9. Luku - Sveitsin valosoihtu

”Uskonasioissa on Raamattu meidän perustuslakimme.”

Seurakunnan puhdistamisessa ilmenee välikappaleiden valintaan nähden sama jumalallinen suunnitelma kuin seurakunnan perustamisessa- kin. Taivaallinen Opettaja ei valinnut korkea-arvoisia ja rikkaita henkilöitä, jotka kansan johtajina olivat tottuneet saamaan ylistystä ja kunniaa. Nämä olivat niin ylpeitä ja itsetietoisia kerskailevassa eteväm- myydessään, ettei heistä voinut tulla myötätuntoisia lähimmäisiään kohtaan eikä vaatimattoman Nasaretilaisen työtovereita. Galilean oppimattomat, kovaan työhön tottuneet kalastajat saivat kutsun: ”Seuratkaa minua, niin minä teen teistä ihmisten kalastajia.” Matt. 4: 19. Nämä opetuslapset olivat nöyriä ja oppivaisia. Mitä vähemmän sen ajan väärät opit olivat vaikuttaneet heihin, sitä paremmin Kristus voi opettaa ja kasvattaa heitä palvelukseensa. Samoin oli suuren uskonpuhdistuksen päivinä. Johtavat uskonpuhdistajat olivat halpasukuisia miehiä, jotka olivat aikalaisiaan vapaampia arvoasteen synnyttämästä ylpeydestä, tekopyhyydestä ja papiston petollisesta vaikutuksesta. Jumala haluaa käyttää vähäpätöisiä välikappaleita suurten tehtävien suorittamiseen. Silloin ei anneta kunniaa ihmisille, vaan Jumalalle, joka heissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.

Muutamia viikkoja sen jälkeen, kun Luther oli syntynyt vuorityö- miehen majassa Saksissa, syntyi Ulrich Zwingli paimenen mökissä Alppien keskellä. Zwinglin ympäristö lapsuuden aikana ja hänen varhainen kasvatuksensa olivat sopivat valmistamaan häntä tulevaa lähetys työtä varten. Kasvaen kauniin, mahtavan ja juhlallisen luonnon keskellä hän oppi jo varhain tajuamaan Jumalan suuruutta, voimaa ja korkeutta. Kertomukset hänen synnyinmaansa vuorilla suoritetuista sankariteoista herättivät intoa hänen nuoressa mielessään. Hurskaan isoäitinsä vieressä hän kuunteli Raamatun kertomuksia, joita tämä oli poiminut kirkon pyhimystarujen ja perimätietojen joukosta. Innostuneena hän kuunteli, kun kerrottiin patriarkkojen ja profeettojen suurista töistä, Palestiinan kunnailla laumojaan vartioivista paimenista, joille enkelit ilmestyivät, Betlehemin lapsesta ja Golgatan miehestä.

Hans Lutherin tavoin Zwinglin isä toivoi pojalleen koulusivistystä, ja niin poika jo nuorena lähetettiin pois syntymälaaksostaan. Hänen henkiset kykynsä kehittyivät nopeasti, ja pian oli vaikea löytää hänelle päteviä opettajia. Kolmentoista vuoden vanhana hän matkusti Berniin, jossa silloin oli Sveitsin parhain koulu. Täällä häntä kuitenkin vaani vaara, joka uhkasi turmella hänen lupaavan tulevaisuutensa. Munkit koettivat parhaan kykynsä mukaan houkutella häntä luostariin. Dominikaani- ja fransiskaanimunkit kilpailivat kansan suosiosta. Tätä he yrittivät saada kirkkojensa huomiota herättävillä koristeilla, loistavilla juhlamenoilla, kuuluisilla pyhäinjäännöksillä ja ihmeitä tekevillä kuvilla.

Bernin dominikaanit havaitsivat, että jos he voisivat voittaa puolelleen tämän lahjakkaan, nuoren opiskelijan, se tuottaisi heille sekä ansiota että kunniaa. Hänen nuoruutensa, hänen luontainen puhuja- ja kirjailijakykynsä, hänen musikaaliset taipumuksensa ja hänen runoilija- lahjansa vetäisivät kansaa heidän jumalanpalveluksiinsa ja lisäisivät heidän veljeskuntansa tuloja enemmän kuin heidän loistonsa ja nähtävyytensä. Petoksella ja imartelulla he koettivat houkutella Zwingliä luostariin. Luther oli opiskeluaikanaan hautautunut luostarikammioon ja olisi jäänyt hyödyttömäksi maailmalle, ellei Jumalan kaitselmus olisi häntä sieltä vapauttanut. Zwinglin ei sallittu joutua samaan vaaraan. Kohtalon sallimuksesta hänen isänsä sai tietää munkkien aikeista. Tämä ei halunnut antaa poikansa mennä viettämään munkin joutilasta ja arvotonta elämää. Hän näki poikansa tulevan käyttökelpoisuuden olevan kysymyksessä ja käski hänen viipymättä palata kotiin.

