. Jokainen katu oli täynnä katselijoita, halukkaina näkemään munkin, joka uskalsi vastustaa paavin arvovaltaa.

Kun hän oli lähdössä tuomariensa eteen, eräs vanha kenraali, monen taistelun sankari, sanoi hänelle ystävällisesti: ”Munkkiraukka, munkki- raukka, sinä menet nyt tekemään suurempaa uljuutta kysyvää vastarintaa, kuin minä tai kuka hyvänsä muu sotapäällikkö olemme tehneet verisimmissä taisteluissamme. Mutta jos asiasi on oikea ja sinä olet siitä varma, niin mene eteenpäin Jumalan nimessä äläkä pelkää mitään. Jumala ei sinua hylkää.”

Neuvoston edessä

Vihdoinkin Luther seisoi valtakunnan neuvoston edessä. Keisari istui valtaistuimella. Hänen ympärillään olivat valtakunnan maineikkaimmat henkilöt. Milloinkaan ei ollut kukaan henkilö astunut arvovaltaisemman neuvoston eteen, kuin oli tämä, jonka edessä Martti Lutherin oli tehtävä tili uskostaan. ”Tämä esiintyminen oli jo itsessään merkittävä voitto paavin vallasta. Paavi oli tuominnut tämän miehen, ja nyt mies oli toisen tuomioistuimen edessä, joka täten asettui paavin yläpuolelle. Paavi oli julistanut hänet kirkonkiroukseen ja sulkenut hänet pois kaikesta yhteiskuntaelämästä, ja kuitenkin hänet kutsuttiin kunnioittavin sanoin ja päästettiin maailman arvokkaimman kokouksen eteen. Paavi oli tuominnut hänet vaikenemaan ainaisesti, ja nyt hänen oli määrä puhua tuhansille tarkkaavaisille kuulijoille, jotka olivat saapuneet kristikunnan kaukaisimmistakin osista. Oli siis tapahtunut suunnattoman suuri mullistus Lutherin toiminnan seurauksena. Rooma oli jo laskeutumassa alas valtaistuimeltaan, ja tämän nöyryytyksen sai aikaan munkin ääni.”

Kokouksen mahtavan ja loistavan osanottajajoukon edessä alhaista sukua oleva uskonpuhdistaja näytti pelokkaalta ja hämmentyneeltä. Nähdessään hänen säikähdyksensä jotkut ruhtinaat menivät hänen luokseen, ja yksi heistä kuiskasi: ”Älkää peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua.” Toinen sanoi: ”Kun teidät viedään maaherrain ja kuninkaiden eteen, teidän Isänne Henki antaa teille, mitä teidän on puhuminen.” Siten maailman suuret miehet rohkaisivat häntä koetuksen hetkenä Kristuksen sanoilla.

Luther vietiin paikkaan, joka oli suoraan keisarin valtaistuimen edessä. Täpötäyteen kokoushuoneeseen tuli syvä hiljaisuus. Silloin astui esille keisarillinen virkamies ja, osoittaen Lutherin kirjoitusten kokoelmaa, vaati uskonpuhdistajaa vastaamaan kahteen kysymykseen: tunnus- tiko hän kirjoitukset omikseen ja aikoiko hän peruuttaa niissä esitetyt mielipiteet. Kun kirjojen nimet oli luettu, Luther vastasi ensimmäiseen kysymykseen, tunnustaen kirjat omikseen. ”Mitä toiseen kysymykseen tulee”, hän sanoi, ”niin koska se on uskoa ja sielujen pelastusta koskeva kysymys ja koskee Jumalan sanaa, joka on suurin ja kallein aarre taivaassa ja maan päällä, menettelisin varomattomasti, jos vastaisin siihen tarkemmin ajattelematta asiaa. Minä voisin sanoa vähemmän kuin tilanne vaatii, tai enemmän kuin totuuden esittämiseksi on tarpeen, ja näin syrjäyttäisin Kristuksen sanat: ’Joka kieltää minut ihmisten edessä, sen minäkin kiellän Isäni edessä, joka on taivaissa.’ Matt. 10: 33. Sentähden pyydän mitä nöyrimmin Teidän Kuninkaalliselta Majesteetiltanne ajatusaikaa, voidakseni Jumalan sanaa loukkaamatta vastata.”

Luther teki viisaasti, esittäessään tämän pyynnön. Hänen menettelynsä sai läsnäolijat vakuuttuneiksi siitä, ettei hänen toimintaansa ohjannut kiihko tai äkkipikaisuus. Sellainen odottamaton tyyneys ja mielen- maltti rohkeaksi ja taipumattomaksi havaitussa miehessä lisäsi hänen vaikutusvaltaansa ja teki hänelle mahdolliseksi vastata myöhemmin niin ymmärtäväisesti, päättäväisesti, viisaasti ja arvokkaasti, että vastustajat hämmästyivät ja pettyivät toiveissaan sekä saivat nuhteen julkeudestaan ja ylpeydestään.

Yöllinen taistelu

Seuraavana päivänä hänen piti tulla antamaan lopullinen vastaus. Hänen mielensä lannistui joksikin ajaksi, kun hän ajatteli niitä voimia, jotka yhdessä vastustivat totuutta. Hänen uskonsa horjui. Pelko ja vavistus valtasivat hänet. Vaarat näyttivät tulevan moninkertaisiksi. Viholliset näyttivät saavan voiton ja pimeyden voimat ylivallan. Pimeys ympäröi hänet ja näytti erottavan hänet Jumalasta. Hän kaipasi varmuutta siitä, että Herra Sebaot olisi hänen kanssaan. Syvässä sielun tuskassa hän heittäytyi kasvoilleen maahan ja vuodatti sisimmästään nämä katkonaiset, sydäntärepivät huudot, joita ei kukaan muu kuin Jumala voi täysin ymmärtää. ”Oi kaikkivaltias, iankaikkinen Jumala”, hän huusi, ”kuinka kauhea on tämä maailma! Katso, se aukaisee kitansa nielläkseen minut, ja minun luottamukseni sinuun on kovin heikko... Jos voin panna luottamukseni vain tämän maailman voimaan, olen hukassa... Viimeinen hetkeni on tullut, tuomioni on julistettu... Oi Jumala, auta minua kaikkea maailman viisautta vastaan. Tee tämä, ... sinä yksin.., sillä tämä ei ole minun työtäni, vaan sinun. Eihän minulla ole täällä mitään asiaa, jonka puolesta taistelisin näiden maailman suurten herrain kanssa... Mutta asia on sinun... ja se on vanhurskaus ja iankaikkinen asia. Oi Herra, auta minua! Sinä uskollinen, muuttumaton Jumala, kehenkään ihmiseen en aseta luottamustani... Kaikki, mikä on ihmisestä, on epävarmaa; mikään ihmisestä tullut ei menesty... Sinä olet valinnut minut tähän työhön. Ole rinnallani rakkaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen tähden, joka on minun turvani, kilpeni ja vahva linnani.”

Kaikkiviisas kaitselmus oli antanut Lutherin käsittää vaaransa, jotta hän ei luottaisi omaan voimaansa ja uhkarohkeasti syöksyisi turmioon. Henkilökohtainen kärsimys, kidutus ja kuolema, jotka näyttivät olevan aivan hänen edessään, eivät kuitenkaan olleet hänen pelkonsa ja ahdistuksensa syynä. Ratkaiseva hetki oli tullut, ja hän tunsi itsensä valmistumattomaksi kohtaamaan sitä. Hänen heikkoutensa tähden voisi totuuden asia kärsiä tappion. Hän ei taistellut Jumalan kanssa oman turvallisuutensa tähden, vaan evankeliumin voiton tähden. Hänen tuskainen taistelunsa muistutti Jaakobin taistelua yöllä yksinäisen virran varrella. Jaakobin tavoin hän taisteli Jumalan kanssa ja voitti. Täydellisessä avuttomuudessaan hän kiinnitti uskonsa Kristukseen, mahtavaan vapauttajaan. Hän sai vakuutuksen siitä, ettei hän yksin astuisi oikeuden eteen, ja tämä vahvisti häntä. Rauha palasi hänen sieluunsa, ja hän iloitsi siitä, että hän sai korottaa Jumalan sanaa kansan hallitusmiesten edessä.

Jumalaan luottaen Luther valmistautui edessään olevaan taisteluun. Hän suunnitteli vastauksiaan, tutki kohtia omista kirjoituksistaan ja valitsi Raamatusta sopivia todisteita käsitystensä tueksi. Sitten hän asetti vasemman kätensä Pyhälle Kirjalle, joka oli avattuna hänen edessään, nosti oikean kätensä taivasta kohti ja lupasi ”pysyä uskollisena evankeliumille ja rohkeasti tunnustaa uskonsa, vaikkapa hänen täytyisi verellään vahvistaa todistuksensa”.

”Tässä seison”

Kun hänet jälleen vietiin valtiopäivien eteen, ei hänen kasvoissaan ollut merkkiäkään pelosta eikä hämmennyksestä. Tyynenä ja rauhallisena, kuitenkin rohkeana ja ylevänä hän seisoi maan mahtavien keskellä Jumalan todistajana. Keisarillinen virkamies pyysi nyt häntä lopullisesti ilmoittamaan, halusiko hän peruuttaa oppinsa. Luther vastasi hillitysti ja nöyrästi, vapaana kaikesta ankaruudesta ja kiivaudesta. Hänen käytöksensä oli vaatimatonta ja kunnioittavaa; kuitenkin hänessä ilmeni varmuutta ja iloa, mikä kummastutti kokouksessa olevia.

”Teidän Keisarillinen Majesteettinne, ylhäiset ruhtinaat ja armolliset herrat”, sanoi Luther, ”minä tulen nyt eteenne minulle eilen annetun määräyksen mukaisesti ja pyydän Jumalan laupeuden tähden Teidän Keisarillista Majesteettianne ja Teitä ylhäiset ruhtinaat suosiollisesti kuuntelemaan puolustamaani asiaa, jota vakaumukseni mukaan pidän oikeana. Jos minä en osaisi käyttäytyä hovitapojen mukaan, niin pyydän Teitä suomaan sen anteeksi, sillä minä en ole saanut kasvatustani kuninkaiden palatseissa vaan luostarin yksinäisyydessä.”