Zwinglin löytö

Nuorukainen totteli isänsä käskyä; mutta hän ei tyytynyt kauan olemaan syntymälaaksossaan. Hän ryhtyi pian uudelleen opiskelemaan ja matkusti jonkin ajan kuluttua Baseliin. Täällä Zwingli ensimmäisen kerran kuuli hyvän sanoman Jumalan vapaasta armosta. Wittembach, vanhojen kielten opettaja, oli kreikkaa ja hepreaa tutkiessaan joutunut yhteyteen Raamatun kanssa, ja siten jumalallinen valo pääsi hänestä heijastumaan hänen oppilaihinsa. Hän selitti, että oli olemassa vanhempi ja verrattomasti arvokkaampi totuus kuin skolastikkojen ja filosofien opettamat teoriat. Tämä vanha totuus oli se, että Kristuksen kuolema on syntisen ainoa lunastusmaksu. Zwinglille nämä sanat olivat aivan kuin ensimmäinen valonsäde päivän sarastaessa.

Zwingli kutsuttiin pian Baselista alkamaan elämäntyötään. Hänen ensimmäinen työkenttänsä oli Alppien keskellä olevassa pitäjässä, lähellä hänen syntymälaaksoaan. Kun hänet vihittiin papiksi, hän ”antautui kokosydämisesti tutkimaan jumalallista totuutta, sillä hän tiesi hyvin”, sanoo eräs toinen uskonpuhdistaja, ”kuinka paljon sen pitää tietää, jolle Kristuksen lauma on uskottu”. Mitä enemmän hän tutki Raamattua, sitä selvemmin hän näki eron sen totuuksien ja Rooman harhaoppien välillä. Hän halusi seurata Raamattua, jota hän piti Jumalan sanana ja ainoana riittävänä ja erehtymättömänä uskon ohjeena. Havaiten, että sen pitää olla oma selittäjänsä, hän ei uskaltanut yrittää sillä tukea ennen hyväksyttyä teoriaa tai oppia, vaan piti velvollisuutenaan pyrkiä saamaan selville, mikä on sen sanojen välitön ja ilmeinen merkitys. Hän koetti käyttää hyväkseen jokaista tarjolla olevaa apukeinoa, saadakseen täydellisen ja oikean käsityksen raamatunkohtien merkityksestä, sekä rukoili Pyhän Hengen apua, selittäen, että Henki antaa Jumalan sanasta oikean käsityksen kaikille, jotka siihen vilpittömästi ja rukoillen pyrkivät.

”Pyhä Raamattu”, sanoi Zwingli, ”on alkuisin Jumalasta eikä ihmisistä. Se Jumala, joka valaisee, auttaa sinua ymmärtämään, että sen kautta puhuu Jumala. Jumalan sana... ei voi jäädä toteutumatta. Se on selvää, se itse opettaa, selittäen itse itsensä. Se valaisee sielun kaikella pelastuksella ja armolla, lohduttaa sitä Jumalassa sekä nöyryyttää sitä niin, että se luopuu itsestään ja liittyy Jumalaan”. Zwingli itse oli kokenut näiden sanojen ilmaiseman totuuden. Myöhemmin hän kirjoitti näistä kokemuksistaan: ”Kun... minä aloin kokonaan antautua Pyhän Raamatun tutkimiseen, johtivat filosofia ja teologia (skolastiikka) alituisesti mieleeni vastaväitteitä. Lopulta tulin siihen, että ajattelin: ’Sinun täytyy jättää tuo kaikki ja oppia tuntemaan Jumalan tarkoitus tutkimalla vain hänen omaa, yksinkertaista sanaansa.’ Silloin aloin rukoilla Jumalalta hänen valoaan, ja sen jälkeen minun oli paljon helpompi ymmärtää Raamattua.”

Sitä oppia, jota Zwingli saarnasi, hän ei saanut Lutherilta. Se oli Kristuksen oppi. ”Jos Luther saarnaa Kristusta”, sanoi sveitsiläinen uskonpuhdistaja, ”hän tekee samaa kuin minäkin. Hän on voittanut Kristukselle useampia sieluja kuin minä. Mutta se ei vaikuta asiaan. Minä en tahdo kantaa mitään muuta nimeä kuin Kristuksen, jonka sotilas minä olen, ja joka on minun ainoa päämieheni. Minä en ole koskaan kirjoittanut sanaakaan Lutherille, eikä Luther minulle. Miksi näin?.. Siksi, että nähtäisiin, kuinka suuressa sopusoinnussa Jumalan Henki on itsensä kanssa, kun me, ilman mitään keskinäistä yhteyttä, julistamme Kristuksen oppia niin yhtäpitävästi.”

Vuonna 1516 Zwingli kutsuttiin saarnaajaksi Einsiedelnin luostariin. Täällä hänellä oli tilaisuus oppia paremmin tuntemaan Rooman turmelus ja toimia uskonpuhdistajana, jonka vaikutus oli tuntuva kaukana hänen kotimaansa Alppien ulkopuolella. Einsiedelnin huomattavimpia matkailukohteita oli neitsyt Marian kuva, jonka väitettiin aikaansaavan ihmeitä. Luostarin portin yläpuolella oli kirjoitus: Täällä voi saada syntien täydellisen anteeksiannon. Pyhiinvaeltajia saapui Marian pyhi- myslippaan luo kaikkina vuodenaikoina. Mutta sen vihkimisen suureen vuosijuhlaan tuli suuria joukkoja Sveitsin kaikista osista, vieläpä Ranskasta ja Saksastakin. Tämän nähdessään Zwingli tuli hyvin murheelliseksi ja tilaisuutta hyväkseen käyttäen julisti vapautta evankeliumin kautta näille taikauskon orjille. ”Älkää luulko”, hän sanoi, ”että Jumala on tässä temppelissä enemmän kuin luomakunnan muissa paikoissa. Missä maassa asunettekin, Jumala on teitä lähellä, ja kuulee teitä... Voivatko hyödyttömät työt, pitkät pyhiinvaellusmatkat, uhrilahjat, kuvat ja neitsyt Marian tai pyhimysten avuksihuutaminen hankkia teille Jumalan suosion? Mitä hyödyttää monisanaisuus, jolla pitkitämme ru- kouksiamme? Mitä apua on kauniista kaavusta, keritystä päästä, pitkästä, poimutetusta puvusta tai kullalla kirjailluista tohveleista? Jumala katsoo sydämeen, ja sydämemme ovat kaukana hänestä.” ”Kristus”, hän sanoi, ”joka kerran uhrattiin ristillä, on syntiuhri, joka on sovittanut uskovien synnit ikuisiksi ajoiksi”.

Useille kuulijoille nämä mielipiteet olivat vastenmielisiä. He pettyivät katkerasti, kun kuulivat väitettävän, ettei heidän vaivalloisesta matkastaan ollut mitään hyötyä. Kristuksen kautta heille vapaasti tarjottua syntien anteeksiantoa he eivät voineet käsittää. He olivat tyytyväisiä vanhaan, Rooman osoittamaan taivaan tiehen. He halusivat välttää paremman etsimiseen liittyvää vaivaa. Heille oli helpompaa uskoa pelastuksensa pappien ja paavin huostaan kuin pyrkiä sydämen puhtauteen.

Mutta oli toisia, jotka ilolla ottivat vastaan sanoman pelastuksesta Kristuksen kautta. Rooman määräämät uskonnolliset menot eivät olleet antaneet sielunrauhaa, ja he ottivat uskossa vastaan Vapahtajan veren sovituksen. Nämä palasivat kotiinsa, antaakseen vastaanottamansa kalliin valon loistaa muille. Totuus vietiin siten kylästä kylään ja kaupungista kaupunkiin. Neitsyt Marian lippaalle vaeltavien luku pieneni tuntuvasti. Uhrilahjat vähenivät ja samalla niistä otettu Zwinglin palkka. Mutta tämä tuotti hänelle vain iloa, kun hän näki hurmahenkisyyden ja taikauskon vallan olevan murtumassa.

Kirkon viranomaiset olivat tietoisia Zwinglin työn laadusta, mutta eivät välittömästi puuttuneet asiaan. Toivoen saavansa hänet vielä tukemaan heidän pyrkimyksiään he koettivat imartelulla voittaa hänet puolelleen, ja sillä aikaa totuus sai vallata sijaa ihmisten sydämissä.