Sitten hän siirtyi itse kysymykseen ja totesi, että hänen julkaisemansa teokset eivät kaikki olleet samanluonteisia. Muutamissa hän oli käsitellyt uskoa ja hyviä töitä; ja hänen vihollisensakin olivat tunnustaneet nämä teokset, ei ainoastaan vaarattomiksi, vaan hyödyllisiksi. Näiden peruuttaminen merkitsisi sellaisten totuuksien hylkäämistä, joita kaikki ryhmät tunnustivat. Toiseen luokkaan kuuluivat paavikunnan turmelusta ja väärinkäytöksiä paljastavat kirjoitukset. Näiden kirjoitusten peruuttaminen vahvistaisi Rooman hirmuvaltaa ja avaisi entistä avaramman portin monille ja suurille rikoksille. Kolmanteen luokkaan kuuluvissa kirjoissaan hän oli moittinut sellaisia henkilöitä, jotka olivat puolustaneet vallitsevia epäkohtia. Mitä näihin tuli, hän avoimesti tunnusti olleensa liian kiivas. Vaikka hän ei väittänyt itseään virheettömäksi, ei hän näitäkään kirjoja voinut peruuttaa, sillä sellainen menettely rohkaisisi totuuden vihollisia; ja nämä alkaisivat sortaa Jumalan kansaa entistä ankarammin.

Hän jatkoi: ”Olen kuitenkin vain ihminen, enkä Jumala. Sentähden puolustan itseäni Kristuksen sanoilla: ’Jos minä pahasti puhuin, niin näytä toteen, että se on pahaa...’ Minä pyydän Jumalan laupeuden nimessä Teidän Keisarillista Majesteettianne, teitä ylhäisiä ruhtinaita ja kaikkia muitakin, arvoasteesta riippumatta, näyttämään profeettojen ja apostolien kirjoituksilla, että minä olen erehtynyt. Niin pian kuin minut on saatu tästä vakuuttuneeksi, minä peruutan jokaisen erehdyksen ja olen ensimmäinen tarttumaan kirjoihini ja heittämään ne tuleen.”

”Toivon sen, mitä äsken olen sanonut, selvästi osoittavan, että minä olen huolellisesti ajatellut ja punninnut niitä vaaroja, joille asetan itseni alttiiksi. Mutta sen sijaan että pelkäisin minä iloitsen, kun näen evankeliumin tähden syntyvän hämminkiä ja erimielisyyttä, kuten menneinä aikoina. Tämä on Jumalan sanan luonne ja kohtalo. Sanoihan Jeesus Kristus: ’En ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan.’ Jumala on neuvoissaan ihmeellinen ja pelottava. Varokaa, että yrittäessänne tukahduttaa erimielisyyttä ette rupea vainoamaan Jumalan pyhää sanaa ja siten vedä päällenne voittamattomien vaikeuksien, ajallisten onnettomuuksien ja ikuisen hävityksen hirvittävää tulvaa... Minä voisin esittää useita esimerkkejä Pyhästä Raamatusta. Voisin kertoa faraoista sekä Babylonian ja Israelin kuninkaista, jotka tuottivat itselleen suurimmat onnettomuudet silloin, kun he viisaimmilta näyttävillä neuvoillaan koettivat vahvistaa valtakuntiaan. ’Jumala siirtää vuoret, eivätkä he sitä tiedä.’”

Luther oli puhunut saksan kielellä, ja nyt häntä kehotettiin toistamaan sama latinankielellä. Vaikka hän oli väsynyt edellisestä suorituksestaan, hän suostui ja piti uudelleen puheensa, yhtä selvästi ja voimakkaasti kuin ensimmäiselläkin kerralla. Jumalan kaitselmus johti tätä asiaa. Useat ruhtinaat olivat niin erehdyksen ja taikauskon sokaisemia, etteivät he ensimmäisellä kerralla havainneet Lutherin todistelun pätevyyttä, mutta kun puhe toistettiin, he tajusivat selvästi kaikki esitetyt kohdat.

Ne, jotka itsepintaisesti sulkivat silmänsä valolta eivätkä halunneet ottaa vastaan totuutta, katkeroituivat Lutherin voimallisista sanoista. Kun hän oli lopettanut puheensa, sanoi valtiopäivien puhemies vihaisesti: ”Sinä et ole vastannut sinulle tehtyyn kysymykseen... Sinun on annettava selvä ja täsmällinen vastaus. Tahdotko peruuttaa vai etkö?”

Uskonpuhdistaja vastasi: ”Koska Teidän Keisarillinen Majesteettinne ja Teidän ruhtinaalliset Ylhäisyytenne vaativat minulta selvää, yksinkertaista ja täsmällistä vastausta, minä annan teille sellaisen, ja se on tämä: ’Minä en voi jättää uskoani paavin tai kirkolliskokousten määrättäväksi, koska on päivän selvää, että molemmat ovat usein erehtyneet ja olleet toisiaan vastaan. Jos näin ollen minulle ei Raamatun todistuksilla tai selvillä järkisyillä näytetä, että olen erehtynyt, ottaen huomioon myös minun lainaamani kohdat, ja näin sidota minun omaatuntoani Jumalan sanalla, minä en voi enkä tahdo peruuttaa, sillä kristityn on vaarallista puhua omaatuntoaan vastaan. Tässä seison, muuta en voi. Jumala minua auttakoon. Amen.’”