Zurichin tuomiokirkossa

Zwinglin toiminta Einsiedelnissä oli valmistanut häntä työhön laajemmalla kentällä, jolle hän pian oli joutuva. Oltuaan kolme vuotta Einsiedelnissä, hän sai kutsun Zurichin tuomiokirkon saarnaajan virkaan. Zurich oli siihen aikaan Sveitsin liittovaltion tärkein kaupunki, ja siellä aikaansaatu vaikutus tuntui laajalla alueella. Kirkon toimihenkilöt, jotka olivat kutsuneet hänet Ziirichiin, halusivat kuitenkin välttää kaikkia uutuuksia ja tämän mukaisesti esittivät hänelle hänen velvollisuutensa.

”Sinun tulee tehdä kaikki voitavasi”, he sanoivat, ”kerätessäsi tuomiokapitulin tuloja, laiminlyömättä pienintäkään erää. Sinun tulee kehottaa uskovaisia, sekä saama- että rippituolista, maksamaan kaikki kymmenykset ja suorittamaan kaikki muutkin maksunsa sekä osoittamaan uhrilahjoillaan kiintymyksensä kirkkoon. Sinun täytyy koettaa lisätä niitä tuloja, joita meillä on sairaista, messuista ja yleensä kaikista kirkollisista toimituksista”. Selostajat jatkoivat: ”Pastorin tehtäviin kuuluu myös sakramenttien hoito, saarnaaminen ja huolenpito laumasta. Mutta näissä asioissa voit käyttää sijaista, varsinkin saarnaamisessa. Sakramentteja sinun tulee jakaa ainoastaan huomattaville henkilöille, ja vain silloin, kun he sitä pyytävät; sinä et saa niitä jakaa kaikille, henkilöön katsomatta.”

Zwingli kuunteli hiljaa näitä määräyksiä ja kiitetty ään siitä kunniasta, mitä hänelle oli osoitettu, kutsumalla hänet tähän tärkeään asemaan, hän alkoi selittää, miten hän aikoi toimia. ”Kristuksen elämä”, hän sanoi, ”on ollut liian kauan kätkettynä kansalta. Aion saarnoissani esittää Matteuksen evankeliumin kokonaan... ammentaen yksinomaan Raamatun lähteistä, paljastaen sen syvyyksiä, verraten raamatunkohtia toisiinsa sekä anoen ymmärrystä palavan ja jatkuvan rukouksen avulla. Viran hoidossa on päämääränäni Jumalan kunnia, hänen ainoan Poikansa ylistys, ihmisten todellinen pelastus ja heidän rakentumisensa oikeassa uskossa.” Vaikka muutamat papeista eivät hyväksyneet hänen suunnitelmaansa ja koettivat saada hänet hylkäämään sen, hän kuitenkin pysyi lujana. Hän selitti, ettei hän aikonut ottaa käytäntöön mitään uutta menettelytapaa, vaan sen vanhan tavan, jota kirkko noudatti varhaisempina, vähemmän turmeltuneina aikoina.

Oli jo herännyt harrastus hänen opettamiinsa totuuksiin, ja suuri joukko kansaa kokoontui kuuntelemaan hänen saarnojaan. Useat, jotka kauan sitten olivat lakanneet käymästä jumalanpalveluksissa, tulivat hänen kuulijoikseen. Hän alkoi toimituksensa avaamalla evankeliumit ja lukemalla sekä selittämällä innoitettua kertomusta Kristuksen elämästä, opetuksista ja kuolemasta. Täällä, samoinkuin Einsiedelnissäkin, hän esitti Jumalan sanaa ainoana erehtymättömänä auktoriteettina ja Kristuksen kuoleman ainoana täydellisenä uhrina. ”Kristuksen luokse tahdon johtaa teidät”, hän sanoi, ”Kristus on totinen pelastuksen lähde”. Saarnaajan ympärille kokoontui kaikensäätyistä kansaa, val- tiomiehistä ja oppineista käsityöläisiin ja talonpoikiin saakka. Syvällä hartaudella he kuuntelivat hänen sanojaan. Hän ei ainoastaan esittänyt vapaan pelastuksen tarjousta, vaan myös pelottomasti moitti sen ajan paheita ja vallalla olevaa turmelusta. Monet palasivat tuomiokirkosta ylistäen Jumalaa. ”Tämä mies on totuuden saarnaaja”, he sanoivat. ”Hän on oleva meidän Mooseksemme ja johtava meidät ulos tästä Egyptin pimeydestä.”

Mutta vaikka hänen toimintansa alussa herätti suurta ihastusta, sitä jonkin ajan kuluttua ruvettiin vastustamaan. Munkit alkoivat estää hänen työtään ja tuomita hänen oppejaan. Useat ivasivat häntä julkisesti; toiset solvasivat ja uhkasivat. Mutta Zwingli kantoi kaiken kärsivällisesti, sanoen: ”Jos haluamme voittaa jumalattomia Jeesukselle Kristukselle, meidän täytyy sulkea silmämme monilta asioilta.”

Tähän aikaan tuli uusi työmuoto edistämään uskonpuhdistusta. Eräs Baselissa asuva puhdistetun uskon ystävä, joka arveli, että kirjoja myymällä voitaisiin tehokkaasti levittää valoa, lähetti Zurichiin Lucian nimisen miehen ja hänen mukanaan muutamia Lutherin kirjoituksia. ”Koet- tele”, hän kirjoitti Zwinglille, ”onko tällä miehellä kylliksi varovaisuutta ja taitoa. Jos niitä on, niin anna hänen mennä kaupungista kaupunkiin, pitäjästä pitäjään, kylästä kylään, jopa talosta taloon ja levittää sveitsiläisten keskuuteen Lutherin kirjoja, varsinkin maallikoille kirjoitettua Herran rukouksen selitystä. Mitä enemmän ne tulevat tunnetuiksi, sitä enemmän niitä ostetaan.” Näin valo pääsi leviämään.

Kun Jumala ryhtyy murtamaan tietämättömyyden ja taikauskon kahleita, silloin saatana työskentelee mitä suurimmalla voimalla, kietoakseen ihmiset pimeyteen ja sitoakseen heidän kahleensa entistäkin lujemmin. Kun eri maissa nousi miehiä esittämään kansalle anteeksiantoa ja vanhurskautusta Kristuksen veren kautta, alkoi Rooma uudella tarmolla harjoittaa kauppaansa kaikkialla kristikunnassa, tarjoten anteeksiantoa rahasta.

Jokaisella synnillä oli hinta, ja ihmiset saivat luvan tehdä rikoksia, jos lisäsivät riittävästi kirkon kassaa. Siten nuo kaksi liikettä edistyivät - toinen tarjosi syntien anteeksiantamusta rahasta, toinen Kristuksen kautta. Rooma salli synnin ja teki siitä itselleen tulolähteen; uskonpuhdistajat tuomitsivat synnin ja kiinnittivät huomion Kristukseen synnin sovituksena ja synnistä vapauttajana.

Taistelun päiviä

Saksassa oli aneiden myynti uskottu dominikaanimunkeille, ja myyntiä johti röyhkeä Tetzel. Sveitsissä tämä liiketoiminta annettiin fransiskaani- munkeille italialaisen munkin Samsonin valvonnan alla. Samson oli jo tehnyt kirkolle hyvän palveluksen hankkimalla Saksasta ja Sveitsistä harvinaisen suuria rahasummia paavin rahastoon. Nyt hän matkusteli kaikkialla Sveitsissä, vetäen luokseen suuria kansanjoukkoja, riistäen köyhiltä talonpojilta heidän niukat ansionsa ja kiskoen suuria summia varakkailta kansanluokilta. Mutta uskonpuhdistuksen vaikutus alkoi jo tuntua siinä, että se vähensi aneiden myyntiä, vaikka ei voinutkaan sitä kokonaan lopettaa. Zwingli oli vielä Einsiedelnissä, kun Samson pian Sveitsiin tulonsa jälkeen saapui tavaroineen naapurikaupunkiin. Saatuaan tästä tiedon uskonpuhdistaja matkusti heti vastustamaan häntä. He eivät tavanneet toisiaan, mutta niin menestyksellisesti hän paljasti munkin uskottelut, että tämän oli pakko lähteä toiselle taholle.

Ziirichissa Zwingli saarnasi innokkaasti anteeksiannon kaupustelijoita vastaan; ja kun Samson lähestyi kaupunkia, hän kohtasi neuvoston lähetin, joka ilmoitti, että hänen toivottiin matkustavan ohi. Lopulta hän salajuonen avulla pääsi kaupunkiin, mutta hänet karkoitettiin, ennenkuin oli ennättänyt myydä ainoatakaan anetta, ja pian sen jälkeen hän lähti pois Sveitsistä.