Niin seisoi tämä hurskas mies Jumalan sanan lujalla perustuksella. Taivaallinen valo kirkasti hänen kasvojaan. Hänen suuruutensa ja puhdas luonteensa, hänen sydämensä rauha ja ilo olivat kaikkien havaittavissa, kun hän puhui valheen valtaa vastaan ja todisti sen uskon paremmuudesta, joka voittaa maailman.

Kaikki läsnäolijat olivat hetkisen äänettöminä hämmästyksestä. Antaessaan ensimmäisen vastauksensa Luther oli puhunut matalalla äänellä ja esiintynyt kunnioittavasti, melkeinpä alistuvasti. Paavin kannattajat olivat selittäneet tämän osoittavan, että hänen rohkeutensa alkoi pettää. He pitivät hänen lykkäämispyyntöään peruutuksen alkuvaiheena. Itse Kaarle oli puoleksi halveksien pannut merkille munkin riutuneen olemuksen, hänen vaatimattoman pukunsa ja yksinkertaisen puheensa sekä vakuuttanut: ”Tuo munkki ei koskaan tee minusta kerettiläistä.” Hänen nyt osoittamansa rohkeus ja lujuus samoin kuin hänen todistelunsa pätevyys ja selvyys, löi kaikki puolueet hämmästyksellä. Keisari huudahti ihmeissään: ”Tuo munkki puhuu rohkeasti ja päättävästi.” Useat Saksan ruhtinaista katselivat ylpeyden ja ilon valtaamina tätä kansakuntansa edustajaa.

Rooman puoluelaiset olivat joutuneet tappiolle; heidän asiansa näkyi mitä epäsuotuisimmassa valossa. He koettivat puolustaa valtaansa, ei vetoamalla Raamattuun, vaan turvautumalla uhkauksiin - näihin Rooman varmoihin taistelukeinoihin. Valtiopäivien puhemies sanoi: ”Jos sinä et peruuta sanojasi, niin keisari ja valtiosäädyt päättävät, mitä on tehtävä parantumattomalle kerettiläiselle.”

Lutherin ystävät, jotka suuresti iloiten olivat seuranneet hänen uljasta puolustustaan, vapisivat kuullessaan nämä sanat, mutta tohtori itse sanoi rauhallisesti: ”Jumala auttakoon minua, sillä minä en voi peruuttaa mitään.”

Hänen käskettiin poistua ruhtinaiden neuvottelun ajaksi. Tunnettiin, että oli jouduttu vaikean pulman eteen. Lutherin jatkuva kieltäytyminen alistumasta saattoi vaikuttaa kirkon historiaan pitkiksi ajoiksi. Päätettiin antaa hänelle vielä peruuttamisen tilaisuus. Hänet haettiin kokoukseen viimeisen kerran. Tehtiin jälleen kysymys, halusiko hän peruuttaa oppinsa. ”Minä en voi antaa mitään muuta vastausta”, hän sanoi, ”kuin sen, minkä jo olen antanut”. Oli ilmeistä, ettei häntä saatu lupauksilla eikä uhkauksilla noudattamaan Rooman määräyksiä.

Paavilliset johtajat harmistuivat siitä, että vähäpätöinen munkki sillä tavalla halveksi heidän valtaansa, joka oli saanut kuninkaat ja ruhtinaat vapisemaan. He halusivat antaa hänen tuntea heidän vihaansa ja kiduttamalla riistää häneltä elämän. Mutta Luther, joka tajusi vaaransa, oli puhunut kaikille kristillisellä arvokkuudella ja maltillisuudella. Hänen sanansa olivat olleet vapaat ylpeydestä, vihasta ja vääristä todistuksista. Hän oli unohtanut itsensä ja ne suuret miehet, jotka olivat hänen ympärillään, ja tuntenut vain sen Olennon läsnäolon, joka oli äärettömästi korkeampi kuin paavit, prelaatit, kuninkaat ja keisarit. Kristus oli puhunut Lutherin todistuksien kautta niin voimakkaasti ja kunnioitusta herättävästi, että pelko ja ihmettely valtasivat sekä ystävät että viholliset. Jumalan Henki oli ollut läsnä kokouksessa ja tehnyt syvän vaikutuksen valtakunnan johtajien mieliin. Useat ruhtinaat tunnustivat rohkeasti, että Lutherin asia oli oikea. Monet olivat vakuuttuneita totuudesta, mutta muutamissa vaikutus ei ollut kestävä. Oli myös niitä, jotka silloin eivät ilmaisseet vakaumustaan, mutta myöhemmin, tutkittuaan yksinään Raamattua, asettuivat rohkeasti uskonpuhdistuksen puolelle.

Vaaliruhtinas Fredrik oli huolestuneena odottanut Lutherin astumista valtiopäivien eteen ja kuunteli syvästi liikuttuneena hänen puhettaan. Hän iloitsi tohtorin rohkeudesta, lujuudesta ja maltillisuudesta sekä päätti puolustaa häntä entistä tehokkaammin. Hän vertaili taistelevia puolueita ja näki, kuinka totuuden voima teki tyhjäksi paavien, kuninkaiden ja prelaattien viisauden. Paavikunta oli kärsinyt tappion, jonka vaikutus oli tuntuva kaikissa kansoissa ja kaikkina aikoina.