Uskonpuhdistukselle antoi voimakkaan sysäyksen rutto eli ”musta surma”, joka raivosi Sveitsissä vuonna 1519. Kun ihmiset joutuivat katsomaan tuota tuhoajaa silmästä silmään, niin useat tunsivat, kuinka turhia ja arvottomia olivat heidän äskettäin ostamansa aneet; ja he kaipasivat varmempaa perustusta uskolleen. Zwingli sai Zurichissa tartunnan ja tuli niin heikoksi, että heitettiin kaikki toivo hänen paranemisestaan. Levisipä laajalti jo sellainenkin huhu, että hän oli kuollut. Tänä koetuksen hetkenä hänen toivonsa ja rohkeutensa pysyivät lujina. Hän katsoi uskossa Golgatan ristiin, luottaen sillä tapahtuneen synnin sovituksen riittävyyteen. Tultuaan takaisin kuoleman porteilta hän saarnasi evankeliumia suuremmalla innolla kuin koskaan ennen, ja hänen sanoillaan oli harvinaisen voimallinen vaikutus. Kansa otti iloiten vastaan rakastetun pastorinsa, joka annettiin heille takaisin haudan partaalta. He itse olivat tulleet sairaiden ja kuolevien luota ja ymmärsivät evankeliumin arvon paremmin kuin koskaan ennen.

Zwingli oli saanut selvemmän käsityksen evankeliumin totuuksista ja oli entistä täydellisemmin itsessään kokenut sen uudistavaa voimaa. ”Aadamissa”, hän sanoi, ”olemme kaikki kuolleet sekä uponneet turmelukseen ja kadotukseen”. ”Kristus... on ostanut meille ikuisen pelastuksen. Hänen kärsimyksensä on... ikuisesti pätevä uhri ja aina voimallinen puhdistamaan; se tyydyttää ikuisesti jumalallisen oikeuden vaatimukset kaikkien niiden puolesta, jotka luottavat siihen lujalla ja horjumattomalla uskolla.” Samalla hän selvästi opetti, ettei ihmisillä Kristuksen armon perusteella ole vapautta pysyä synnissä. ”Missä hyvänsä uskotaan Jumalaan, siellä Jumala on; ja missä Jumala on, siellä on intoa, joka ajaa ja kannustaa hyviin töihin.”

Ihmiset olivat niin halukkaita kuuntelemaan Zwinglin saarnaa, ettei tuomiokirkkoon mahtunut se kansanpaljous, joka tuli häntä kuuntelemaan. Hän paljasti kuulijoilleen totuutta vähitellen, sen mukaan kuin he kykenivät sitä vastaanottamaan. Hän varoi esittämästä alussa sellaisia kohtia, jotka säikähdyttäisivät heitä ja synnyttäisivät ennakkoluuloja. Hänen työnsä tarkoituksena oli voittaa heidän sydämensä Kristukselle ja hänen opetuksilleen, tehdä heidät taipuisiksi hänen rakkautensa avulla ja neuvoa heitä seuraamaan hänen esimerkkiään; ja kun he omaksuisivat evankeliumin periaatteet, heidän taikauskoiset käsityksensä ja tapansa varmasti häviäisivät.

Uskonpuhdistus edistyi askel askeleelta Zurichissä. Sen viholliset tulivat levottomiksi ja alkoivat tarmokkaasti vastustaa sitä. Vuotta ennen Wittenbergin munkki oli antanut kieltävän vastauksensa paaville ja keisarille Wormsissa, ja nyt kaikki näytti osoittavan, että paavin vaatimuksia vastustettiin samalla tavalla Zurichissä. Zwinglin kimppuun hyökättiin tuon tuostakin. Paavillisissa kantoneissa vietiin evankeliumin oppilaita aika ajoin roviolle. Mutta tämä ei ollut kylliksi. Harhaopin opettaja täytyi saada vaikenemaan. Tässä tarkoituksessa lähetti Konstanzin piispa kolme asiamiestä Zurichin neuvostoon ja syytti Zwingliä siitä, että hän on opettanut kansaa rikkomaan kirkon lakeja, asettaen siten yhteiskunnan rauhan ja hyvän järjestyksen vaaraan. Hän väitti, että kirkon arvovallan syrjäyttämisestä on seurauksena yleinen sekasorto. Zwingli vastasi, että hän oli neljä vuotta julistanut evankeliumia Zurichissä, ”joka oli hiljaisempi ja rauhallisempi kuin mikään muu liittovaltion kaupunki”. ”Eikö silloin kristillisyys”, hän sanoi, ”ole yleisen turvallisuuden paras suoja”.

Asiamiehet kehottivat neuvoston jäseniä pysymään kirkossa ja selittivät, ettei sen ulkopuolella ole mitään pelastusta. Zwingli vastasi: ”Älköön tämä syytös järkyttäkö teitä. Kirkon perustuksena on sama kallio, sama Kristus, joka antoi Pietarille hänen nimensä, koska tämä uskollisesti tunnusti hänet. Kaikkien kansojen keskuudessa Jumala ottaa vastaan ne, jotka kaikesta sydämestään uskovat Herraan Jeesukseen. Tässä on todellisuudessa se kirkko, jonka ulkopuolella ei kukaan voi pelastua.” Tämän kokouksen tuloksena yksi piispan asiamiehistä otti vastaan puhdistetun uskon.

Neuvosto kieltäytyi ryhtymästä toimenpiteisiin Zwingliä vastaan, ja Rooma valmistautui uuteen hyökkäykseen. Kun uskonpuhdistajalle ilmoitettiin hänen vihollistensa hankkeista, hän huudahti: ”Tulkoot. Minä pelkään heitä yhtä paljon kuin ulkoneva kallio pelkää sen juurella pauhaavia aaltoja.” Pappien puuhat vain edistivät sitä asiaa, mitä ne koettivat ehkäistä. Totuus levisi edelleen. Saksassa sen kannattajat, jotka olivat masentuneita Lutherin katoamisen johdosta, saivat uutta rohkeutta kuullessaan evankeliumilla olevan menestystä Sveitsissä.

Kun uskonpuhdistus vahvistui Zurichissä, sen hedelmät tulivat yhä selvemmin näkyviin siinä, että se ehkäisi paheita sekä edisti järjestystä ja sopusointua. ”Rauhalla on asuntonsa meidän kaupungissamme”, kirjoitti Zwingli. ”Täällä ei ole eripuraisuutta, ei teeskentelyä, ei kateutta, ei riitaa. Mistä muualta voi sellainen yksimielisyys tulla kuin Herralta ja meidän opistamme, joka täyttää meidät rauhan ja rakkauden hedelmillä?”

Uskonpuhdistuksen saavuttamat voitot kiihottivat katolilaisia yhä päättäväisempiin ponnistuksiin sen kukistamiseksi. Kun he näkivät, miten vähän vainolla oli saatu aikaan pyrittäessä ehkäisemään Lutherin työtä Saksassa, he päättivät vastustaa tuota liikettä sen omilla aseilla. He halusivat väitellä Zwinglin kanssa, ja kun asian järjestäminen oli heidän vallassaan, he päättivät varmistaa voittonsa, valitsemalla oman etunsa mukaisesti sekä väittelypaikan että väittelytuloksesta päättävät tuomarit. Jos he saisivat Zwinglin valtaansa, he kyllä pitäisivät huolen siitä, ettei hän pääsisi karkuun. Kun johtaja saataisiin vaikenemaan, voisi liikkeen nopeasti lopettaa. Tämän aikeensa he kuitenkin huolellisesti salasivat.

Väittely oli määrätty pidettäväksi Badenissa, mutta Zwingli ei ollut saapuvilla. Zurichin neuvosto epäili paavin asiamiesten aikeita, muistaen paavillisissa kantoneissa evankeliumin tunnustajia varten sytytetyt polttoroviot, ja kielsi pastoriaan panemasta itseään alttiiksi tällaiselle vaaralle. Zurichissä hän oli valmis kohtaamaan kaikki väittelijät, jotka Rooma tahtoi lähettää; mutta jos hän menisi Badeniin, missä äskettäin oli vuodatettu totuutta puolustaneiden marttyyrien verta, olisi se varmaan kuolemaan menemistä. Uskonpuhdistajien edustajiksi valittiin Oekolampadius ja Haller, kun taas kuuluisa tohtori Eck, monien oppineiden tohtorien ja prelaattien avustamana oli Rooman esitaistelija.