Kun paavin lähettiläs huomasi, minkä vaikutuksen Lutherin puhe teki, hän alkoi tuntea pelkoa paavikunnan turvallisuuden suhteen enemmän kuin koskaan ennen ja päätti kaikin käytettävissään olevin keinoin yrittää kukistaa uskonpuhdistajan. Kaikella sillä kaunopuheisuudella ja valtioviisaudella, joista hän oli niin laajalti tunnettu, hän esitti nuorelle keisarille, kuinka ymmärtämätöntä ja vaarallista olisi mahtavan paavinistuimen ystävyyden ja tuen uhraaminen vähäpätöisen munkin tähden.

Hänen sanansa vaikuttivat. Päivää myöhemmin kuin Luther oli antanut vastauksensa keisari antoi jättää valtiopäiville ilmoituksen, jossa hän selitti päättäneensä seurata edeltäjiensä menettelytapaa tukemalla ja suojelemalla katolista uskontoa. Koska Luther oli kieltäytynyt peruuttamasta erheitään, olisi ryhdyttävä ankariin toimenpiteisiin häntä ja hänen julistamiaan vääriä oppeja vastaan. ”Oman hulluutensa villit- semä munkki on noussut kristikunnan uskoa vastaan. Estääkseni sellaisen jumalattomuuden, minä olen valmis uhraamaan valtakuntani, aarteeni, ystäväni, ruumiini, vereni, henkeni ja elämäni. Aion lähettää tuon augustinolaismunkin täältä pois ja kieltää häntä aiheuttamasta vähintäkään levottomuutta kansan seassa. Sitten hän ja hänen puolue- laisensa julistetaan niskuroivina kerettiläisinä valtion ja kirkon kiroukseen ja heitä vastaan käytetään kaikkia keinoja, joita tarvitaan heidän hävittämisekseen. Minä kehotan valtiopäiväin jäseniä menettelemään uskollisten kristittyjen tavalla.” Kuitenkin keisari selitti, että Lutherin suojakirjaa oli pidettävä arvossa. Hänen tuli päästä turvallisesti kotiinsa, ennen kuin voitiin ryhtyä toimenpiteisiin häntä vastaan.

Perinteiden valta

Valtiopäivien jäsenet esittivät tällöin kaksi vastakkaista mielipidettä. Paavin lähettiläät ja edustajat vaativat jälleen, että uskonpuhdistajan suojakirja oli syrjäytettävä. ”Reinin”, he sanoivat, ”tulee saada hänen tuhkansa niinkuin se sai Jan Husin tuhkan sata vuotta sitten”. Mutta Saksan ruhtinaat, vaikka itse olivat katolilaisia ja tunnettuja Lutherin vihollisia, vastustivat sellaista julkisen lupauksen rikkomista, katsoen sen tahraksi kansakunnan kunnialle. He viittasivat niihin onnettomuuksiin, jotka olivat tapahtuneet Husin kuoleman jälkeen, ja selittivät, etteivät he rohjenneet aiheuttaa Saksalle ja nuorelle keisarilleen sellaisia pelottavia kärsimyksiä.

Kaarle itse sanoi paavin edustajien häpeällisen vaatimuksen johdosta: ”Vaikka kunniallisuus ja luottamus karkoitettaisiin kaikkialta maan päältä, tulisi niillä kuitenkin olla turvapaikka ruhtinaiden sydämissä.” Katkerimmat Lutherin paavillisista vihollisista kehottivat keisaria kohtelemaan uskonpuhdistajaa, niinkuin Sigismund oli kohdellut Husia - jättämään hänet kirkon valtaan - mutta muistaen, kuinka Hus oli yleisessä kokouksessa osoittanut kahleitaan ja muistuttanut hallitsijaa lupauksen rikkomisesta, keisari sanoi: ”Minä en haluaisi joutua punastumaan häpeästä Sigismundin tavoin.”

Kaarle oli kuitenkin tarkoituksellisesti hyljännyt Lutherin esittämät totuudet. ”Minä olen lujasti päättänyt seurata isieni esimerkkiä”, hän kirjoitti. Hän oli päättänyt olla lähtemättä tapojen määräämältä tieltä totuuden ja vanhurskaudenkaan tielle. Hän tahtoi kannattaa paavikuntaa, niin julma ja turmeltunut kuin se olikin, koska hänen isänsä olivat niin tehneet. Siten hän määräsi kantansa, hyljäten kaiken valon, mitä hänen isänsä eivät olleet saaneet, ja kieltäytyen täyttämästä velvollisuuksia, joita he eivät olleet täyttäneet.

Meidän aikanamme on useita, jotka samalla tavalla pitävät kiinni isiensä tavoista ja perinteistä. Kun Herra lähettää heille lisävaloa, he kieltäytyvät ottamasta sitä vastaan, koska sitä ei ollut heidän isillään, joille sitä ei ollut annettu. Me emme ole samanlaisessa asemassa kuin isämme olivat, ja siksi eivät velvollisuutemme ja vastuummekaan ole samat kuin heidän. Jumala ei hyväksy meidän menettelyämme, jos määräämme velvollisuutemme isiemme antaman esimerkin mukaan, sen sijaan että itse tutkisimme totuuden sanaa. Meillä on suurempi vastuu kuin isillämme. Me olemme vastuussa isiemme vastaanottamasta valosta, jonka he jättivät perinnöksi meille, ja lisäksi siitä valosta, joka myöhemmin on loistanut meille Jumalan sanasta.