Vaikka Zwingli ei ollut kokouksessa, tuntui kuitenkin hänen vaikutuksensa. Paavin kannattajat valitsivat kaikki sihteerit, ja kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettiin kaikkia muita tekemästä muistiinpanoja. Tästä huolimatta Zwingli sai joka päivä tarkan tiedon kaikesta, mitä Badenissa puhuttiin. Eräs ylioppilas, joka oli läsnä väittelyssä, kirjoitti joka ilta kertomuksen sinä päivänä esitetyistä todisteista. Nämä kirjoitukset vei kaksi muuta ylioppilasta Oekolampadiuksen jokapäiväisten kirjeiden mukana Zwinglille Zurichiin. Uskonpuhdistaja vastasi, antaen neuvoja ja ehdotuksia. Hän kirjoitti kirjeensä yöllä, ja ylioppilaat veivät ne Badeniin aamulla. Välttääkseen kaupungin portilla olevan vartijan epäilyä, nämä lähetit kantoivat päänsä päällä siipikarjakoreja ja pääsivät siten esteettömästi ohi.

Tällä tavalla Zwingli johti taistelua viekkaita vihollisiaan vastaan. ”Zwingli on”, sanoi Myconius, ”mietiskelemällä, öitä valvomalla ja lähettämällä ohjeita Badeniin tehnyt enemmän työtä kuin olisi tehnyt, jos olisi henkilökohtaisesti keskustellut vihollistensa kanssa”.

Katolilaiset olivat odottamansa voiton huumaamina tulleet Badeniin komeimmissa, kimaltelevin jalokivin koristetuissa puvuissaan. He elivät ylellisesti. Heidän pöytänsä olivat katetut mitä kalleimmilla herkuilla ja parhaimmilla viineillä. Hilpeys ja huvittelu kevensivät heidän papillisten velvollisuuksiensa taakkaa. Huomattavana vastakohtana heille esiintyivät uskonpuhdistajat, joita kansa piti vain vähän kerjäläisiä parempina ja joiden yksinkertainen ruoka pidätti heitä vain lyhyen ajan pöydässä. Oekolampadiuksen isäntä, joka käytti tilaisuutta pitää häntä silmällä hänen huoneessaan, näki hänen aina lukevan tai rukoilevan ja suuresti ihmetellen kertoi, että kerettiläinen oli ainakin ”hyvin hurskas”.

Kokouksessa ”Eck nousi ylväästi puhujalavalle, joka oli kauniisti koristettu, kun taas vaatimattoman, yksinkertaisesti puetun Oekolampadiuksen oli istuuduttava vastustajaansa vastapäätä olevalle alkeelliselle tuolille”. Eckin jylisevä ääni ja rajaton itseluottamus eivät koskaan pettäneet. Häntä innosti toivo saada kultaa ja mainetta, sillä uskon puolustajan tuli saada runsas palkkio. Kun todisteita puuttui, hän turvautui solvauksiin, vieläpä saattoi vannoakin.

Oekolampadius, joka oli häveliäs ja vailla itseluottamusta, oli koettanut välttää taistelua ja ryhtyi siihen juhlallisesti selittämällä: ”Minä en tunnusta mitään muuta arvosteluperustetta kuin Jumalan sanan.” Vaikka hän käyttäytyi sävyisästi ja kohteliaasti, hän samalla osoittautui taitavaksi ja pelottomaksi. Kun katolilaiset tapansa mukaan vetosivat kirkon arvovaltaan ja vakiintuneisiin tapoihin, uskonpuhdistaja piti järkähtämättömästi kiinni Raamatusta. ”Vakiintuneella tavalla”, hän sanoi, ”ei ole mitään voimaa meidän Sveitsissämme, ellei se ole yhtäpitävä perustuslain kanssa; ja uskonasioissa on Raamattu meidän perustuslakimme”.

Se jyrkkä ero, joka oli näiden kahden väittelijän välillä, ei ollut vaikuttamatta. Uskonpuhdistajan rauhallinen, selvä todistelu, sävyisästi ja vaatimattomasti esitettynä, miellytti kuulijoita, kun taas Eckin kerskailevat ja suurella paatoksella esitetyt väitteet tympäisivät heitä.

Väittelyä kesti kahdeksantoista päivää. Sen päättyessä paavin kannattajat väittivät suurella itseluottamuksella, että he voittivat. Useimmat valtuutetuista asettuivat Rooman puolelle, ja kokous julisti uskonpuhdistajat voitetuiksi sekä selitti, että heidät ja heidän johtajansa Zwingli oli erotettu kirkosta. Mutta kokouksen hedelmät näyttivät, kumpi puoli selvisi paremmin. Väittely antoi voimakkaan sysäyksen uskonpuhdistukselle, ja pian sen jälkeen tärkeät kaupungit Bern ja Basel ilmoittivat olevansa uskonpuhdistuksen puolella.