Aateliston myötätunto

Kristus sanoi uskottomista juutalaisista: ”Jos minä en olisi tullut ja puhunut heille, ei heillä olisi syntiä; mutta nyt heillä ei ole, millä syntiänsä puolustaisivat.” Joh. 15: 22. Sama jumalallinen voima oli puhunut Lutherin kautta Saksan keisarille ja ruhtinaille. Kun valo loisti Jumalan sanasta, kehotti Pyhä Henki useita tuossa kokouksessa viimeisen kerran. Samoin kuin Pilatus vuosisatoja ennen antoi ylpeyden ja kansan suosion sulkea sydämensä maailman Lunastajalta; samoin kuin vapiseva Feeliks pyysi totuuden sanansaattajaa: ”Mene tällä haavaa pois, mutta kun minulle sopii, kutsutan sinut taas”; ja samoin kuin ylpeä Agrippa tunnusti: ”Olet vähällä saada minut tulemaan kristityksi” (Apt. 24: 25; 26: 28 engl. kään.) ja kuitenkin hylkäsi taivaasta lähetetyn sanoman, samoin oli Kaarle V päättänyt hyljätä totuuden valon ja myöntyä maailmallisen ylpeyden ja valtiotaidon vaatimuksiin.

Laajalle levinneet huhut pahoista aikeista Lutheria vastaan aiheuttivat suurta hämminkiä kaikkialla kaupungissa. Uskonpuhdistaja oli voittanut itselleen monta ystävää, jotka tunsivat Rooman petollisuuden ja julmuuden kaikkia kohtaan, jotka uskalsivat paljastaa sen turmeltuneita tapoja, ja nämä ystävät päättivät, ettei hänen annettaisi joutua sen vihan uhriksi. Sadat aatelismiehet sitoutuivat suojelemaan häntä. Useat moittivat julkisesti keisarin ilmoitusta, sanoen sen osoittavan pelkurimaista alistumista Rooman määräysvaltaan. Talojen porteille ja julkisille paikoille kiinnitettiin julisteita, joista toisissa moitittiin ja toisissa puolustettiin Lutheria. Yhteen niistä oli kirjoitettu ainoastaan viisaan miehen merkitykselliset sanat: ”Voi sinua maa, jolla on kuninkaana poikanen.” Saarn. 10: 16. Se yleinen ihailu, joka tuli Lutherin osaksi kaikkialla Saksassa, sai sekä keisarin että valtiopäivät vakuuttuneiksi siitä, että jokainen hänelle tehty vääryys saattaisi vaaraan valtakunnan rauhan, vieläpä valtaistuimenkin.

Saksin Fredrik noudatti harkittua varovaisuutta ja salasi todelliset tunteensa uskonpuhdistajaa kohtaan. Samaan aikaan hän suojeli häntä valppaasti ja väsymättömästi, pitäen silmällä kaikkia hänen ja hänen vihollistensa otteita. Mutta oli useita, jotka eivät yrittäneetkään salata myötätuntoaan Lutheria kohtaan. Hänen luonaan kävi ruhtinaita, kreivejä, parooneja ja muita huomattuja henkilöitä, sekä maallikkoja että pappeja. ”Tohtorin pieneen huoneeseen ei mahtunut niin paljon vierailijoita, kuin hänen luokseen saapui”, kirjoitti Spalatin. Kansa piti häntä yli-ihmisenä. Eivät nekään, jotka pitivät hänen oppejaan väärinä, voineet muuta kuin ihailla sitä jaloa rehellisyyttä, joka saattoi hänet mieluummin asettamaan elämänsä vaaraan kuin loukkaamaan omaatuntoaan.

Vakavia yrityksiä tehtiin Lutherin taivuttamiseksi sopimaan Rooman kanssa. Aatelismiehet ja ruhtinaat esittivät hänelle, että jos hän jatkuvasti vastustaisi kirkon ja neuvottelukokousten mielipidettä, hänet pian ajettaisiin maanpakoon, ja silloin hänellä ei olisi mitään turvaa. Tähän vetoomukseen Luther vastasi: ”Kristuksen evankeliumia ei voi saarnata kenenkään loukkaantumatta... Voiko sitten uhkaava vaara erottaa minut Herrasta ja siitä jumalallisesta sanasta, joka on ainoa totuus? Ei. Mieluummin annan ruumiini, vereni ja elämäni hukkua.”

Sitten häntä kehotettiin alistumaan keisarin tuomittavaksi, sillä siinä hänellä ei olisi mitään peljättävää. Hän vastasi: ”Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että keisari, ruhtinaat ja myös halvimmat kristityt tarkastavat ja arvostelevat minun teoksiani, mutta sillä ehdolla, että he käyttävät ohjeenaan Jumalan sanaa. Sitä vain meidän ihmisten on toteltava.

Älköön tehtäkö väkivaltaa minun omalletunnolleni, joka on Jumalan sanan sitoma.”

Erääseen vetoomukseen hän vastasi: ”Minä olen valmis luopumaan suojakirjastani. Annan itseni ja elämäni keisarin käsiin, mutta en koskaan Jumalan sanaa.” Hän vakuutti olevansa valmis alistumaan yleisen kirkolliskokouksen päätökseen, kuitenkin vain sillä ehdolla, että kokous velvoitetaan tekemään ratkaisunsa Raamatun mukaan. ”Siinä, mikä koskee Jumalan sanaa ja uskoa”, hän lisäsi, ”on jokainen kristitty yhtä hyvä tuomari, kuin paavi voi olla, vaikka häntä tukisi miljoona kirkolliskokousta.” Sekä ystävät että viholliset tulivat viimein vakuuttuneiksi siitä, että enemmät yritykset sovinnon aikaansaamiseksi olivat hyödyttömät.

Järkkymätön lujuus

Jos uskonpuhdistaja olisi yhdessäkin kohdassa myöntynyt, olisi saatana joukkoineen voittanut. Mutta hänen järkkymätön lujuutensa avasi oven seurakunnan vapaudelle ja uudelle, paremmalle ajalle. Tämä yksi ainoa mies, joka uskonnollisissa asioissa uskalsi ajatella ja toimia itsenäisesti, sai aikaan vaikutuksen, joka oli tuntuva seurakunnassa ja maailmassa, ei vain hänen aikanaan, vaan myös kaikkina tulevina aikoina. Hänen lujuutensa ja uskollisuutensa oli vahvistava ajan loppuun saakka kaikkia, jotka kulkevat samanlaisten kokemusten kautta. Jumalan voima ja majesteettius näkyi ihmisten neuvonpidon ja myös saatanan suuren vallan yläpuolella.

Luther sai pian keisarilta käskyn palata kotiinsa, ja hän tiesi, että tätä käskyä oli kohta seuraava hänen tuomionsa. Uhkaavat pilvet varjostivat hänen polkunsa, mutta kun hän lähti Wormsista, hänen sydämensä oli täynnä iloa ja kiitosta. ”Paholainen itse vartioitsi paavin linnoitusta”, hän sanoi, ”mutta Kristus teki sen muuriin leveän aukon, ja saatanan täytyi tunnustaa Herra mahtavammaksi.”

Lähtönsä jälkeen Luther kirjoitti keisarille, yhä toivoen, ettei hänen lujuuttaan pidettäisi kapinoimisena. ”Jumala, joka on sydänten tutkija”, hän kirjoitti, ”on todistajani, että minä olen valmis vilpittömästi noudattamaan Teidän Majesteettinne tahtoa, veipä se sitten kunniaan tai häpeään, elämään tai kuolemaan, ottamatta huomioon muuta kuin Jumalan sanan, josta ihminen elää. Kaikissa tämän nykyisen elämän asioissa uskollisuuteni on järkkymätön, sillä tappio tai voitto niissä ei vaikuta pelastukseen. Mutta kun ikuiset edut ovat kysymyksessä, ei Jumalan tahto ole, että ihminen alistuu toisen ihmisen valtaan. Sillä sellainen alistuminen hengellisissä asioissa on todellisuudessa jumaloivaa palvontaa, joka saa kohdistua ainoastaan Luojaan.”

Palatessaan Wormsista Luther sai osakseen vieläkin imartelevam- man vastaanoton kuin sinne mennessään. Kirkon ruhtinaat toivottivat pannaanjulistetun munkin tervetulleeksi ja yhteiskunnan johtohenkilöt osoittivat kunnioitusta miehelle, jonka keisari oli julistanut vaaralliseksi. Häntä kehotettiin saarnaamaan, ja keisarin kiellosta huolimatta hän nousi taas saarnatuoliin, ”Minä en ole koskaan luvannut panna Jumalan sanaa kahleisiin”, hän sanoi, ”enkä ole lupaavakaan”.

Wartburgin vanki

Pian sen jälkeen, kun Luther oli poistunut Wormsista, paavin kannattajat saivat keisarin antamaan julistuksen häntä vastaan. Tässä julistuksessa sanottiin, että Luther oli ”saatana ihmishahmossa, puettuna munkkikaapuun”. Siinä määrättiin, että suojelusajan päätyttyä oli heti ryhdyttävä toimenpiteisiin munkin työskentelyn lopettamiseksi. Kukaan ei saanut pitää häntä luonaan eikä antaa hänelle ruokaa tai juomaa. Häntä ei saanut auttaa eikä rohkaista sanoin tai teoin, julkisesti tai salaa. Hänet oli pidätettävä, missä hyvänsä hänet tavattaisiin, ja luovutettava viranomaisille. Hänen kannattajansakin oli vangittava ja heidän omaisuutensa takavarikoitava. Hänen kirjoituksensa tuli hävittää, ja lopuksi ulotettiin julistuksessa mainitut rangaistukset kaikkiin, jotka uskaltaisivat toimia vastoin sen määräyksiä. Saksin vaaliruhtinas ja Lutheria eniten suosivat ruhtinaat olivat poistuneet Wormsista kohta Lutherin lähdön jälkeen, ja valtiopäivät vahvistivat keisarin määräyksen. Paavin kannattajat riemuitsivat. He pitivät uskonpuhdistuksen kohtaloa sinetöitynä.

Jumala oli valmistanut palvelijalleen pakotien tänä vaaran hetkenä. Valpas silmä oli seurannut Lutherin liikkeitä, ja jalo uskollinen sydän oli suunnitellut hänen pelastumistaan. Oli selvää, ettei Rooma tyytyisi vähempään kuin hänen kuolemaansa. Vain piilottamalla oli mahdollista estää hänet joutumasta jalopeuran kitaan. Jumala antoi Saksin Fredri- kille viisautta suunnitelman keksimiseen uskonpuhdistajan pelastamiseksi. Uskollisten ystävien avulla vaaliruhtinas toteutti suunnitelmansa ja kätki Lutherin täydellisesti sekä ystäviltä että vihollisilta. Kotimatkallaan uskonpuhdistaja otettiin kiinni, erotettiin seuralaisistaan ja vietiin kiireesti metsän läpi Wartburgin yksinäiseen vuorilinnaan. Sekä hänen kiinniottamisensa että piilopaikkansa salattiin niin huolellisesti, ettei Fredrik itsekään pitkään aikaan tiennyt, mihin hänen suojattinsa oli viety. Tällä tietämättömyydellä oli tarkoitus. Niin kauan kuin vaali- ruhtinas ei tiennyt Lutherin olinpaikkaa, ei hän voinut sitä maistakaan. Hän hankki varmuuden siitä, että uskonpuhdistaja oli turvassa, ja tyytyi tähän tietoon.

Kevät, kesä ja syksy kuluivat. Tuli talvi ja Luther oli yhä vankina. Aleander ja hänen puoluelaisensa riemuitsivat siitä, että evankeliumin valo näytti olevan sammumaisillaan. Mutta todellisuudessa uskonpuhdistaja täytti lamppuaan totuuden varastohuoneesta saamallaan öljyllä, ja sen valo tuli loistamaan entistä kirkkaampana.

Varmassa turvapaikassaan Wartburgin linnassa Luther nautti osakseen tulleesta ystävällisyydestä ja iloitsi jonkin aikaa siitä, että oli päässyt vapaaksi taistelun levottomuudesta ja kuumuudesta. Mutta hiljaisuuden ja levon antama tyydytys ei kestänyt kauan. Toimeliaaseen elämään ja vakavaan taisteluun tottuneena hänen oli vaikea olla toimettomana. Noina syrjässä olon päivinä tuli hänen mieleensä seurakunnan tila, ja hän huusi epätoivoisena: ”Voi! Näinä hänen vihansa viimeisinä päivinä ei ole ketään seisomassa Herran edessä ja muurina suojelemassa Israelia!” Sitten hänen ajatuksensa kääntyivät häneen itseensä, ja hän pelkäsi että häntä pidettäisiin pelkurina, kun oli vetäytynyt pois taistelusta. Lisäksi hän syytti itseään velttoudesta ja itsekkyydestä. Kuitenkin hän samaan aikaan suoritti suuremman työmäärän kuin näytti olevan mahdollista yhdelle ihmiselle. Hänen kynänsä ei ollut koskaan joutilaana. Kun hänen vihollisensa iloitsivat siitä, että olivat saaneet hänet vaikenemaan, he hämmästyksekseen näkivät selviä todisteita hänen jatkuvasta toiminnastaan. Hänen kynästään lähteneitä kirjasia levisi yli koko Saksan. Hän teki myös hyvin tärkeän palveluksen kansalleen sillä, että hän käänsi Uuden testamentin saksan kielelle. Kallioiselta Patmokseltaan hän melkein koko vuoden julisti evankeliumia ja ruoski aikansa syntejä ja erehdyksiä.

Mutta Jumala ei ollut vienyt palvelijaansa pois julkisen elämän näyttämöltä ainoastaan suojellakseen häntä vihollisten kiukulta ja antaakseen hänelle rauhallisen ajan tärkeitä töitä varten. Oli saatava vieläkin arvokkaampia tuloksia. Vuorella olevan turvapaikkansa yksinäisyydessä Luther oli erotettuna maallisesta avusta ja ihmisten ylistyksestä. Hän säilyi siten ylpeydeltä ja itseluottamukselta, jotka niin usein seuraavat menestystä. Kärsimyksen ja nöyryytyksen kautta hän valmis tui jälleen turvallisesti liikkumaan niissä huimaavissa korkeuksissa, joihin hänet oli niin äkillisesti nostettu.

Kun ihmiset iloitsevat siitä vapaudesta, jonka totuus heille tuottaa, he ovat taipuvaiset korottamaan niitä henkilöitä, joita Jumala on käyttänyt erheiden ja taikauskon kahleiden murtamiseen. Saatana koettaa kääntää ihmisten ajatukset ja rakkauden pois Jumalasta ja kiinnittää ne inhimillisiin välikappaleihin. Hän johtaa heitä kunnioittamaan työ- asetta ja unohtamaan sen käden, joka ohjaa kaikki elämän tapahtumat. Liian usein uskonnolliset johtajat, joita siten ylistetään ja kunnioitetaan, unohtavat riippuvaisuutensa Jumalasta ja alkavat luottaa itseensä. Tästä taas seuraa, että he koettavat hallita ihmisten mieliä ja omiatuntoja, varsinkin kun ihmisillä on taipumus luottaa heihin, sen sijaan että luottaisivat Jumalan sanaan. Uskonpuhdistustyö hidastuu usein sentähden, että sen kannattajat suosivat tällaista henkeä. Jumala tahtoi varjella uskonpuhdistusta tältä vaaralta. Hän toivoi, että tähän työhön tulisi, ei ihmisen, vaan Jumalan leima. Ihmisten katseet olivat kääntyneet Lutheriin, jota he pitivät totuuden selittäjänä. Hänet siirrettiin syrjään, jotta kaikkien katseet kiintyisivät Luojaan, totuuden ikuiseen alkulähteeseen.